Pentu saapui taloon

Olin hieman yllättynyt, kun nukke kertoi hankkineensa narttukoiranpennun. Kuulemma oikein suloisen ja ihanan. Nimeksi tälle ihanalle otukselle oli annettu Narttu. Kuitenkin nukke oli hieman huolissaan, jos uusi pentu olisi kuriton tai huonotapainen ja kysyi josko voisin osallistua sen koulutustilaisuuteen. Tarkoitus oli että nukke hoitaa kouluttaminen, ja minä toimisin vaan auttavana käsiparina. Aikaisempi koirankoulutustaustani liittyy aitoihin nelijalkaisiin, mutta pohdittuani asiaa totesin että varmasti Nartun koulutus menee pitkälti samalla konseptilla.

Ennen pennun saapumista kävimme nuken kanssa useamman keskustelun siitä, miten käyttäytyisimme, jotta pennulla olisi mahdollisimman turvallinen ja luonteva olo uudessa kodissaan. Pentu oli saanut myös etäkäteissäännön, joka kielsi wc:ssä käynnin useamman tunnin ennen saapumistaan. Jännittyneenä istuimme sohvalla odottamassa ovikellon soidessa. Vihdoin uusi pentu saapui taloon, ja olimme innoissamme. Jotta pennun ensiaskeleet uudessa kodissaan olisivat mahdollisimman rauhalliset, jäin odottamaan sohvalle nuken mennessä vastaan. Kuulin nuken ohjeistavan tulokasta eteisessä.

Onko sinulla nyt jotain kerrottavaa etukäteen? Turvasana on tämä ja turvaele on tämä. Et ymmärrä kouluttajien kieltä, joten et saa reagoida puhuttuihin sanoihin. Pentu ei saa puhua muuta kuin turvaeleen jälkeen. Ymmärretty? Hyvä. Nyt riisut kaikki vaatteet ja puet nämä. Nukke jatkoi osoittaen kaulapantaa ja polvisuojia. Kun olet valmis haukahdat kaksi kertaa.

Odotimme sohvalle pennun valmistautumista ja pitkien hetkien jälkeen kuulimme kaksi vaimeaa haukahdusta. Nukke nouti pennun eteisestä ja talutti hänet juomakipon kautta olohuoneeseen, jossa hän antoi pennun ruhassa tutkia paikkoja. Olin kovasti häkeltynyt pennun asenteesta. Pennulla oli uusi koti ja tilanne, mutta silti se kantoi itsensä tilaan ja tilanteeseen isolla arvokkuudella. Rotunarttu sanon minä. Nukke talutti pennun pöydän ääreen, jossa oli kaksi pörröistä häntää ja komensi pennun valitsemaan itselleen mieluisimman tassullaan. Tämän jälkeen pentu sai upean hännän, josta se oli kovin iloinen.

Nukke opetti pennulle erinäisiä perustemppuja, kuten istu, maahan, anna tassu ja erityiseksi ylpeydenaiheeksi noussut kieri -komento joka sekin onnistui hienosti. Mikä hämmästyttävintä, kun pennulle heitti sellaista mustaa kumista suonikasta lelua, se hypähteli innokkaasti lelun perän ja toi sen suussaan omistajalleen. Ainoastaan maahan komento aiheutti pieniä vaikeuksia, mutta muutama näpäkkä ohjaus rottingilla sai pennun heti ymmärtämään nuken ajatukset.

Teimme pennulle pienen kehontarkastuksen. Kävimme sen kehon tarkasti läpi ja etsimme mahdollisia ruhjeita, puremisjälkiä, lihasjumeja tms. Mitään hälyttävää emme löytäneet, mutta iloksemme huomasimme pennun osaavan hieman heiluttaa häntäänsä tarkastuksemme aikana.

Olimme hieman huolissamme olisiko pentu mahdollisesti jo sisäsiisti. Kyseessä oli kuitenkin pelastettu löytökoira, niin kaikista sen oppimista tavoista meillä ei ollut varmuutta. Pentu ei ollut vielä pyytänyt ulos, mutta pelkäsimme että vahinko saattaa tapahtua, niinpä nukke lähti taluttamaan häntä kohti wc:tä. Kuitenkin eteisessä nukke vaihtoikin suuntaa ja avasi ulko-ovet ja lähti taluttamaan pentua pihalle. Pentu kuitenkin jämähti keittiön ovenpieleen eikä suostunut liikahtamaan senttiäkään. Koetimme vähän kovempiakin otteia rottingin avulla ilman menestystä, niinpä päättelimme että pennulla tuskin olisi vielä hätää.

