Blondi: Onko mulla lupa haluta vaniljamiestä?

Otsikosta huolimatta en ole kääntymässä vanijaksi - pois se minusta. Tarkoitukseni on kirjoittaa siitä hämmästyttävästä tunteesta, kun huomaa haluavansa vaniljamiestä.

Olin avioliittoni loputtua lievästi ihastunut yhteen hyvään ystävääni - käytettäköön hänestä nimitystä vaniljamies. Mies ei ollut liittooni päättymisen syy eikä seuraus. Olemme tunteneet vuosia, itkeneet ja nauraneet yhdessä. Avautuneet, puhuneet, jakaneet elämän iloja ja suruja, kasvukipuja, ihmisenä olemista. Olleet paljon fyysisesti lähekkäin. Halanneet. Olleet kuten ystävät ovat.

Ystävyyden lisäksi välillämme on ollut kaikki tuntemamme vuodet vahva fyysinen kipinä. Molemminpuoleinen. Sellainen, joka sai minulta välillä jalat pettämään alta - etenkään kun entisessä liitossa seksi ei toiminut eikä sitä ollut. Käytin aina välillä aikaa haaveiluun. Miltä tuntuisi harrastaa seksiä tuon miehen kanssa? Miltä tuntuisi suudella häntä? Antaa koskea ja koskea takaisin.

Erään kerran tullessamme kotiin yhteiseltä matkalta aamuyön väsyneinä tunteina, suutelin häntä. Halasimme, kuten olisimme tehneet normaalistikin, mutta halaus päättyi pitkään suudelmaan.

Tuon tapahtuman jälkeen alkoi muutaman kuukauden keskustelu siitä, pitäisikö meidän harrastaa seksiä keskenämme. Pallottelimme asiaa edes takaisin, vaikka kumpikin meistä oli päätöksensä tehnyt. Erään kerran sitten marssimme yhdessä hotelliin. Vitsailimme huoneeseen astuessamme, että ainahan voi lukea kirjaa ja katsoa telkkaria, jos homma välillämme ei toimi ja jos kemiat eivät pelaakaan seksissä. Viidessä minuutissa vaniljamies oli kuitenkin jo riisunut vaatteeni, kaatanut minut sänkyyn ja oli sisälläni.

Harrastimme seksiä koko illan. En edes muista, kuinka monta kertaa. Vapautunutta, iloista, nauruntäyttämää seksiä. Parasta seksiä, jota olin siihen mennessä koskaan saanut. Nautinko? Nautin totta kai, koska en muusta tiennyt.

Teimme saman uudestaan muutaman kerran ja sitten tapasinkin Peikon. Ja olihan siinä iso kasa niitä muitakin säätöjä. Onneksi seksi ei kuitenkaan pilannut hyvää ystävyyttä. Kävimme suoraa keskustelua asiasta, ja totesimme vaniljamiehen kanssa, että totta kai ystävyys on ja pysyy.

Kului pari vuotta. Näimme paljon töiden merkeissä, enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Siis sisälläni. Mies, jota olin aikaisemmin halunnut, ei herättänyt minussa minkäänlaisia seksuaalisia tunteita. Hyvä ystävä hän oli kuitenkin.

Kunnes taas erään kerran pari kuukautta sitten. Sama vanha sähkö palasi. Olin niin hämilläni tapahtuneesta, että kerroin siitä Peikolle. Enhän mä olen meidän suhteen aikana koskaan halunnut muita miehiä, vaikka mulla olisi ollutkin lupa, mutta nyt mä tunsin taas sen saman. Sen sähkön. Niin outoa.

Tällä viikolla kävi taas samoin. Istuimme vaniljamiehen kanssa vierekkäin töitä tehden ja tunsin vatsanpohjassa tutun imun. Minun oli pakko ottaa asia puheeksi miehen kanssa. Mua hämää tämä, koska tätä ei ole tapahtunut pitkään aikaan. Onko sulla tämä sama?

Koen jostain syystä vaniljamiehen haluamisesta äärettömän huonoa omaatuntoa. Enkä pääse kiinni siihen, että miksi. Haluanhan minä myös joskus muita pervomiehiä kuin Peikkoa. Ja naisia. Ja keskustelemme Peikon kanssa haluistani myös täysin avoimesti. Peikko haluaa muita ihmisiä ja myös toteuttaa itseään heidän kanssaan. Minulla on lupa samaan.

Mutta jotenkin tämän tunnustaminen itselleni ja Peikolla on haastavaa potenssiin tuhat. Koska mies on täysin vanilja. Tiedän, että en tule koskaan tekemään mitään hänen kanssaan, koska no, vaniljaseksi ei edelleenkään kiinnosta. Koska en saisi siitä juuri mitään. Koska asiassa on kymmeniä muita muuttujia, miksi jättäisin seksin nykyään väliin. Mutta silti, se tunne on. Ei läheskään aina kohdatessamme, mutta joinain hetkinä. Ehkä en problematisoi asiaa tämän enempää ja totean vaan tyynesti, että sattuuhan sitä. Pervollekin.