Blondi: Arkialistumista parhaimmillaan

Sain Peikon tänään luokseni kyläilemään suoraan töistä. Vaihdoimme arkisia kuulumisia ja suunnittelimme viikonloppua. Istuimme sohvalla, ja Peikko silitteli kasvojani. Tunsin hänen kiristävän otetta hiuksistani, ja aloin liukua jonnekin omaan tilaani. Tiesin, että hengitykseni kiihtyi, ja silitys poskilla vaihtui avokämmeneksi. Iskien. Rytmikkäästi, napakasti, hiuksista kiinni pitäen.

Seuraavaksi havahduin siihen, että minua talutettiin hiuksista makuuhuoneeseen. Peikko taitteli kauniisti huovan lattialle sängyn reunan viereen, ja pyysi, ei – käski minun polvistua huovalle siten, että ylävartaloni oli sängyn päällä. Housuni laskettiin hitaasti polviin. Ensin verskat, sitten alushousut (huomaa seksikäs kotivaatetus, asuun kuuluivat myös loppusilauksen antavat villasukat kertaa kaksi kerrosta niitä, kylmät lattiat).

Ja tässä kohtaa puhelin soi. Peikko toi minulle puhelimen. Haluatko vastata, se on äitisi? En halua, saanko, (viime hetken konditionaalikorjaus), saisinko laittaa puhelimen äänettömälle? Saat, ole hyvä.

Hapsupiiska aloittaa työnsä pakaroissani ja reisissäni. Jossain kohtaa saan jalkojeni väliin hyrrän. Puristan jalkojani lujaa yhteen. Piiska jatkaa. Hengitän ja nautin. Tunnen kun Peikko sovittelee paikoilleen pervojoulupukin tuomaa painavaa metallista tappia. Tappiin rytmikkäästi osuva hapsupiiska ja hyrrä jalkojen välissä saavat minut haluamaan laukeamista. Maltan kuitenkin kerrankin odottaa, enkä ala vinkua lupaa laueta. Nautin aidosti piiskasta, vaikka arvaan, että lyöntivoimaa on tällä kertaa melkoisesti. Pysyn paikoillani, enkä kiemurtele pois.

Luin muutama päivä sitten erään minua koskettavan blogikirjoituksen yhdestä suosikkiblogeistani, jossa alistava mies pohti alistuvan naispuolisen kumppaninsa alistumista otsikolla endure vs. surrender. Teksti sai minut miettimään alistumisen syvempää psykologista mekanismia, ja sitä eroa, mikä on sanojen sietää/kestää ja alistua välillä. Koska eroa on todella paljon. Valitsenko, että alistun aidosti Peikolle, vai valitsenko, että yritän vain sietää sen hetkisen mahdollisen epämukavuuden ja ajattelen, että kohta se on ohi? Olenko hetkessä läsnä luottavaisena vai mietinkö jo tulevaa – kohta tämä helpottaa?

En tiedä, vaikuttiko lukemani mieleeni, mutta tänään oli sellainen hetki, että pystyin aidosti päästämään irti ja nauttimaan. Myös epämukavuudesta, paikoitellen myös kivusta. Ajattelin, että Peikko kyllä tietää, koska lopettaa. Ja tiesihän se. Lopuksi Peikko veti nätisti housuni ylös, ja makoilimme sängyllä sylikkäin pitkän hetken.