Talutimme pennun takaisin olohuoneeseen ja teimme sille pedin jalkojemme juureen, jossa tämä tuntuikin viihtyvän erinomaisesti. Kukapa ei viihtyisi omistajansa hellän rapsutuksen alla. Meillä oli kuitekin vielä paljon tekemistä. Aloin pohtia ääneen onkohan pentua koskaan madotettu, johon nukke ei tiennyt vastausta. Onneksi olimme varautuneet madotukseen.

Tapahtui aiemmin viikolla. Menin apteekkiin ostamaan madotuskuuria. Ystävällinen myyjä ohjasti minut eläinlääkehyllyn eteen ja kysyi mitä tarvitsisin. Kävimme suunnilleen seuraavan keskustelun.

- Mitä saisi olla?
- Tarvitsisin matokuurin.
- Koiralla vai kissalle?

Mietin hetken aivan liian pitkään pohtiessani että kummallekohan. Sain kuitenkin vastatutuksi.

- Koiralle.
- Meillä olisi tällainen tablettikuuri joka annetaan kolmena peräkkäisenä päivänä.

Tiesin tarkkaan, mitä halusin, mutta tämä oli nyt pelattava loppuun asti.

- Onko teillä sellaista pastaa mikä annetaan ruiskeesta. Meidän koira syö sitä mielellään.
- On meillä tällainen jota annetaan painon mukaan. Kuinka paljon koira painaa?
- Koira on tosi pikkainen (piirrän ilmassa pienen pallon syliini), joten uskon että pienin riittää.

Myyjä alkaa ärsyttävästi aukaista pakkauksia ja kertoa, kuinka paljon sitä tarvitaan, ja että rittääkö se varmasti ja ja ja... Näen kuitenkin tutun näköisen paketin hyllyllä ja sanon sen näyttävän tutulta ja otan sen. Ostan vielä tarvikkeena yhden tyhjän muoviruiskun.

Avaan madotuslääkkeen sohvalla ja alan lukea tuoteselostuksesta, mihin kaikkiin loisiin kyseinen lääke pätee. Huomaan, että pentu yrittää kuunnella tarkkaavaisesti, liekö aavistellut jotain. Kerron nukelle, että lääke annetaan ruiskeesta, joka painetaan koiran suuhun. Pentu liikahti levottomasti. Poistun keittiöön paketin kanssa ja vedän ostamaani tyhjään ruiskuun muutaman sentin valkoista viiliä ja palaan takaisin olohuoneeseen. Kehotan nukkea tekemään pennun kanssa jotain mieluisaa toimintaa, jotta saamme salakalavasti ujutettu lääkkeen hänen suuhunsa. Tämä on vanha kikka, minkä muistan toimineen kaikkien koirieni kanssa. Pentu selvästi vaistosi jotain eikä ollut oikein yhteistoiminnallinen. Nukke rapsutteli pentua ja minä yritin puristaa lääkkeen sen suuhun. Pentu kuitenkin painoi huulensa tiukasti suppuun ja näytti vähän pelokkaalta ja vihaiselta. Muistin kuitenkin, että näinhän se useasti lemmikkien kanssa menee. Kokemuksesta painoin pennun posket etusormella ja peukalolla sisään, painoin ruiskun pään pennun huulien välistä sisään ja painoin männän tyhjäksi. Niin kuin koirat usein, tämäkin pentu taisteli oksennusrefleksinsä kanssa, yritti rimpuilla otteestani ja pyöritteli kauhistuneen lääkettä suussaan uskaltamatta nielaista. Painoin käden pennun kuonolle, kehuin sitä ja viimein se nielaisi. Kokemus taisi olla pennulla melko rankka, sillä hän alkoi täristä toimenpiteen jälkeen holtittomasti ja taisipa kyynelkin vierähtää pennun silmistä. Silitimme pentua kovasti ja kehuimme kuinka reipas se olikaan.

