perjantai 27. helmikuuta 2015

Rumilla sanoilla syvemmälle

Olen ymmärtääkseni melko innokas keskustelemaan. Sanon hanakasti mielipiteeni - välillä liiankin. Joskus aikaisemmin välttelin ikävistä asioista puhumista, mutta nykyään uskon, että avoimesti ja rohkeasti puhumalla saa isoja asioita tapahtumaan.

Olen aina leikkiessäni osannut käskyttää. Ota käsillä kiinni nilkoistasi! Ja huomannut, että auktoriteettini toimii. Useasti tahallani haluan ajaa vastakappaleen tilanteeseen, jossa käskyni saattaa hänen mielessään unohtua. Jos pientä herpaantumista tapahtuu, niin tiukka komento "KÄDET!", ovat palauttaneet kädet tiukasti nilkkojen ympärille. Ja vaikka komennossani on huutomerkki perässä, niin en koskaan korota äätäni. Huutaminen on heikoille.

Joskus kun D-kupla on oikein vahvana, saatan puhua muutakin. Jos nyt kirjoittaisin tähän hellittelysanoja, joita käytän kuplassa ollessani, saattaisit purskahtaa nauruun. Mutta voin vannoa, että siellä kuplassa ne toimivat. Ne toimivat jopa välillä niin hyvin, että olen leikilläni sanonut blondilleni nappaavan jonkun fantasiakirjan (joita blondi inhoaa) kirjahyllystä ja lukevani sanoja siitä. Blondi toki kuulee ja ymmärtää joka sanan samalla hetkellä, kun ne porautuvat hänen korviensa väliin ja samalla painavat hänet tiukemmin kuplansa sisään, mutta välillä tuntuu että sanoilla ei niinkään ole väliä vaan sillä, että puhun.

Jos olen itse tiukasti kuplassani, ne hyvin "rumat" ja sillä hetkellä niin kauniit sanat tulevat suustani kuin tyhjää vaan, helposti. Jokainen sana painaa blondin tiukemmalle ja syvemmälle. Joskus tätä sanallista nöyryyttämistä panostan vielä sylkäisyllä naamalle, ja joskus se sylki jopa lentää ihan refleksiomaisesti. Jos näin tapahtuu, niin saatan säikähtää itseäni ja kuplaani. Kuinka syvälle olenkaan menossa? No, tästä ehkä oma blogiteksti joskus.

Halumme ja tekomme ovat muuttuneet viime aikoina. Kipu on jäänyt pitkälti kokonaan pois, vaikka se oli joskus kovin iso osa meitä. Tilalle ovat pyrkimässä ja jo tulleet sanat ja mind fuck -osasto. Vaikka nautin kivun tuottamisesta, niin pääni vaati yhteisen halun. Jos tiedän, että se ei ole toisen juttu, niin enpä minäkään siitä mitään saa - en vaikka voin sen silti halutessani ottaa. Mutta onneksi piiskakäsi ei kuitenkaan ole päässyt ihan surkastumaan.

Mutta ne sanat. Helpot "hellittelyt" jotka upottavat blondin syvämmelle. Sanat jotka saavat hänet kiemurtelemaan otteessani. Miten ne voivatkaan olla myös niin vaikeita sanoa. Todella kadehdin niitä, joilta sanat tulevat kuin tyhjää vain. Vinkkejä kenelläkään? Huomaan, että jokin primitiivinen blokki tulee nimittelyssäkin vastaan, kun rakastaa toista. Olenkin huomannut, että jonkun toisen kuin oman rakkaan nimittely on helpompaa. Mutta sitähän minä kuitenkin haluan, blondin joka nauttii otteessani.

