Blondi: Kaksi todellisuutta - ihmishirviön tunnustuksia

Olen taas kipuillut yhteisen arkemme kanssa. En siis parisuhteen, vaan arjen. Arki tuntuu välillä haastavalta Peikon jälkikasvun takia. Joista nuorempi asuu vielä kotona isällään.  Pidän Peikon lapsista paljon ja tulen heidän kanssaan erinomaisesti toimeen, mutta välillä yksinkertaisesti toivoisin, ettei heitä olisi. Arki olisi helpompaa. Ja Peikko olisi kokonaan minun. Minun. Minun. Peikko tietää ja hyväksyy ajatukseni. Kuitenkin nyt kun kirjoitan ne mustaa valkoiselle, tunnen itseni huonoksi ihmiseksi. Ihmishirviöksi. Itsekkääksi. Keskenkasvuiseksi.

Vapaaehtoisesti lapsettomana olen tottunut siihen, että päätän itse, mihin aikani käytän. Toki arjessani on hoidettavia velvollisuuksia siinä missä muidenkin arjessa, mutta melkoisen vähän. Kun saan palkka- ja luottamustyöni hoidettua, on sen jälkeen kaikki aika omaani. Jonka saan käyttää, miten itse parhaaksi näen. Harvoin teen mitään kovin kummallista tai eksoottista. Parasta on se, kun voi töiden jälkeen heittäytyä sohvalle lukemaan, ja nousta sieltä seuraavaksi nukkumaan.

Nautin arjessani eniten siitä, että se ei ole sidottu aikatauluihin eikä muihin ihmisiin. Minun ei tarvitse katsoa kellosta, että nyt on aika lähteä kotiin, nyt on aika tehdä ruokaa, nyt on aika ulkoiluttaa lemmikki (siis se nelijalkainen). Pidän siitä, että elämäni on lipuvaa ja jollain tavalla syklistä sen sijaan, että päivä olisi lineaarisesti katkottu pieniin jaksoihin. Pari-kolmen tunnin pätkiin. Kukaan tai mikään ei keskeytä olemistani. Kukaan ei tarvitse huomiotani.

Nyt opettelen erilaista arkea. Sellaista, jossa huomiostani kilpailevat lapset ja lemmikkieläin. Joiden ehdoilla arki sujuu. Eniten kipuilen sen kanssa, että minulla on tällä hetkellä kovin vähän vaikutusvaltaa yhteiseen arkeemme. Haluaisin, että voisin viettää Peikon kanssa enemmän aikaa kahdestaan. Myös minun luonani. Se, että emme pysty olemaan luonani kovinkaan paljon, on vaikeinta kestää. Se, että en juuri koskaan saa Peikkoa yöksi luokseni. Nyt oleilumme on sidottu melkoisesti Peikon kotiin – etenkin yöpymiset. Peikko käy luonani kyllä säännöllisesti, mutta aika jonka pystymme luonani viettämään, on aina rajallinen. Koska on lapsi ja lemmikki. Jotka vaativat hoivaa. Joiden luokse täytyy aina lähteä jossain vaiheessa. Jotka luovat minulle sellaisen tunteen, että aikaa eletään parin tunnin pätkissä. Että keskeytymätöntä kahden aikuisen ihmisen yhdessäoloa ei juuri ole. Voisi vaikka lähteä viikonlopuksi reissuun. Voisi hautautua viikonlopuksi peiton alle. Voisi tehdä juttuja ilman, että täytyy huomioida muita ihmisiä. Voisi olla tekemättä juttuja.

Enimmäkseen olen tyytyväinen arkeemme, ja se tuntuu sujuvan mukavasti. Välillä taas iskee epätoivo, ja löydän itsestäni itsekeskeisen hirviön. Joka syyllistää ja vaatii sellaisia asioita, jotka eivät tällä hetkellä ole mahdollisia. Joka tekee arjesta valtataistelun. Joka hakemalla hakee negatiivisia asioita. Asioita, joille ei Peikko voi tällä hetkellä mitään. 

Peikko yrittää olla rakentava ja ennen kaikkea ratkaisukeskeinen. Meidät kummatkin on koulutettu ratkaisukeskeiseen ajatteluun. Vain termit, joita käytämme, eroavat toisistaan. Mutta tuolloin, pahan olon iskiessä, ei yleensä mikään auta. Paha olo on vain pakko saada ulos. Ilman, että asioille edes haluaisi löytää ratkaisun. Pahaa oloa ei voi ratkaista, koska se kumpuaa asioista ja olosuhteista, joille kumpikaan meistä ei voi mitään. Muutettavaksi jää oma ajattelu, asennoituminen ja suhtautuminen asioihin – helpommin sanottu kuin tehty.

Olemme puhuneet paljon yhteen muuttamisesta. Jollain aikataululla. Toistaiseksi en ole valmis luopumaan omasta kodistani ja omasta rauhastani. Siitä, että saan olla yksin eikä kukaan keskeytä minua. En ole lainkaan varma siitä, että pystynkö koskaan asumaan lapsen kanssa saman katon alla. Sen tiedä, että eläimen kanssa en pysty, minä allerginen ihminen. Lapsi on jo murrosikäinen, eikä vaadi enää hoivaa 24/7. Huolenpitoa kuitenkin. Enkä tiedä, onko minusta siihen. Siihen, että luopuisin omastani. Tavastani olla ja elää. Arjen yksinkertaisuudesta ja helppoudesta.

Mutta sitten tulee taas hetki, kohtaus arjesta. Peikon vanhempi lapsi, joka asuu alle korttelin päässä minusta, viestittelee:  Lähtisitkö sä kävelylle? Jooh, totta kai. Kyllä mulle sopii. Kiva. No jos mä tulen sulle siinä seiskan aikoihin. Ai niin, otatko sä multa sitten ne vessapaperit ja talouspaperit, jotka lupasin sulle. Jooh. Hei, mulla olis sulle vaatteita, haluaisitko sä katsoa niitä? Joo, olispa mahtavaa. Pitkä kävely pakkasilmassa. Naurua, ajatusten vaihtoa, arjen kuulumisten läpikäyntiä. Voisinko mä tulla sulle silittämään pari mun paitaa, kun mulla ei vielä ole omaa silitysrautaa eikä lautaa? Tule vaan. Vanhojen valokuvien katselua. Lisää naurua. Halaamme lämpimästi, kun hän lähtee. 

Ehkä minusta kuitenkin olisi tähän?