Blondi: Pilviä katossa

Olemme pitkään jutelleet Peikon kanssa siitä, että olisi kiva saada koukku kattooni leikkimistä varten. Olen pohdiskellut ja miettinyt asiaa. Peikko on vitsaillut, että mahtaako luonteeni ja asuntoni fengshui kestää sitä, että puukattoon porataan isohko reikä. Päätimme kokeilla ja ottaa riskin.

Asun vanhassa talossa, jonka alkuperäinen betonikatto on päällystetty puupaneelilla jonkun entisen asukkaan toimesta. Paneeli katossa aiheuttaa itsessään ongelmia poraamiselle. Miten helppoa olisi vain porata reikä suoraan kattoon. En tajua rakentamisesta juuri mitään, mutta tiedän mitä koolaus tarkoittaa. Meistä kumpikaan ei tiennyt, miten koolaus paneelin alla on tehty. Minkä verran paneelin ja betonikaton välissä on tyhjää. Miten koolaukset katossa kulkevat. Paneelissa ei ole nauloja, joista koolausten paikat olisi voinut päätellä. Lisäksi vanhoja rakenteita poratessa on aina vähän tuurista kiinni, että ottaako poran terä kiinni betonin raudoitukseen vai meneekö terä ensimmäisellä yrittämällä sinne minne sen pitääkin.

Päivä 1, tiistai

Ruuvasimme ensin kattolampun irti. Sieltä paljastui pieni reikä. Reiästä näki kuitenkin, että katon ja paneelin välissä on noin 5 cm tyhjää tilaa. Seuraavaksi metallinen mittanauha reiästä sisälle ja sen liikuttelua edestakaisin, jotta koolausten paikat saadaan selville. Peikko arveli, että onnistui laskemaan koolausten paikat oikein.

Merkitsimme koukun paikan kattoon. Poraan oli ostettu valmiiksi pyöreä terä (Tähän Peikko kommentoi, että onko muunlaisiakin teriä olemassa. Haa haa. Mutta siis sellainen pyöreä terä, jolla saa puusta kauniita pyöreitä kappaleita porattua pois). Peikko aloitti poraamisen pienimmällä mahdollisemmalla terällä, jotta kattopaneelista tuhoutuisi mahdollisimman pieni pala. Paneelin reikä tuli porattua menestyksekkäästi eikä näyttänyt kovin pahalta silmissäni. Seuraavaksi oli aika vaihtaa poraan normaali terä ja aloittaa varsinainen betonikaton poraus.

Ja minä inhoan poraamista. Inhoan ääntä, jota porakone pitää. Inhoan sitä, kun poranterä rikkoo pysyvästi kauniita pintoja. Ja inhoan pölyä, jota poraamisesta tulee. Koska porattavana oli sekä puuta että betonia, oli makuuhuone täynnä sekä puu- että betonipölyä. Hengitin syvään, yritin kestää ja toivoa, että poran terä ei osuisi raudoitukseen.

Betonikaton poraaminen lähti nätisti käyntiin. Kunnes… Poran terä osui katon raudoitukseen. Totta kai. Kattopaneelistani puuttui pyöreä n. 2 cm halkaisijaltaan oleva palanen. Turhaan. Jos halusin saada koukun kattooni, vuorossa olisi vielä toisen reiän tekeminen. Ilman, että taaskaan tiedettäisiin, osuisiko poranterä raudoitukseen. Laskimme, että jos poraamme läheltä jo porattua reikää, ei raudoitus voi olla aivan vieressä. Toinen kierros ensin puupölyä ja sitten betonipölyä. Ja tällä kertaa terä upposi riittävän syvälle betoniin.

Seuraava ongelma. Koska koukku täytyy kiinnittää paikalla jakoavaimella, niin mistä löytää avain, joka mahtuu kattojen väliin pienestä reiästä. Ja mahtumisen lisäksi sillä jakoavaimella pitäisi vielä pystyä kiristämään jotain. Täytyykö jakoavaimessa olla taitettu varsi, jonkunlainen vipuvarsi vai millainen sen täytyy olla? Yritin leikkiä reipasta, ja olla niin kuin katossa ei olisi mitään, mikä ei sinne kuulu. Eli 2 kpl reikiä. Peikko lupasi kysyä työpaikkansa teknisiltä ihmisiltä, miten koukun saisi kiristettyä paikoilleen.