Hieman myöhemmin olimme huolissamme siitä mahtaako pennulla olla pissahätä. Muistelin että joskus pennut tykkäävät tehdä tottumuksesta tarpeensa sanomalehden päälle, ja niinpä virittelimme kylpyhuoneeseen sanomalehtiä lattialle ja talutimme pennun sinne. Aluksi näytti, että pääsisimmekin maaliin, sillä pentu istahti nätisti paperille aivan sen näköisenä kuin tekisi tarpeensa. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut.  Pohdimme että läsnäolomme ja katselevat silmämme olisivat liikaa, joten suljimme oven ja annoimme pennulle pissarauhan. Hetken päästä kun tulimme takaisin, pentu isui nurkassa ja paperit olivat kuivat. Ehkäpä pennulla ei vaan ollut hätä. Koska kuitenkin olimme valmiiksi jo kylpyhuoneessa, päätimme pestä pentumme. Teimme valmiin tervapesuaineseoksen ämpäriin, ja riisuin itseni, koska en halunnut vaatteideni kastuvan, mutta pistin kuitenkin käsiini ihan varmuudeksi kumihanskat. 

Pesin pennun vanhasta muististani läpikotaisin pesuaineella nuken suihkuttaessa vettä käsisuihkusta pennun päälle. Kuten koirat usein, niin ei tämäkään yksilö oikein pesusta pitänyt. Välillä se yritti karkuun ja välillä rimpuilla pesuaineen tai suihkun alta pois. Lopulta kaadoimme loput pesuaineet pennun päälle ja teimme vielä lopullisen huuhtelun. Pohdin ääneen nukelle, että pitäisiköhän pentu pestä vielä sisältäkin käsin, ihan vaan varmuudeksi tämäkin. Nukke oli ehdottomasti samaa mieltä ja niinpä kumihanskan ja suihkun avulla pesimme pentumme vielä sisäisestikin, josta hän tuntui tykkäävän erityisen paljon. Jopa niin paljon että lopetettuamme pentu näytti ensimmäisiä vahvoja kiintymyksen merkkejä puskemalla kuonollaan sekä minun ja nuken käsiin. Luimme tämän huomionosoituksen pyynnöksi jatkaa hieman sisäistä pesua. Pidimme kuitenkin huolen siitä, ettei pentu innostuisi aivan liikaa.

Pesun jälkeen ohjasimme pennun pieneen pehmustettuun kellarikoppiin kuivumaan. Kopin ovella hän kuitenkin turvaeleen kanssa ilmoitti haluavansa kokeilla pissaamista uudelleen. Levitimme sanomalehdet uudestaan lattialle ja veimme pennun takaisin kylpyhuoneeseen. Pentu istahti heti paperien päälle ja selvästi yritti hoitaa asiansa katsovien silmiemme edessä. Se yritti ja yritti, jopa pieneen tuskastumiseen saakka tuloksetta. Suljimme oven ja päätimme antaa hänelle pienen rauhan, eikä aikaakaan kun kylppäristä kuului iloinen lorina. Päätimme kuitenkin antaa pennulle vähän lisää rauhaa jos sattuisi olemaan isompikin hätä.

Siivosimme pissaset paperit lattialta ja samalla hieman toruvasti kerroimme pennulle, miten paljon vähemmällä olisimme päässeet jos tämä olisi onnistunut ensimmäisellä kerralla. Pentu istui nurkassa ja katseli lattiaan. Onneksi se tuntui selvästi ymmärtävän turhan työmme ja häpesi hieman. Pikapesimme pennun uudestaan ja ohjasimme sen takaisin kuivumaan kellarikoppiin. Itse poistuimme hetkeksi kahville ja pohtimaan olisiko koirasta tekemään pentuja.

