Blondi: Tarpeellista tavaraa

Peikolla ja minulla on olosuhteiden pakosta ollut normaalia pidempi leikkitauko. Oma kehoni ja mieleni ovat huutaneet tulla käytetyiksi ja alistetuiksi. Etenkin mieli.

Peikko saapui luokseni iltakylään, ja tiesimme, että hän ei voi jäädä yöksi. Kokemuksista viisastuneina leikimme silloin aina ”kiltimmin” ja rauhallisemmin, koska yksin jääminen rajumman leikin jälkeen ei sovi kummankaan psyykelle. Puuhailimme monenlaista kivaa, ja sainkin kehoni tarpeet tyydytettyä erinomaisesti. Mieleni halusi kuitenkin vielä lisää. Piiskaa. Läpsimistä. Puremista. Ihan sama, kunhan minua vain koskisi ja tuntisin kivun kautta olevani käytetty.

Makoilimme sängyllä vierekkäin. Pyysin Peikolta, että hän satuttaisi minua. Tiesin melko varmasti, että vastaus tulee olemaan negatiivinen kuten se olikin. Peikko rauhoittaa minut nykyään nopeasti ottamalla minua tiukasti hiuksista kiinni ja kertomalla, että miksi juuri nyt jokin tietty asia ei ole mahdollista. Tosin läheskään aina selitystä ei tietenkään tule, vaan saan usein myös ironisen kuittauksen. ”Voi voi, sulla täytyy olla niin rankkaa.” ”Voi raasua, kun se ei tällä kertaa saakaan haluamaansa.” No, tällä kertaa sain kuitenkin loogisen selityksen, johon kohtuullisen nopeasti mukauduin.

Peikko kuitenkin luki minua todella hyvin tälläkin kertaa, ja oikeasti tiesi, että tarvitsen jotain. Pukiessaan vaatteita päälleen hän kaiveli lelulaatikkoa ja mutisi jotain ääneen. ”Niin, sähän et tykännyt noista etätehtävistä. Että jos mä nyt laitan sun rinnat täyteen pyykkipoikia ja tapin peppuun ja jätän sut tänne, niin sä et tykkää yhtään? Sähän voisit sitten vaikka lueskella tuossa sängyllä pyykkipojat rinnoissa.” Protestoin usein varsin kiivaasti erilaisia etätehtäviä vastaan, mutta nyt selittelin Peikolle jotain siitä, että eihän se ole etätehtävä, jos hän laittaa lelut paikoilleen…

Niinpä hän hyppäsi yhä vaatteita pukien päälleni ja ripusti kummatkin rintani täyteen pyykkipoikia. En tuntenut kipua sillä hetkellä. Hän nosti jalkani nipussa kohti kattoa ja laittoi tapin paikalleen. Tunsin, miten valuin leikkimme jäljiltä Peikon spermaa, liukuvoidetta ja omia eritteitäni. Pisteeksi i:n päälle Peikko laittoi hyrrän värisemään jalkoväliini. ”Sä voit tässä sillä aikaa leikkiä itsesi kanssa, kun mä puen valmiiksi.” No, Peikon nähden leikkiminen ei minulta vielä onnistu, ja hän tietää sen aivan hyvin. Sanoin, että kiltti, en pysty, voi, kykene. ”Voi, voi”, sain vastaukseksi. Hyrrä teki ärsyttävän tehokkaasti työtään jo valmiiksi herkillä paikoillani ja tappi voimisti stimulaation noin satakertaiseksi. Peikko tuli välillä kurkkimaan makuhuoneeseen, ja sain joka kerta henkäistyä suustani sanan kiltti. ”Kiltti mitä?” No kiltti sitä, että anna mun laueta vielä kerran, kiltti, kiltti, kiltti, anna sun sormet mun sisälle. En saanut kuitenkaan pyydetyksi.

Kuulin kuinka Peikko penkoi taas lelulaatikkoa ja työnsi seuraavaksi sisääni lempisauvani, jolla yleensä masturboin. Makasin sängyllä ja haukoin henkeä eikä minulle ollut aavistustakaan siitä, miten tilanne kehittyy.

