Blondi: Häpeästä ja hipeltämisestä

Tällainen pari kuukautta vanha teksti löytyi arkistojen kätköistä. Painavaa asiaa siis sunnuntain kunniaksi.

*****

Jos ette ole vielä huomanneet, niin olen melko estynyt tapaus. Häpeän kokeminen ja tunteminen ovat minulle vaikeita.  En oikein selviä myötähäpeänkään tunteista.  En ole päässyt kiinni siihen, että mistä vaikeus kokea ja kohdata häpeää johtuu.

Toki myös universaalissa mielessä tunne on haastava. Häpeä on mielenkiintoinen tunne, etenkin kun sitä vertaa syyllisyyteen. Häpeä on syyllisyyttä intiimimpi, salatumpi ja kokonaisvaltaisempi tunne. Se koskettaa hyvin primitiivisellä tavalla ihmisen itseisarvoa.

Häpeää on sekä positiivista että negatiivista. Positiivisella häpeällä on suojaava vaikutus, koska se saa ihmisen pohtimaan tekojensa seurauksia jo ennalta. Häpeä myös estää tekemästä toiselle vääryyttä ja rikkomasta toisten rajoja. Se toimii suojamekanismin tavalla. Häpeän erottaa syyllisyydestä se, että häpeään liittyy todellinen tai kuviteltu yleisö kun taas syyllisyyteen liittyy jokin yleisöstä riippumaton  asia kuten moraalisääntö, normi tai tapa.

Negatiivinen häpeä taas vie voimavaroja, koska se kohdistuu omaan itseen, ja häpeä näyttäytyy kelpaamattomuutena, huonommuutena tai mitättömyytenä. Negatiivinen häpeä pyritään salaamaan ja torjumaan monin keinoin. Häpeästä kiinnostuneille suosittelen Ben Malisen ajatuksiin tutustumista. 

Tunnistan itsessäni ennen kaikkea Malisen kuvaileman torjujan. Ja osittain myös salailijan. Torjujat eivät pysty näkemään häpeäänsä, vaan näkevät itsensä pärjäävinä ja menestyvinä. Torjujasta tulee usein itseriittoinen, ja hänen on vaikea myöntää epätäydellisyytensä.

Itseni kaltaisella ihmisellä häpeä yleensä kahlitsee elämää. Kun ei uskalla tai osaa elää täysillä ja näyttää heikkouttaan, elämästä jää paljon kokematta. Tunne-elämää kaventaa myös se, kun ei esimerkiksi voi suuttua. Koska suuttuminen on jotain hävettävää ja se täytyy kieltää. Torjujan häpeä voi ilmetä syyllisyydentunteina, suruna tai vihana. Torjuja blokkaa esiin pyrkivän ahdistuksen järkiperäisellä ajattelulla tai uppoutumalla johonkin konkreettiseen. Eli suorittamalla ja ylianalysoimalla. Juuri niin kuin olen tehnyt koko ikäni.

Salailija rakentavat vahvan muurin oman epätäydellisyytensä ja pelokkuutensa suojaksi. Malinen kertoo, että usein salailijat yliherkistyvät lapsena muiden tarpeille. Olen pienestä pitäen ollut ilmapuntari, joka on vaistonnut kaikkien ihmisten tunnetilat, etenkin painostavan ja ristiriitaisen ilmapiirin lapsuudenkodissa. Olen aina ollut mestari mukautumaan joukkoon kuin joukkoon. Usein sen kustannuksella, että minun on ollut vaikea tunnistaa kuka ja mikä itse oikeasti olen. Malisen mukaan salaaja piilottaa häpeäntunteensa usein vahvan roolin taakse. Hän ei uskalla tuntea tunteita tai ainakin peittää ne muilta ihmisiltä. The story of my life!

Positiivisesta häpeästä ei missään nimessä kuulu päästä eroon, koska se kuuluu elämään – suojaavana tekijänä. Negatiivisesta, energiaa vievästä häpeästä on sen sijaan hyödyllistäkin opetella pois. Häpeästä voi opetella pois altistumalla sille pikkuhiljaa. Tätä olemme tehneet Peikon kanssa.