Haluan oppia ja kehittyä tässä nimittelyssä. Tiedän olevani kovin ankara itselleni, ja jos se suustani tuleva sana ei kuulosta aidolta, vaan väkisin pykätyltä, tunnen epäonnistuneeni. Siinä on melkoinen ero, saako rankkarin sisään höntsäpelissä tai MM-loppuottelussa. Toisaalta olen melkoisessa noidankehässä, kun kukaan ei taida olla massu syntyessään. Niinpä olen päättänyt harjoitella, silläkin uhalla, että epäonnistun (ja kyllä olen epäonnistunutkin). Mutta olen myös kehittynyt ja ilokseni huomannut oppineeni jopa vähän nauttimaan siitä. Ihan pienistä jutuista pikkuhiljaa. Pienistä minulle, mutta mahdollisesti suurista muille.

perjantai 20. helmikuuta 2015

Blondi: Lamaannuttava pelko

Pelkään. Pelkään tällä hetkellä niin paljon, että en pysty kunnolla hengittämään. Pelkään, huolehdin, murehdin.

Peikko on valitellut koko syksyn vatsaansa. Joka on usein kipeä ja ärtynyt. Hän on käynyt asian tiimoilta kerran lääkärissä, kävi tänään toisen. ”Ei siellä varmasti mitään ole, mutta tähystetään sun vatsa varmuuden vuoksi. Ehkä joku orastava vatsahaava.” Tähystys on huomenna aamulla.

Minä olen aina pelännyt. Että minulle itselleni tapahtuu jotain. Että sairastun rintasyöpään. Että sairastun johonkin muuhun vakavaan sairauteen. Tarkkailen itseäni ja mahdollisia oireita. Nyt mä hikoilen aika paljon, voisikohan tämä olla sitä? Nyt musta tuntuu tältä, onkohan se tuota? Tuntuuko mun pää tänään? Tuntuu. Onko se sellainen migreenituntu vai joku muu olo? Tuntuuko mun niskassa tänään? Onko kipua? Säteileekö se? Ovatko sormet puutuneet? Entä alaselkä? Miltä se tuntuu tänään? Tuleekohan se koskaan kestämään joogaa? Uskallanko mä tehdä sen liikkeen, etten mä mene rikki? Onko tämä nyt psykosomaattista kipua vai tuntuuko musta oikeasti tältä? Entä jos mä kuitenkin vaan kuvittelen?

Pienenä pelkäsin, että äitini kuolee. Vielä lukioikäisenä ajattelin, että en kestä, jos äiti kuolee, että menen perässä. Käytin tämän murehtimiseen paljon aikaa ja energiaa. Nyt kun äiti on jo reilusti seniori, tiedän, että hän oikeasti kuolee joskus eikä asia ahdista minua enää.

Kun veljeni lapset olivat pieniä, pelkäsin, että veljelleni tai hänen vaimolleen sattuu jotain. Että lapset jäävät ilman vanhempia. Pelkään, että veljeni lapsille tapahtuu jotain. Että he jäävät auton alle. Kuolevat onnettomuudessa. Tai sairastuvat vakavasti. Lapsia kuolee koko ajan. Ja sairastuu.

En juuri lue tiedotusvälineistä katastrofiuutisia. Minun ei tarvitse, koska oma mieleni tuottaa jatkuvaa virtaa mahdollisia katastrofeja eteeni.

Pelkään eniten sitä, että Peikolle tapahtuu jotain pahaa. Että hän sairastuu ja kuolee. Tai jää pyörän kanssa auton alle. Olen aivan vakuuttunut siitä, että Peikko tulee joskus sairastumaan vakavasti. Koska hänellä on ollut niin paljon surua. Suru ei ole päässyt ulos, joten se tulee joskus kehosta ulos. Sairautena.

Pelkään, pelkään, pelkään. En aina, mutta usein.

Mutta tälle löytyy onneksi ihan nimikin. Yleinen ahdistuneisuushäiriö. Voisin valita, että söisin jatkuvasti mielialalääkkeitä. Lääkkeet ovat tehokkaita, ja kun syön niitä, en murehdi enkä pelkää. Ero on todella selvä. Kun syön lääkkeitä, minulla on aina kivaa. Lääke ei minulla latista positiivisia tunteita, mutta blokkaa ahdistusajatukset ja murehtimiset pois. Olen kuitenkin valinnut, että olen mieluummin ilman. Useastakin syystä. Tärkein syy on varmasti se, että useimmiten pärjään ilman eikä pelko ja huoli rajoita liiaksi elämääni. Minut tunnetaan superpositiivisena ja yltiöoptimistisena ihmisenä – hyvin pitkälti niitä olenkin. Ihan aidosti. Mutta sitten on tämä toinen puoli, joka vie välillä voimia.