Kello oli 19.45. ”Lähden nyt. Kuuntele tarkkaan. Kuunteletko sä? Mä sanon tämän vain kerran. Sulla on aikaa leikkiä tasan kahdeksaan asti tällä sun omalla lelulla. Saat ottaa pyykkipojat pois rinnoista tasan klo 20 ja tapin klo 21. Ymmärsitkö? Ja tätä sä et saa käyttää.” Peikko otti hyrrän pois jalkovälistäni. Se on kapistus, johon vain hän saa koskea. En koskaan leiki itse sillä enkä muutenkaan yhteisillä leluillamme, vaan minulla on ihan omat lelut siihen tarkoitukseen. Peikko läpsäisi minua muutaman kerran poskelle. ”Miten sanotaan?” Moikka, ”Ja mitä muuta?” Kiitos. Ja poistui ovesta ulos.

Laukesin laskujeni mukaan jo ennen kuin Peikko ehti portaat alas pihalle. Välittömästi laukeamisen jälkeen rintojani alkoi sattua ja katsahdin niihin. Pyykkipoikien lisäksi niissä oli pienenä yllätyksenä sellaiset järkyttävän vahvat puristimet varmastikin miesten Tiimarista Clas Ohlsonilta. Ja puristimet olivat nänneissä! Apua. Puristimet. Eivät nipistimet. Vaan oikeat puristimet, jota käytetään puristamaan erilaisia asioita yhteen. Ne ovat aiemmin olleet kiinni ainoastaan selässäsi – tuosta kesäisestä leikistä muistuttavat vieläkin arvet selässäni. Ja nyt kapistukset olivat kiinni rinnoissani.

Vilkaisin yöpöydän kelloa. 19.53. Seitsemän pitkää minuuttia. Rintojani todella koski. Ei mitään pientä nipistelyä, vaan ihan oikeaa kipua. Keskityin hengittämiseen ja kehoni rentouttamiseen. Minuutin välein vilkaisu kelloon. Ja erittäin ikävä oivallus. Pyykkipojat ja puristimet muuten tekevät aivan järkyttävän kipeää, kun otan ne pois. Kello tuli kahdeksan. Aloitin ulommaisista pyykkipojista, joita oli pitkin rintoja ja napsin ne yksitellen irti. Kipu oli siedettävä. Puristimet olivat poikittain nänneissäni, joten nännien päässä olivat vielä yhdet pyykkipojat. Arvoin ja arvoin. Päätin aloittaa pyykkipojista. Voihkaisu ja kiroilua. Ensimmäinen pyykkipoika irti. Lisää kiroilua, ja toinen pyykkipoika oli poissa. Sitten happea syvälle keuhkoihin, ja nopeasti ensimmäinen puristin irti. Huutoa ja kiroilua. Muutama syvä hengenveto lisää. Toinenkin puristin irti. Sen verran kovaa ääntä, että terveiset taas sinne alakerran naapurille!

Kokoilin itseäni hetken sängyssä ja raahustin rinnat särkien vessaan. Levitin niihin Bepanthenia - todennäköisesti kaikkien pervojen suosikkirasvaa. Pesin hellän alapään, mutta jätin sovitusti kiltisti tapin paikalleen.

Myöhemmin illalla juttelimme vielä koneella, ja Peikko varmisteli, että minulla oli kaikki hyvin. Hän kertoi hieman epäröineensä tehtävää, mutta totesimme molemmat sen ajaneen asiansa täydellisesti. Minä sain kipuni ja erittäin voimakkaan käytetyksi tulemisen kokemuksen. Tiedän taas paikkani tässä maailmassa. Samalla pääsin turvallisti tutkailemaan ja kokemaan häpeän tunteita.

Tarinan opetus: Sitä saa, mitä tilaa!

