Hoitsua hoivaamassa

Blondille, tai oikeastaan teille molemmille:

Mä kiemurtelin koko viikon töissä, kotona, kaupassa, bussissa. Mä huomasin turhan usein, että mä ajaudun miettimään sitä, miten iho huutaa piiskaa. Ja miten mä en voi tulla ennen sitä. Mä tunsin vaatteet mun päällä koko viikon. Ei vaatteitaan ajattele koskaan. Tän viikon mä ajattelin niitä. Ja sitten perjantai. Mä mietin vielä kotiin tullessakin, et lähteeköhän se mun kämppis ajoissa, niin kuin oli luvannut, lähtihän se. Mä sanoin sille ennen kun se lähti, että mua jännittää, mutta se ei ollu se jännitys mitä aikasemmin on tuntenut. Sekotus jotain rauhaa, zeniä, positiivista pelkoa siitä mitä tulee tapahtumaan.

Mulla oli musat täysillä ja kävelin kämppää edes takaisin. Mä vähän tanssinkin, sellasta hölmöä kun en mä tiennyt mitä sillä 20 minuutilla olis muuten tehnyt. Ovikello. Huh. Mies tulee ovesta sisään, hymyilee, mua jännittää ja hymyilyttää. Ja mä haluan, että se lyö mua kasvoille. Se istuu sohvalle ja taputtaa sohvaa, tuu tähän. Mä istun, ja se tietää mitä se tekee. Vetää mut siihen sen rintaa vasten. Ne kädet ei riuhdo, vaan ohjaa, vetää mut siihen. Ne tietää, mitä ne tekee. Ja mä mietin, mitä ne tekee seuraavaksi. Mutta mä kerron mun päivästä. kun se kysyy, ja mä haluankin, se ei ollut mukava päivä. Ja kun se alkaa kerätä mun hiuksia sen käsiin, niin mä toivon, et se kiskoo jo, ja mä käsken itseäni olemaan kärsivällinen. Ja mä suljen mun silmät. Ja se nappaa kiinni, ja kiristää jos mä riuhdon. Sormet mun suuhun, en voi hengittää, yökkään, riuhtaisen päätä pois päin. Hiukset kiristyy nyrkissä. Kädet pitää mun päätä, mun suuta. Lyö mua kasvoihin. Mun rinnat on tulessa. Ja tuntuu, kun jotain lämmintä valuis mun kallon sisäpuolella. Tuntuu, että mä olen mun pään sisällä paikalla vahvemmin, jotenkin korostetusti. Aistimukset on kirkkaita.

Ekat lyönnit tuntuu aina helvetin kipeiltä. Tiedän mitä mä haluan ja mitä mun iho haluaa, mutta mä huudan, mä huudan kovaa, kun iho on niin kylmä. Eikä se kestä vielä. Ja ne varmat kädet on yhtäkkiä mun pillulla. Ja taas ne tietää, mitä ne tekee, ja mä en voi olla huohottamatta, tää pehmentää lyöntejä. Mutta se tönäisee mut vapaapudotuksen reunalle.

Mä oon paha suustani, tiedän sen. Sen kädet ajaa mua orgasmiin, se haluaa että mä pyydän. Ja mä tiedän, et se hetki tulee, kun mun on pakko pyytää, mut vitut, en pyydä vielä. En ainakaan helpolla. Mä en edes huomaa, kun mun suusta pääsee "Ei vittu", kun ne kädet ajaa mua eteenpäin, ja mä yritän jollain tahdon voimalla puskee vastaan, sadasosa sekunnin leikin ajatuksella, että en pyydä, tuun vaan. Mutta en ehdi sen ajatuksen kanssa sinne asti.

"Ei yhtään kirosanaa enää tänään." 

"Ei" 

"Ei vaan mitä?"

"Ei yhtään kirosanaa enää tänään." 

Se lupaus kesti ehkä minuutin. 

"Ei vittu..." 

En edes tajunnut, kun se tuli, tai tajunnut, että rikoin lupaukseni ennen kuin se purkautui mun suusta. Mä en keskittynyt, kuin sormiin mun sisällä. Vaikka vakaasti sadasosa sekunnin päätinkin, että en sano sitä enää. Niin silti. Lupasin jotain, mitä en tajunnut voivani pitää. Vitutti, ankarasti. Ja rangaistus siitä, että rikoin lupaukseni, sattui, sattui niin paljon, ja silti mun pään sisällä oli lämmintä, pehmeetä ja lämmintä ja itketti, ei se että mua sattuu, ei se että mua rangaistaan, vaan se että mä petin mun lupauksen. Okei itketti vähän myös siksi että sattui. Ja samalla nauratti, koska tajusin, että mä en totellut, tiedostamattani en totellut. Se hetkellinen voiton riemu. Se melkeen lipahti vielä kerran, mutta mä en tajunnut taaskaan ennen kuin asiasta huomautettiin, ja taisin protestoida vastaan. 