Pervoilu on ollut mahtava mahdollisuus työstää ja tutkailla häpeän tunnetta. Mahdollistanut varovaisen tarkkailun ja kokemisen pikkuhiljaa. Työskentely häpeän kanssa on ollut antoisaa, mutta ei helppoa. Olemme Peikon kanssa edenneet varovasti tällä alueella. Onneksi. Jos häpeän tunne kasvaa liian suureksi leikissä, lamaannun ja vetäydyn tilanteesta. Peikko lukee minua todella hyvin ja tietää, milloin rajoja voi venyttää ja milloin ei. Häpeän kohtaamiseen liittyy Peikon halu saada minut leikkimään itseni kanssa hänen katsellessa. Haluan sitä myös itse, joten tahtotila on yhteinen. Kuitenkin, kirottu häpeä nostaa joka kerta päätään.

Enää en kuitenkaan lamaannu täysin, kun eteen tulee jotain aiheeseen liittyvää. Ensimmäisen kerran kun Peikko lykkäsi hyrrän käteeni ihan vaan pideltäväksi, jähmetyin enkä kyennyt liikkumaan. Hädin tuskin  hengittämään. Olemme vähitellen siirtynee siihen, että pystyn jo kohtuullisen sujuvasti oikeassa mielentilassa (lue hyvin käytettynä) ottamaan hyrrän käteeni, laittamaan sen päälle ja vieläpä kohdistamaan sen oikeaan paikkaan. Ja jopa nauttimaan. Hyvä minä! Lisäksi tyydytin itseni taannoin melko sujuvasti suihkussa Peikon ollessa viereisessä huoneessa. Edistystä. Jonkin aikaa Peikko on tehnyt sitä, että kun istun hänen päällään, vie hän käteni klitorikselleni. Laitan kyllä vastaan, mutta Peikko on vahvempi. Viime aikoina olen ollut melkein sinut sen kanssa, että käsi on klitoriksella. Pystyn myös liikuttamaan sitä, kun pidän silmät tiukasti kiinni. Ihan kuin pieni lapsi. Kun suljen silmäni, toinen ihminen lakkaa olemasta.  En kuitenkaan nauti itseni koskettelusta noissa tilanteissa, omat sormeni eivät tunnu miltään. Korvien väli ei kykene ottamaan nautintoa vielä vastaan. Pystyn myös laittamaan pyykkipojat omiin rintoihini, kun tiukasti käsketään.

*****

Eilen Peikko ajoi minut orgasmin partaalle monta kertaa ilman, että sain laueta. Lopuksi hän totesi, että saan laueta, jos leikin itse itselleni orgasmin. Ei yhtään siimaa. Ei hellittämistä. Ei ulospääsyä tilanteesta. Sä laitat ton lelun sisällesi, kun mä puen päälleni, ja leikit itsellesi orgasmin. Tarpeeksi monen käskyn ja kasvoille läpsimisen jälkeen sain lelun sisälleni ja jopa sormeni klitorikselleni. Onnistuin myös liikuttamaan käsiä jonkun verran, mutta ei puhettakaan siitä, että olisin pystynyt rentoutumaan tai laukeamaan. Orgasmi pakeni kauas pois. Kuitenkin nautin tilanteesta ja pidin sitä kiihottavana. Myös Peikko näki, että oikeasti yritin ja myös ylitin itseni. Palkkioksi siitä sain leikkiä itselleni yhden orgasmin hänen lähdettyään.

Innostuin häpeänkukistamissuorituksen jälkeen leikkimään itseni kanssa peilin edessä – asia, jota en ole koskaan aikaisemmin tehnyt. Minä yksin peilin edessä. Hihaton paita nostettuna korviin. Rinnat ulkona kupeista, pyykkipojat molemmissa nänneissä. Kuten Peikko minut lähtiessään jätti. Lattiassa imukupeilla kiinni kaksi dildoa. Noh, lopun varmasti arvaattekin?

PS. Kiitos M:lle otsikossa olevasta hipeltely-sanasta. Kysyin M:ltä, että millä voisin korvata runkata-sanan, josta en pidä (lue jota en kehtaa käyttää, koska hävettää). Niinpä hän kehitti minulle termin hipeltää. Käytän jatkossakin.

PPS. Teksti ei kaikilta osin pidä enää paikkansa. Nykyään leikin melko sujuvasti itseni kanssa Peikon katsellessa. Lisäksi olen opetellut sujuvasti käyttämään runkata-sanaa. Eli se siitä häveliäisyydestä...