Dies irae v.2

Minä olen aina inhonnut facebook tms. huomiohuorauspäivityksiä kuten "minun on paha olla", "ette tiedäkkään kuinka minuun sattuu" tai "arvaisittepa vaan mitä minulle on tapahtunut", eikä itse syytä päivirtykseen avata edes se jälkeen kun 27 'kaveria' on päivityksestä tykännyt ja 17 kysellyt/anellut lisätietoja. Nyt päätin toimia vähän samoin vaikkakaan en etsi huomiota, mutta minulla on paha olla.

Minulla on reunaton möykky rinnassa mikä painaa ja ahdistaa. Kello on paljon ja tuleva ilta ja nukkuminen pelottaa. Onneksi hyllyllä on nukahtamislääkettä mikä auttaa, mutta huomenna on arvatakseni vähintään yhtä rankka päivä. Tänään minulla on ollut kova tarve puhua ja keskustella, yrittää päästää se paha olo pois ja ulos, mutta sopivaa uhria ei ole tullut kiireen keskellä vastaan. Huomenna varmaankin kadun tätä tekstiä mutta te saatte toimia nyt kuuntelija vaikkakin joudun kertomaan asiat salaillen monestakin syystä. Suurin osa teistä ymmärtää ja arvaa miksi.

Olen viimeiset pari vuotta julistanut tapahtuvaksi jotain minkä ennustin tapahtuvan seuraavan parin vuoden sisään. Nyt sitten yllättäen se tapahtui eilen. Olin siis tiennyt, aavistanut ja jopa toivonutkin asian tapahtuvan, mutta nyt kun se kaikki konkretisoitui illassa ja hetkessä se repi monet vanhat haavat ja arvet auki. Mukana oli myös paljon helpotusta. Vanhempana ja isänä ei ole juurikaan vahvempaa ja onnellisempaa hetkeä kuin nähdä jälkikasvunsa silmissä ilo ja ohkainen varmuus siitä että tulevaisuudessa hänellä on turvallinen paikka ja välittävä tulevaisuus.

Lähitulevaisuus tuo tullessaan monia sähköposteja joista tulen lukemaan vaan muutaman rivin ja joiden jälkeen olen pahan oloni keskustassa. Minua tullaan lyömään henkisesti monin eri tavoin varmasti tähdäten niihin koloihin joiden tiedätään satuttavan minua eniten. Tänään minua uhkailtiin jopa kinkyyteni paljastamisella mutta siihen tosin vastasin että "ole hyvä vaan." Kinkyydestäni osaan olla vaan ylpeä. Varmaan pitkällä tähtäimellä mukaan mahtuu muutama viranomaiskäynti, sopimuksia ja pahimmassa tapauksessa käräjöintiä. Nyt kuitenkin ensimmäinen askel on otettu ja itse uskon että taaksepäin en astu.

Blondin kanssa olemme leikkineet yhteisillä tulevaisuudennäkymillä. Olemme rakennelleet pilvilinnojamme huolella ja hitaasti. Olemme leikkineet ajatuksella yhteisestä asunnosta leikkihuoneineen, yhteisestä lomista, arjesta ja elämästä. Juuri nyt tuntuu että kaikki unelmat saattaisivat olla hieman kaukana, jotenkin tavoittamattomissa. Tilanne on juuri nyt niin epäselvä etten tiedä mitä ajatella tulevaisuudesta enkä tiedä kuinka hyvin Blondi haluaa samaa tulevaisuutta, sopiiko hän siihen ja haluaako hän edes olla osa sitä. Pää on sekaisin surusta, murheesta ja huolesta. Haluaisin uskoa Blondin sanoihin että "murheet kuuluvat arkeen", mutta nyt en ole täysin varma. Toivoisin olevani.

Jälkikirjoitus: Kirjoitin suurimman osa edellä olevasta tekstistä eilen kun tuska oli pahimmillaan. Blondi ehdotti kävelyä myöhemmin illalla ja näimme kyyneleet silmissä. Itkimme, kävelimme käsi kädessä ja keskustelimme. Kävimme rehellisesti ja avoimesti läpi tilannettamme ja totesimme että rakkautta ja tahtotilaa meiltä löytyy kunhan jatkamme keskustelua.