Piskaa, kovaa. Lyöntejä ja sylkäisy suoraan kasvoihin. Mä huusin ja itkin rangaistustani, se kiskoi mua vaan syvemmälle siihen nestemäiseen pehmeeseen, missä mun uholla tai periksiantamattomuudella ei ole mulle enää mitään merkitystä. Reaktiot valuu primitiiviseen vaistomaisuuteen. Kun päätöksen teko muuttuu, uho vaihtuu yhtäkkiä lennossa siihen, että on pyydettävä, mutta en ole itse ohjaamassa sitä enää, en voi enkä kykene enkä tahdokaan, voin tapella vastaan tiettyyn pisteeseen asti, sitten mies vaihtaa vaihteen mun puolesta ja suunta muuttuu hetkessä uhoavasta hymystä ulinaan ja pyyntöihin, ja joka kerta vaihteen vaihtoa oli vaikea uskoa todeksi koska en itse ohjannut. Vaikka kovasti yritinkin.  

Mä taisin hetken vielä jaksaa tapella vastaan. Keho on lämmin, ja hengitys on lämmin kun sisuksissa palaa. Mä voin huutaa, mutta vaimennetusti ja purra kumia, kun se aloittaa taas. En ole ihan varma miten monta kertaa mä olen jo tullut, mutta olen pyytänyt suhteellisen kauniisti lupaa. Eikä yhtään kirosanaa ole päässyt enää mun suusta. Ja voi luoja se tietää mitä tehdä. Ja mä olen saanut ja saanut ja saanut, vaikkakaan lupaa ei ihan hevillä heru ja mä kiljun ja sihisen, koska en saa tulla, vaikka se on ihan siinä, mutta mun pitää pitää se kurissa.

Alan olla jo niin herkillä, että kosketuksesta sekoaa pää, ja maailma ympärillä sykkii välillä pois ulottuvilta. Kehossa jyllää sellainen määrä endorfiineja ja adrenaliinia, että jokainen kosketus on kirkas ja terävä, kivun rajamailla. Ja niitä kosketuksia satelee. Ja mä putoan vaan, mutta tiedän, että en osu maahan, tässä pudotuksessa ei osu. Ja mä tajusin heti kun se loppui, että maailma hetkeksi katosi, oli vaan aistiärsykkeiden jatkumo, en tiennyt enää mitä tapahtuu mutta tiesin että tapahtuu. Ja viimeistään nyt en enää voi valita koska pyydän. Ne sanat purkautuu minusta tahtomattani. Mies, sen kädet ja hyrrä kaivaa ne musta esiin. Ne tulee jostain todella syvältä ja se tuntuu siltä. Se olen minä joka ne sanon, se olen minä joka pyydän, mutta se on jokin niin primitiivinen ja syvällä oleva minuus joka huutaa: "saisinko tulla, saisinko tulla, saisinko tulla!" En muista kuulleeni vastausta ihan joka kerta. Mutta pakko mun oli se kuulla ja sisäistää, koska tulin, taas. Yhtäkkiä mies on ihan lähellä mun korvaa, kiinni mun kehossa, ja murisee mun korvaan "tuuppa sitten vielä kerran" ja mä tuun ja se on sähköä.  

Jalat ja kädet irtoaa toisistaan ja mut kaapataan kainaloon. Kestää, ennen kuin palaa maan pinnalle, ja silti leijuu sentin lattian yläpuolella.  Mun vaatteet on kiertynyt mun keskivartalon ympärille, mun tukka on sotkussa, mun kasvot haisee mun omalta pillulta, niissä on sylkeä, mun omaa hikeä, miehen hikeä. Ripsarit ei enää oo niin kauniisti ripsissä. Mä valun liukkaria ja omia nesteitäni. Ja mies kruunaa sen tulemalla mun päälle. Mä olisin voinut maata siinä lattialla tää kaikki päälläni vaikka kuinka kauan. Siinä oli rauhaa, mä päästin irti, ja se tuntui vapaudelta. Sanoin miehellekin jälkeenpäin, että jotkut meditoi istumalla staattisesti yhdessä asennossa tekemättä mitään. Mä leikin, siitä tulee mun zen.