Olen onneksi diagnoosini kanssa hyvin sinut, ja enimmäkseen tulemme ihan hyvin toimeen. Kykenen sanottamaan olojani ja tunteitani niin hyvin, että usein pelko on päällä vain hetken. Voin päättää tönäistä sen syrjään ja olla välittämättä siitä. Sitten on välillä näitä hetkiä, jolloin pelko tuntuu ylitsepääsemättömältä. Vatsahaavaepäily muuttuu mielessäni joksikin tappavaksi. Kauhuskenaarioksi. Syöväksi. Tiedän, että lääkekaapissa on sellaisia täsmävaikuttavia pillereitä. Niitä kun nyt ottaisin puolikkaan, niin en pelkäisi. Olisi helpompi hengittää. Olen viimeksi ottanut sellaisen pillerin nelisen vuotta sitten tilanteessa jossa minulla ei ollut vaihtoehtoa. Tänään on, joten jätän ottamatta.

Näen, että Peikkokin pelkää. Käy mielessään läpi asioita. Yritän pysyä rauhallisena. Mä en kulta kestä, jos sulle tapahtuisi jotain. Sun täytyy pysyä terveenä. Sun täytyy aina olla mun. Haluaisin tsempata ja sanoa, että sä pärjäät kyllä – kaikki on varmasti hyvin. Mutta kun pelkään.

PS. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Tähystys tehtiin, eikä mitään löytynyt. Koepala otettiin ja tutkittiin, eikä mikään ollut vialla. Myös vatsa voi nykyään paremmin, kun ei Peikonkaan tarvitse enää miettiä, mitä siellä saattaisi olla. 

sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Puolivallaton karkkikauppamaisteri

Minä niin myöhästyin. Kävimme Viridianin kanssa keskustelua siitä, ovatko dominoivat loppupeleissä vain palvelijoita. Koska aihe oli makoisa, kysyin, josko sitä voisi lainata blogiin. Samalla selvisi, että Viridian on tekemässä kolumnia aiheesta. Sovimme, että kyllä tähän skeneen mahtuu kaksi tekstiä samasta aiheesta. Mietimme jopa josko teksit olisi saatu eetteriin suunnilleen samoihin aikoihin, mutta minä myöhästyin.

*****

Mites se Ds-suhde menikään? Ensin tutustutaan ja kasvatetaan luottamusta. Sovitaan yhdessä säännöt ja alistuva kertoo rajansa. Sitten hypätään leikin syövereihin ja nautitaan. Hetkinen, hetkinen! Kun säännötkin ovat yhteiset ja alistuva on määritellyt rajat, niin päätänkö minä dominoivana enää mistään? Missä se minun valtani luuraa, jos kaikki on jo määritelty? Olenko minä ainoastaan alistujan temppuradan suunnittelija ja toteuttaja? Kumpi tässä nyt palvelee ja kumpaa?

Kun asian esittää noin, se kieltämättä kuulostaa hassulta mutta myös tutulta, sitä en voi kieltää. Välillä pohdin, onko valtani vain lumetta vai oikeaa ja yleensä päädyn siihen tulokseen, että onko sillä edes väliä. Jos ajattelisin kovin tiukasti tai valtani olisi minulle erittäin tärkeää, eläisin varmastikin ajatuksineni dilemmassa, valta-suhteessa ilman valtaa. Jos egoni tätä valtaa kaipaisi, se voisi pahimmillaan viedä minut tilanteeseen, jossa ottaisin sen väkisin seurauksista välittämästä.

Jos taasen pysyisin kiltisti sovituissa rajoissa, niin olisinko hyvinkin vallaton karkkikauppamasteri, joka vain rakentelisi temppuratoja ja jakelisi hyvästä suorituksesta tikkariaan palkinnoksi? Varmasti olisin, mutta olisiko silläkään väliä, jos suhde toimisi?