Kahvitelun jälkeen nukke haki pennun kopistaan ja talutti sen takaisin olohuoneeseen. Pohdimme ääneen pitäisikö astutusta vähän harjoitella. Huomasimme pennun vähän säpsähtävän ajatusta. Nukke oli hankkinut astutukseen sopivia välineitä, joita hän haki olohuoneeseen. Virittelimme sohvalle sopivan alustan harjoittelua varten. Istuin sohvan perälle ja otin pennun syliini niin, että levitin sen takajalat omien jalkojeni ulkopuolelle. Etutassut kiinnitimme tiukasti yhteen. Pidin pennusta tiukasti kiinni, kun nukke suoritti astutuskokeen. Hieman yllättäen pentu tuntui kovin pitävän tilanteesta. Nukke suoritti harjoitusta pitkään, huolellisesti ja pohjaan saakka. Itselläni oli sähköllä toimiva astutuksen apuväline, jonka sain ujutettua vielä oikeaan paikkaan, ja lopulta astutus päättyi useampaankin onnistuneeseen lopputulokseen.

Otimme ylpeydellä reippaan pentumme syliimme. Silittelimme sitä ja kehuimme kuinka upea narttu hän olikaan.

*****

Blondi kysyin myöhemmin mikä oli parasta. Kerroin, että suihkutilanteessa oli jotain todella primitiivisen kiimaista. Pentu istuu lattialla katse maassa, märkänä, surkeana, odottavana, käytettynä, käytettävänä ja kiimassa. Minä pesen häntä hieman kovakouraisesti nuken suihkuttaessa vettä pennun päälle. Myöhemmin istuin nartun kanssa ulkorappusilla ja kävimme suunnilleen seuraavan keskustelun.

- Jossain toisessa tilanteessa olisin voinut raiskata sinut sinne suihkuun.
- Olisit raiskannut. Mä kyllä vähän sitä odotin.
- Ei ehkä ihan sopivaa kuitenkaan koiralle.
- No ei, mutta olisin tykännyt silti.

Blondi: Lapsellista pervoilua

Pervoblogeissa on pohdittu jokin aika sitten paljon lapsikysymyksiä. Miten yhdistää lapsiperhe-elämä ja pervoilu –teemaa ovat pohtineet ainakin Tetris, Eledal, Kurittajatar ja pikkusisko. Saman aiheen parissa kipuilee Balthazar BDSM-baarin kolumnissaan otsikolla Lapsellinen Kinky. Nykyään laiskana kirjottajana tartun mielenkiintoiseen aiheeseen vasta nyt.

Sellainen off topic muuten tähän, että seurailen tällä hetkellä kohtuullisen tiivisti muutamaa blogiyhteisöä, ei-pervo-sellaista. Blogimaailmassa pätevät näköjään samat lainalaisuudet, on blogin skene sitten mikä tahansa. Kun yksi löytää hyvän aiheen ja näkökulman, niin muutkin tarttuvat siihen. Mutta asiaan...

Me elämme Peikon kanssa uusperhearkea. Uusperheemme poikkeaa monesta muusta uusperheestä, koska siinä on tasan nolla liikkuvaa osaa. Ei vanhemmalta toiselle liikkuvia lapsia. Ei yhteydenpitoa entisten puolisoiden kanssa lasten elämään liittyen. Meidän kolmen hengen miniuusperheeseemme kuuluvat minä, Peikko ja Peikon lapsi. Ulkojäsenenä mukana perheessämme on Peikon jo omillaan asuva aikuinen lapsi. Lapset ovat itse valinneet, etteivät ole äitinsä kanssa missään tekemisissä – syyt valintaan ovat moninaiset.

Uusperhe määritellään siten, että siinä on mukana alle 18-vuotias vain toisen puolison lapsi eli perheen kaikki lapset eivät ole puolisoiden yhteisiä. Meillä lapsi on Peikon, minun statukseni on vapaaehtoisesti lapseton. Virallisesti olen myös uusperheen äitipuoli, joka yrittää kovasti sopeutua lapsiperhearkeen. Tosin Peikon lapsi on jo itsenäistyvä, lähes nuori aikuinen, joka alkaa orientoitua omaan elämään parin vuoden sisällä.

Minulla ei ole mitään kokemuksia pikkulapsiarjesta, siitä olen jäävi puhumaan. En osaa kuvitella, millaista on hoivata lasta 24/7. Olla läsnä ja saatavilla. Hoivaviettini on lievästi sanottuna puutteellinen eli minulla ei ole sellaista. Parin vuoden yhdessä elämisen jälkeen lapsi muistuttelee minuakin vieläkin välillä siitä, että jääkaapissa pitäisi olla jotain ruokaa. Vitsailemme hänen kanssaan siitä joskus, kun Peikkon on reissussa, ja olemme lapsen kanssa kahden kotona. Muista sitten, että sun täytyy pitää mut hengissä!