Päivä 2, perjantai

Kahden päivän maailmalopun meiningin, itkun ja hammastenkiristyksen jälkeen tapasimme Peikon kanssa kaupungilla. Peikko kertoi innoissaan, miten koukun saisi kiristettyä muutamalla kätevällä kikalla. Kävimme Claes Ohlsonilla shoppailemassa sopivan jakoavaimen sekä sulkurenkaan varsinaiseen koukkuun. Sulkurenkaasta köydet tai muut kiinnittimet saisi kätevästi ja nopeasti roikkumaan käyttöä varten. Löysin kaupasta lisäksi kauniin valkoisen pilven, joka oli kai alun perin jonkinmoinen lasten naulakonnuppi. Päässäni syntyi idea, että peittäisin pilvellä katossani olevan ylimääräisen reiän.

Asentelin pilven peittämään katon pahoinpitelyn ja oli erittäin tyytyväinen lopputulokseen. Vielä vähän valkoista maalia peittämään poraamisesta tulleen puunvärisen alueen paneelissa ja pyöröterän tekemän mustan jäljen. Minäkö tarkka? Hah. Maalaus jäi pensselien ja maalin puutteessa vielä tekemättä, mutta tiedän, että lopputuloksesta tulee hyvä. 

Päivä 3, lauantai

Peikko tuli asentelemaan koukun valmiiksi. Naps naps, koukku vasaralla sisälle. Mutta koukku ei menekään sille porattuun reikään. Käyttämämme poranterä on liian pieni. Peikko huomaa, että alan olla melkoisen epätoivoinen. Onneksi kello on vielä sen verran vähän, että sopivankokoisen poranterän saa haettua kaupasta. Peikko polkee kaupungille. Minä hengittelen syvään ja yritän vakuuttaa itselleni, että kaikki menee hyvin. Maailma ei kaadu muutamaan reikään katossa. Kai? Eihän?

Peikko tulee kaupungilta. Vielä kerran. Lisää poraamista ja pölyä. Ja sitten koukun paikoilleen kiristys. Joka onnistui aivan nappiin!

Sanoin Peikolle, että haluan siivota makuuhuoneen rauhassa. Imuroida, pyyhkiä pölyt, vaihtaa puhtaat petivaatteet pölyisten tilalle. Tuulettaa. Pölyinen Peikko lähti suihkuun, ja minä jäin siivoamaan. Vetelen makuuhuoneeseen ekopesuaineella appelsiinin ja laventelin tuoksua.

Toteamme kumpikin hymyssä suin, että hieno tuli. Koukku, josta olemme pitkään haaveilleet. Koukku tarjoaa monenlaisia lisämahdollisuuksia leikkiin. Lisämahdollisuuksia tuli testattua vielä samana iltapäivänä. Hellittelimme sohvalla ja nautimme läheisyydestä. Tunsin pian, miten Peikon käsi hakeutui silittämään kasvojani. Aloin vajota. Kuulin Peikon sanovan. Uhkaavan. Lupaavan. Että saisin tällä kertaa poikkeuksellisen kovaa käsittelyä. Seuraavaksi roikuinkin jo kattokoukussa kädet pään yli sidottuna. Peikko nautiskeli, kun en päässyt mihinkään karkuun enkä pystynyt suojaamaan käsillä itseäni. Olin kokonaan käytettävissä. Päästä varpaisiin. Yritin pyöriä, vääntyä ja käännellä. Turhaan. Jossain vaiheessa päädyin koukusta nätisti sidottuna pakettina sängylle. Ja leikki jatkui. Sillä seurauksella, että olo on tätä kirjoittaessa melko lailla katujyrän alle jäänyt.

Peikko vitsailee ja kyselee, että miten aion selittää koukun katossa perheelleni ja ystävilleni. En usko, että kukaan tulee siitä kovinkaan paljon kyselemään. Koukku on makuuhuoneessa, jossa kylässä kävijät eivät juuri oleile. Lähipiirini tietään harrastuksestani, joten he eivät asiaa ihmettele. Muille voin syöttää tarvittaessa pajunköyttä kukka-amppelista tai nyrkkeilysäkistä. Koukku olisi helppo naamioida, mutta minua ei oikeastaan kiinnosta. Se muistuttaa mukavasti arjessani siitä, kuka ja mikä minä olen.

PS. Tunnen tällä hetkellä hieman huonoa omaatuntoa siitä, että tuotan blogiin tekstejä melkoisella tahdilla. Niin paljon, että niitä on aina useampi odottamassa. Etenkin kun Peikkoa ei kirjoituta tällä hetkellä. Hänellä on paljon aiheita ja tekstiaihioita muhimassa, mutta inspiraatio antaa odottaa itseään. Ajattelen hyvin vahvasti, että blogi on Peikon, koska hän on aloittanut sen. Ja nyt minä omin sen teksteilläni. Peikko kuitenkin vakuuttelee, että huoleni on turhaa. Hän pitää siitä, että jäsennän maailmaa kirjoittamalla, ja rohkaisee minua kirjoittamaan niin paljon kuin ikinä haluan. Kiitos Peikko-kulta!