Mitäpä jos rakentaisin elämäni session? Sellaisen, jossa mannerlaatat päässäni värähtelevät. Sellaisen, johon aina ajatuksissani palaisin, kun muistelisin, että ennen oli kaikki paremmin. Minulle tällainen sessio tarkoittaisi, että tsunami osuisi myös vastakappaleeseeni - jopa lujepaa kuin minuun. Eli elän ja nautin vahvasti vastakappaleeni kautta. Kyllä! Palvelenko siis myös vastakappaleeni haluja ja toiveita? Ilman muuta!

Missä se minun valtani sitten luuraa? Näen vastauksen kovin kaksitahoisena.

Se mitä voin tehdä blondilleni, eroaa ymmärtääkseni kovasti siitä, miten normaalit suhteet tai käsitykset suhteista toimivat. Jos kerron vaniljaystävälleni, mitä meillä tapahtuu, niin hänen silmissään olen varmasti vallankäyttäjä. Samassa valtakuplassa elänemme myös minä ja blondi.

Sääntömme/rajamme eivät ole kiveenkirjoitettu raamattu. Käytännössä kaikki mikä ei ole kiellettyä, on sallittua. Rajojen viereen kurkkiessa minua ei aja eteenpäin kovinkaan vahvasti vallantunne, vaan enemminkin uuden yhteisen tutkiminen. Toisaalta kuitenkin taustalla paistaa aina valtaan liittyvä ajatus - teen näin koska voin tehdä.

Toisaalta nyt olen rakentanut hyvin huojuvaa valtatornia, jonka kuka tahansa voi puhaltaa kumoon. Ehkäpä mitä kovemmin vielä puhkuu, sitä lujemmat ovat kuplan reunat. Minusta ei ole niinkään tärkeää, millainen valta suhteissa piilee, vaan se millainen olo niistä jää molemmille osapuolille. Kun molemmat nauttivat siitä, että alistuva luovuttaa vaikka rahankäyttöoikeutensa dominoivalle tai siitä että alistuva laukeaa, kun kuulee sanan "NYT", niin eikö silloin pohjimmiltaan kyse ole nautinnoista?

lauantai 7. helmikuuta 2015

Kaupunkilomalla. No missä? Turuus tietenkin.

Uusperheen dynamiikka on välillä suoraviivaisen monimutkaista. Jos omaa nopeat refleksit, hyvät hermot, keskustelutaitoa ja pikkasen tuuria, niin välttyy pahimmilta haavereilta.

Meillä piti olla blondini kanssa vapaa viikonloppu. En edes muista koska viimeksi olisi ollut moinen, eli tyhjä asunto ja vain me kaksi perjantaista sunnuntaihin. Lapsen piti olla uudessa haastavassa tilaisuudessa poissa kaupungista. Mutta kävi kuten niin usein käy. Lapsi arpoi pitkin viikkoa lähteäkö vaiko eikö, ja kun hän lopelta päätyi ei-vaihtoehtoon, olivat suunnitelmamme pilalla. Minä miehiseen tapaani ja hyvin tottuneena tähän arpomiseen osasin asian ottaa lunkisti, mutta luonnollisesti blondille se oli kova paikka.

Eipä tilanne ollut reilu miltään näkökulmalta, mutta onneksi keksimme loistavan ratkaisun. Nukkemme oli lähtenyt pidemälle työmatkalle, ja olimme saaneet hänen asuntonsa avaimet, jos vaikka haluaisimme lainata hänen saunaansa ja samalla tarkistaa, etteivät putket ole jäätyneet. Puhtaat lakanatkin oli kuulemma vaihdettu, ihan vaan varuiksi. Niinpä pakkasimme kassiimme leffan, hyvät ilta- ja aamupala-ainekset, paljon salmiakkia, köysiä, hyrrän. dildon ja liukkaria. Lähdimme päiväretkelle omaan kotikaupunkiimme. Lapsi oli kotona yksin ensimmäistä kokonaista yötä koskaan, mutta hän oli oikeastaan innostunut lähdöstämme ja mahdollisuudesta omaan rauhaan.