- Peikko

Blondi: Kipeänä

Olen ollut muutaman päivän kipeänä. Migreenissä. Varsinainen kipuvaihe on jo ohi, mutta olo ei ole mitenkään normaali. Lihaksia särkee, ihoa sattuu ja se on hellä, kirkkaat valot ja kovat äänet tuntuvat pahalta, himoan hiilihydraatteja ja olen alavireinen. Itkuinen. Migreeni kun on paljon muutakin kuin se kipu.

Saan käytyä lääkkeiden avulla töissä, mutta muuhun eivät voimat riitä. Mikään ylimääräinen ei onnistu. Kun olen kipeänä, en juuri jaksa ihmisten seuraa. En halua, että minulle puhutaan enkä halua, että minuun kosketaan. Kun tuntuu, että en kestä. Että menen rikki ja hajoan. Sympatia on pahinta. ”Voi, mä tiedän miltä susta tuntuu. Viimeksi kun mullakin särki päätä, niin se oli niin rankkaa… ” Ei, jos et sairasta migreeniä, niin et tiedä, miltä minusta tuntuu. Koska tavallisella päänsäryllä ja migreenillä ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Empatia on astetta siedettävämpää. Kun joku jaksaa muistuttaa, että kipu joskus loppuu ja niitä hyviä päiviä tulee taas. Kun joku sanoo, että voi, on kyllä kurjaa ja rankkaa.

Kun olen kipeä, käännyt hyvin vahvasti sisäänpäin. Käperryn itseeni. En jaksa olla sosiaalinen. Perun menot ystävieni kanssa. Koska en yksinkertaisesti jaksa. Olen lääketokkurassa, unohtelen asioita, tiputtelen esineitä ja keskitän kaikki voimani arjesta selviytymiseen. ”Mutta eihän susta edes huomaa, että sä olet kipeä.” Vittu, ei huomaa, koska olen tehnyt tätä koko ikäni. Jaksanut kivusta huolimatta. Vetänyt monen tunnin koulutuksia, organisoinut seminaareja, istunut kokouksissa. Joista en muista jälkeenpäin mitään. Mutta joista tiedän silti suoriutuneeni erinomaisesti. Koska vaihtoehtoa ei ole.

Jos olisin kipeä muutaman kerran vuodessa tai kerran parissa kuukaudessa, voisin aivan hyvin jäädä sängyn pohjalle sairastamaan. Mutta kun kipupäiviä on useita kuukaudessa, ei se onnistu, jos haluaa käydä töissä. ”Mä en tajua, miten sä jaksat, kun sulla on noin paljon kipuja. Jos mulla olisi, niin mä en varmasti jaksaisi.” Hmm, mikähän on sitten se toinen vaihtoehto että jos ei jaksaisi? Pahimpina aikoina sitäkin on tullut mietittyä, mutta ei kovin rakentava ratkaisu.

Ja kuitenkin, minun mittapuullani olen kivuttomampi kuin koskaan aikaisemmin aikuisikäisenä. Kipu ei ole se joka hallitsee elämääni, vaan minä itse. Kipua on, sitä tulee ja menee. Joskus se jää päälle, jumittuu, vie voimat. Usein en kuitenkaan muista sen olemassaoloa. Tai muistan, koska se pakottaa minut elämään tylsän säännöllistä elämää. Joka päivä suunnilleen samaan aikaan nukkumaan, ja samaan aikaan sängystä ylös. Ruokaa neljän tunnin välein. Ei mitään liikaa tai liian vähän. Ei liikaa tai vääränlaista liikuntaa. Ei kirkkaita valoja. Ei kovia ääniä. Ei valvomista. Nytkin makselen viikonlopun valvomisen velkoja. Koska aina ei pysty eikä jaksa välittää. Joskus vaan haluaa olla tavallinen ja tehdä juttuja, joita muutkin tekevät.