Pyörittelen työssäni paljon sellaista käsitettä kuin mentalisaatio eli kyky pitää toisen ihmisen mieli omassa mielessä. Usein puhutaan myös virittäytymisestä toisen ihmisen taajuudelle. Kyky mentalisaatioon, kuten moni muukin tärkeä ominaisuus, kehittyy varhaisissa vuorovaikutussuhteissa. Jotka ovat btw eräs lempiaiheeni.

Vaikka minulla on hyvin kehittynyt mentalisaatiokyky ja kykenen hyvin asettumaan toisen ihmisen nahkoihin, ei tämä aina päde suhteessa lapseen. Tai pätee, mutta toisin päin. Koska en ole koskaan tottunut siihen, että joku tarvitsee minua hoivaavassa mielessä, olen jatkuvasti tietoinen siitä, että lapsi on mielessäni. Hän vie sieltä paljon tilaa. En ole tottunut, että silloinkin kun ihminen ei ole fyysisesti läsnä, on hän kuitenkin mielessäni. Ja nyt puhun sellaisista ihmisistä, joita en ole itse valinnut elämääni. Kuten nyt lasta. Pidän hänet mielelläni mielessäni, mutta se, että lapsi on korvieni välissä, vie minulta paljon energiaa. Ei liikaa, mutta paljon. Että toinen tarvitsee. Kiintyy. Luottaa. Odottaa minulta asioita. Aivoni ovat uiskennellet 40 vuotta täydellisessä irtonaisuuden tilassa ja nyt niihin on pesiytynyt teini-ikäinen lapsi.

Vaikka olen lapsen kanssa läheinen ja välimme ovat todella hyvät, ei minulla ole silti häneen samanlaista kiintymyssuhdetta kuin Peikolla, joka on lapsen biologinen isä. Minä kiinnyn lapseen vähitellen sosiaalisena vanhempana. Lapsi on varmasti itse jo omaksunut minut myös psykologiseksi vanhemmakseen, mutta minulla on vielä siihen matkaa. Kasvan vanhemmaksi pikkuhiljaa omassa tahdissani sen verran kuin olen kasvaakseni. Mitään äitimyyttiä en suostu toteuttamaan, vaan toteutan ihan omannäköistä vanhemmuutta.

Uskallan sanoa, että Peikko on tehnyt ison työn kasvattaessaan kaksi lasta kohtuullisen ehjiksi, omilla aivoilla ajatteleviksi edustuskelpoisiksi nuoriksi. Peikko on halunnut laittaa ja laittanutkin lasten kanssa olemiseen paljon aikaa ja energiaa. Toki myös siksi, että muuta vaihtoehtoa ei ole ollut.

Nyt kun meillä on kahden aikuisen hyvin toimiva parisuhde ja kaksi aikuista, jotka pitävät kotona asuvasta lapsesta huolen, olen suoraan sanonut Peikolle, että toivon hänen ottavan omaa aikaa ja panostavan itseensä. Ei minun eikä lapsen kustannuksella tietenkään, enemminkin siihen luottaen, että arki sujuu välillä ilman häntäkin. Alussa Peikko poti omista menoistaan huonoa omatuntoa, mutta keskustellen sain hänet ymmärtämään, että kyse on vain terveestä itsekkyydestä. Jota saa ja täytyy harjoitella. Jotta itse jaksaa paremmin. Jotta parisuhde voi paremmin. Jotta lapsella on mahdollista irtautua isästään. Niinpä Peikko on harjoitellut. Ja lapsi on itsenäistynyt hurjaa vauhtia.

Kumpikin Peikon lapsista tietää pervoidentiteetistämme. Tätä blogia pidempään lukeneet tietävät myös, että pervokorttia ja pervoilun vaikutusta lapsiin heiluteltiin ahkerasti nuoremman lapsen huoltajuusoikeudenkäynnissä. Peikko on puhunut aiheesta lapsille yleisellä tasolla ja heidän ikätasoaan vastavalla tavalla. Asiasta joskus varmasti puhutaan vielä, mutta vain siinä tapauksessa, että lapset itse osoittavat siihen kiinnostusta.