Kun tavarat oli purettu majapaikassamme, suunnistimme keskikaupungille. Vitsailimme uusista kuvakulmista, joita kaupunki tarjoili meille. Nautimme shoppailusta, hyvästä päivällisestä, hieman kulttuurista ja erikoiskahvista. Lopuksi matkalla majapaikkaan hankimme vielä jatkojohdon, jotta emme illalla sortuisi amatöörimokaan (lue: ettei hyrrän johto loppuisi kesken). Majapaikkaan päästessämme kokosimme yhteen valokuvaan koko illan annin jatkojohdosta dildoon ja toivotimme sen myötä nukellemme mukavaa viikonloppua.

Loppuilta blondin silmin

Kun saavuimme nukelle, menimme yläkertaan makoilemaan ja ihailemaan vanhan puutalon kauniita kattohirsiä. Purimme nopeasti viikon aikana kertyneet paineet, ja laukesin Peikon päälle alle viidessä minuutissa. Peikko ei kuitenkaan jättänyt asiaa siihen, vaan nappasi liukkarin käteensä, levitti sitä minuun ja sujahti peppuuni. Emättimeeni sain mustan, paksun dildon, jossa on sellainen alaosa, ettei se mene vahingossa sisääni. Peikon naidessa minua kumpaankin reikään laukesin vielä kahdesti. Peikko kävi pikaisella pesulla, tuli uudelleen sisääni, tällä kertaa emättimeeni (mä en osaa kirjoittaa pillu, sorry) ja otti oman orgasminsa hitaasti namutellen.

Makoilimme nuken sängyllä pitkään unen ja valveen rajamailla. Jossain kohtaa Peikko kävi laittamassa saunan päälle. Saunan jälkeen vuorossa oli leffaa ja salmiakkia.

Ja sitten taas sänkyyn. Tarkoituksena lukea. Sängyssä vihjailin kuitenkin Peikolle, että jotain kivaa voisi vielä tehdä. Peikko oli pakannut mukaan köydet sillä ajatuksella, että hän sitoisi minua pitkästä aikaa ihan rauhassa. Niinpä hän komensi minua ottamaan paidan pois päältä ja istumaan sängylle jalkojeni päälle.

Kun Peikko ottaa köydet esille, muuttuvat tunnelma ja dynamiikka täysin. Ilmassa on jotain. Käsinkosketeltavaa. Köydet kulkevat ensin rintojeni ali. Tiukasti. Napakasti. Köydet silittelevät ihoani selästä ja kiertävät takaisin. Menevät rintojeni yli. Sidonta rintojen välistä. Viistosti olkapään yli, solisluun poikki. Hengitän syvään ja nojaan Peikkoon. Peikko hymyilee ja viimeistelee sidonnan vetämällä köyden toisenkin olkapään yli. Peikko puree minua molempiin hartioihin. Toinen köysinippu otetaan käyttöön. Kädet selän taakse. Peikko sitoo käteni olkavarsista ranteisiin nippuun selän taakse. Keikauttaa minut selälleni. Makaan käsieni päällä.

Peikko vetää housuni pois ja siirtyy jalkoväliini. Nuolee minua hitaasti. Kiusoitellen. Puree reisiäni. Tunkee sormet sisälleni. Ottaa hyrrän käteensä. Tunnelma tiivistyy. Sä olet kulta mun panopuu. Sellainen, joka on ihan litimärkä. Jolle voi tehdä ihan mitä tahansa. Saan käskyn siirtyä sängyn reunalle.

Sä olet niin litimärkä. Ethän sä tartte edes liukkaria. Peikko tunkee lujasti dildon sisääni. Seuraavaksi muistan, kun Peikko on päälläni. Nimittelee minua nartuksi. Panopuuksi. Kaikeksi ihanaksi. Sylkee minua kasvoihin. Käskee minua avaamaan suuni. Kunnolla auki. Sylkee suuhuni. Uudelleen kasvoilleni. Nai minua dildolla ja hyrrällä. Sano, että saisiko panopuusi laueta. Jostain syystä lauseen muodostaminen ei tunnu vaikealta ja saan sen sanottua suustani. Laukean selkä kaarella huutaen. Kiltti voisitko sylkeä mua kasvoihin, kiltti? Sä tiedät, miten sun täytyy kysyä. Noh? Kiltti, sylkisitkö panopuutasi kasvoihin...