Kun tapasin Peikon, pelkäsin oikeasti, että leikkiminen ja hillitön orgasmointi :-) pahentavat migreeniä. Kun adrenaliini- ja endorfiinitasot nousevat hetkeksi huippuunsa, välillä pidemmäksikin aikaa. Kun ne normalisoituvat, migreenin olisi helppo iskeä. Kuten se aina stressin, positiivisekin sellaisen jälkeen tekee. Näin ei kuitenkaan onneksi ole käynyt. Jos kohtaus on tuloillaan, tulee se joka tapauksessa – leikimme tai emme.

Kestän Peikon seuraa ja kosketusta kipeänäkin. Se tuntuu vähän oudolta ja hämmentävältä. Hänen kanssaan on helppo olla myös puolikuntoisena. Ei tarvitse selitellä omia olojaan. Peikko oli tällä viikolla luonani, kun olin kipeä. Päässä ei ollut sillä hetkellä kipua, mutta koko muuta vartaloa särki ja olo oli kuvottava. Kerroin olostani Peikolle, ja hän kysyi, että voisiko se helpottaa oloani, jos hän nuolisi minua. Vastasin rehellisesti, että en oikeasti tiedä, mutta kokeillaan. Hän peittele yliruumiini kauniisti peiton alle ja siirtyi jalkoväliini. Nuolemaan. Hellästi, ihanasti ja rauhallisesti. Tunsin miten kuvotus siirtyi taka-alalle ja kireät lihakset alkoivat rentoutua. En tiedä kuinka kauan aikaa meni, koska nautiskelin puolittaisessa horroksessa. Tunsin Peikon sormet sisälläni ja laukesin hänen käsilleen ja suuhunsa. Hän peitteli minut kokonaan ja tuli viereeni makaamaan. Pyysin Peikkoa vielä sisälleni, ja rakastelimme hellästi ja rauhallisesti. Että tällaista pervoilua tällä kertaa!

Luottamuksesta

Olen ollut pitkälti koko BDSM-elämäni jonkinmoisissa sessiosuhteissa, mikä ei tarkoita ettenkö olisi halunnut aitoa parisuhdetta alusta lähtien. Parissa aikaisemmassa suhteessani oli mukana parisuhde-elementtejä joskin pidempi välimatka välillämme teki osaltaan suhteen kehittymisen mahdottomaksi. Nyt olen tilanteessa jossa parisuhde ja BDSM linkittyy vahvasti yhteen ja näkyy joka päivä arjessamme. Onneksi tämä on kuitenkin sitä mitä me molemmat haluamme.

Osaksi parisuhdepohdiskeluani vasten aloin yhden rajun leikimme jälkeen pohtia luottamusta. BDSM suhteissa luottamuksen merkitystä ei voi liikaa painoittaa. Alistuva osapuoli saattaa olla nautinnollisessa tilassa, missä hänen oma ymmärrys ei edes riitä sanomaan turvasanaa, jolloin luottamus leikkikaveriin pitää olla erittäin korkealla tasolla. Luottamus siitä, että leikkikaveri tietää alistuvan rajat ja osaa hellittää tarvittaessa (ilman sitä turvasanaakin) ja että hän tuo alistuvan turvallisesti takaisin tähän maailmaan. Alistuvalla pitää olla hyvin ansaittu luottamus kun taas vastaavasti alistajalla on iso vastuu.

Tämän kirjotuksen tarkoituksena ei ole pohtia mistä luottamus syntyy. Lyhyesti sanottuna kuitenkin: luottamus ansaitaan, oikotietä ei ole.