Kummastakin lapsesta on kasvanut erittäin suvaitsevainen ihminen. Kotona sekä minä että Peikko tuotamme aktiivisesti puhetta siitä, ettei ole oikeaa tai väärää tapaa seurustella tai kumppanin sukupuolella ei ole mitään merkitystä, kunhan ei vaan satuta itseään eikä muita.

Uskon, että lapset hyväksyvät seksuaalisen identiteettimme, mutta siinä on osia, jotka joudumme pitämään ainakin toistaiseksi piilossa. Eräs niistä on suhteemme ulkopuoliset leikkikaverit. Etenkin nuoremman lapsen suhtautuminen asiaan on vielä hyvin mustavalkoinen. Olemme käyneet hänen kanssaan keskusteluja mm. pettämisestä. Olisko se susta pettämistä, jos iskä suutelisi jotain vierasta naista? Antaisitko sä sille anteeksi, jos se pettäisi sua? On mielestäni turha toistaiseksi aloittaa keskustelua siitä, että parisuhteessa voi olla myös sovitusti muita osapuolia, ja jos asiat on puhuttu selviksi, ei kukaan petä ketään vaan asiat tehdään yhteisymmärryksestä. Tiedän, että kummankin lapsen mieli on tässä asiassa hyvin ehdoton, joten ehkä jätämme keskustelun monisuhteisuudesta tuonnemmaksi. Olisi ihanteellista pystyä kertomaan lapsille tärkeistä ihmisistä elämästämme, mutta kaikkea ei voi saada kerralla.

Kotona asuva lapsi oli vielä pari vuotta sitten hirmuisen utelias erilaisista menoistamme. Minne te olette menossa? Kenen kanssa te menette? Mitä siellä tehdään? Mitä te teette siellä Tamperella/Helsingissä? Mistä te tunnette tuon ja tuon ihmisen? Aikansa intettyään lapsi alkoi saada sellaisia vastauksia kuin Ne on aikuisten menoja eivätkä ne kuulu sulle. Sulla on turva täällä kotona eikä sun tarvitse huolehtia meistä. Olemme myös alkaneet käyttää yhtenä vastauksena jos inttäminen ei lopu sitä, että kannattaa aina varoa mitä kysyy, koska joskus voi saada sellaisia vastauksia, mitä ei välttämättä halua kuulla. Tämä toki huumorilla höystettynä. Meillä on puhelimet mukana, sä saat meidät kiinni, jos tulee tarvetta. Sulla ei ole mitään hätää. 

Paljon tässä kyselemisessä on luontaisen uteliaisuuden lisäksi ollut kysymys siitä, että lapsen perusluottamus sai äidiltä poismuuton ja huoltajuusoikeudenkäynnin aikana todella ison kolauksen, ja lapsi taantui tunnetasolla paljon ikäistään nuoremmaksi. Pikkuhiljaa perusluottamusta on saatu kuitenkin korjattua, ja nykyään hän kestää jo olla sen tiedon kanssa, ettei tarkkaan tiedä, missä me olemme ja mitä me teemme. Puhuessamme pervoystävistämme käytämme osasta nikkejä ja osasta oikeita nimiä. Lapsi on jo tottunut siihen, että kaveriporukastamme osalla on kummalliset lempinimet. Ison osan ystävistämme hän on luonnollisesti tavannutkin vuosien varrella erilaisissa arjen aktiviteeteissa ja kyläilyissä.

Lelut meillä pidetään lukitussa laatikossa – isossa arkussa, joka on makuuhuoneessamme. Muutama perusseksilelu on lukitsemattomassa yöpöydän laatikossa. Josta lapsi tietää, ettei se ole hänen reviiriään. Olen kuitenkin aivan varma, että lapsi on käynyt kaikki asuntomme kaapit läpi ja nähnyt myös yöpöytäni sisällön. Ainakin minä olisin hänen ikäisenään ollut niin utelias. Olen kuitenkin sitä mieltä, että ne lelut kestävät päivänvaloa ja tuon ikäinen lapsi kantaa itse vastuun siitä, jos menee penkomaan selkeästi laatikoita, jotka ovat minun. Lisäksi piilo-opetusuunnitelmani on se, että seksileluissa ei ole mitään pahaa tai hävettävää. Että aikuisella ihmisellä voi olla niitä. 