Palataampa alussa mainitsemaani rajuun leikkiimme. En halua raottaa verhoa mikä on mielestäni rajua ja mikä ei, pääasia että minun ja blondin mittapuussamme se oli sitä. Olimme tilanteessa jossa minä olin vahvasti vallankahvassa blondin haukkoessa happea haarojeni välissä. Hän teki kaikkensa miellyttääkseen minua, mutta tällä kertaa minua ajoi eteenpäin voima, tila ja tunne mikä näkyi juuri blondista siinä hetkessä. Hän pyrki tekemään oloni nautittavaksi mutta samalla koko tilanteen intensiteetit vei hänet niin vahvasti mukanaan että hänen silmänsä ja eleensä huusivat minulle "Alista minua! Haluan olla pikkuinen raasusi jota käytetään armottovasti hyväksi!" Olisin voinut nojautua taaksepäin ja nauttia tilanteesta mutta hyppäsinkin siihen tilaan mukaan ja samalla hieman ulos omalta mukavuusalueeltani. Halusin venyttää blondini rajoja hieman. Tein asioita joita en olisi kuvitellut tekeväni vielä muutama kuukausi sitten ja näin blondistani kuinka hän vaan vajosi lisää tilaansa ja hänen vartalonsa, silmänsä ja suusta kuiskaavat sanat pyysivät lisää. Venytin blondini kumilankaa hieman lisää ja hän oli keskellä uutta tilannetta jossa hänen mielensä halusi lisää mutta hänenen fysiikkansa ei ja minä taas tilanteessa missä fysiikkani kestäisi lisää mutta mieleni ei. Oli aika lopettaa.

Myöhemmin pohdin luottamusta, mutta tälle kertaa puhtaasti omalta kannaltani. Tuossa tilanteessa luotin siihen että tunnen blondini niin hyvin ja pystyn lukemaan hänen eleensä, katsensa, ihonsa.... niin hyvin että tiedän milloin voin venyttää tilaa. Blondi sanoi jälkikäteen että hän olisi voinut jatkaa tilannetta vaikka kuinka pitkään. Itse olin ja olen vieläkin eri mieltä. Joka tapauksessa luulen että meillä molemmilla oli jälkikäteen voittajafiilis. Molemmat olimme ansaitusti luottaneet ja voittaneet myös itsemme.

- M

Ps., jos et ole vielä huomannut niin tuohon blogimme oikeaan laitaan on tullut pieni palautelaatikko, josta voit lähettää meille anonyymistä palautetta, kysymyksen tai vaikka toivoa kirjoitusaihetta. 

Blondi: Niksi-Pirkka tuli taloon

Olen sen verran laiska ja mukavuudenhaluinen ihminen, että minua ei vaatteilla koreilu yksinkertaisesti kiinnosta. Ei siviilissä eikä pervoilussa. Kumi, nahka, paljas pinta, kirkkaat värit, erilaiset alusvaatehärpäkkeet –just name it. Ne eivät ole minun juttuni. Kuljen kesät talvet 90 % mustissa, hyvin peittävissä vaatteissa, joissa mukavuus, ajattomuus ja tyylikkyys ovat avainsanoja. Tosin mukavuuden ja tyylikkyyden yhdistäminen tuovat välillä pukeutumiseen omat haasteensa.

Leikimme Peikon kanssa useimmiten siten, että minulla on ikuisesti palelevaisena ihmisenä jalassa villasukat ja Peikolla vanhat pyjamahousut. Peikko tosin rakastaa kauniita, naisellisia alusvaatteita. Itse tunnen oloni esim. stay up:it tai sukkanauhaliivit ja sukat päällä lähinnä hölmöksi. Vieraaksi. En omaksi itsekseni. Koska en suostu pukeutumaan niihin vapaaehtoisesti, täytyy Peikon käskeä minua. Minulla ei ole tässä suhteessa luontaista miellyttämisviettiä ja laitan viimeiseen asti vastaan. Koska Peikko on hyvä käskemään, saa hän aina haluamansa. Myös ne stay up:it.

Kuitenkin nähtyäni erään kauniin ja tyylikkään kanssapervon päällä sukkahousuista taiteillun yläosan, heräsi minussa heti halu päästä kokeileman samaa. Kaapista rumimmat ja kuluneimmat sukkahousut esille ja sakset käteen. Sukkahousuista haaran sauma auki ja varvasosat pois. Naps ja koko komeus oli valmis parissa minuutissa päälle puettavaksi. Ihan julkisille paikoille en näin paljastavassa vaatetuksessa lähtisi, mutta ehkä tästä joskus syntyy jonkin sortin bilevaate. Pakkohan tätä askartelemaani ihmettä on sitten täälläkin esitellä. Enjoy!