Arkipantani roikkuu muiden korujen kanssa samassa nipussa, enkä piilottele sitä. Korsetit ja muutama muu bilevaate ovat ihan normaalissa vaatekaapissa omassa laatikossaan. Kun vedin korsettia päälle häävalokuvausta varten, lapsi oli aidosti kiinnostunut ja kysyi, että saako hän kokeilla. 

Vaikka voimme lapsen iästä johtuen tulla ja mennä jo hyvin vapaasti, on kahdenkeskinen aikamme, siis se aika, jolloin olemme kahdestaan kotona, melko lailla kortilla. Toisin kuin monilla uusperheillä, meillä ei ole lapsettomia viikonloppuja. 

Lisäksi lapsi viihtyy hyvin kotona ja vaikka sosiaalista piiriä sekä ystäviä on tullut vuosien varrella lisää, on yleensä kahdenkeskinen aikamme kotona joitain tunteja. Ja tuossa ajassa ei meidän kummankaan päämme taivu minkäänlaiseen rajumpaan sessiointiin. Siksi valitsemmekin usein helpomman vaihtoehdon ja harrastamme kohtuullisen tavallista, mutta taivaallisen nautinnollista seksiä, johon kuuluu yleensä ainakin hyrrä ja kasa dildoja. Meillä on onneksi melko usein käytössä myös Nuken asunto, jonne keskitämme pidemmät leikit.

Olen kutenkin tällä hetkellä asian kanssa jo hyvin sinut. Tuntuu siltä, että Peikkoa asia häiritsee enemmän. Minulla on hyvä olla. Nyt. Tässä parisuhteessa. Tässä perheessä. Tässä elämässä.

Peikko ja pikkusisko tarinoivat

Olemme aloittaneet pikkusiskon kanssa pervoaiheisen tarinan kirjoittamisen. Ehdotin tätä taannoin pikkusiskolle ja hän tarttui heti ja ilomielin ajatukseen. Ensin pohdimme, että minä kirjoittaisin kappaleen, sivun tai 10 minuuttia, ja pikkusisko jatkaisi siitä ja näin kulkisimme, kunnes loppu tulisi vastaan. Päädyimme kuitenkin lopulta melko rajattomaan vaihtoehtoon, jossa meillä molemmilla on omat päähenkilömme, minulla Tero ja pikkusiskolla Elisa, joidenka tarinaa me kirjoittamme. Emme sopineet etukäteen, mitä tulee tapahtumaan, vaan halusimme pitää koko tarinan melko auki. Meille ei ole mitenkään selvää, että tuleeko Tero koskaan tapaamaan Elisan. Emme vielä tiedä, kävelevätkö he hymyssä suin kohti mahtavia sessioita ja parisuhdetta, vaan haluamme katsoa, mihin mielikuvituksemme kantaa vai kantaako.

Olen aina pitänyt kirjoittamisesta, koska mielikuvitukseni on erittäin vahva. Saanko mielkuvitukseni tuotokset paperille, on aivan eri juttu ja mielestäni erittäin harvoin saan. Yleensäkin ottaen kirjoittamistapani on hyvin yksioikoinen, joka on varsin typerää. Kirjoitan jotain ja minusta se saa riittää, ota tai jätä. Nyt ensimmäistä kertaa, ja uskallan näin sanoa koska tarinaa on jo kuusi kappaletta valmiina, olen halunnut viilata ja veivata tarinaani enemmän kuin koskaan. Nyt en ole enää tyytynyt siihen että kaikki tulisi valmiiksi samantien, vaan pahimmillaan olen kirjoittanut luvun neljästi uudestaan.

Minä en yritä olla kummoinenkaan kirjoitta, joskin mielestäni pikkusisko on. Teemme tätä puhtaasti omasta mielenkiinnosta ja ilosta, emmekä yritä esittää kenellekään yhtään mitään. Tämä tarina lähti nopeasti käyntiin ja saattaa päättyä vähintää yhtä nopeasti, jos vaikka kyllästymme, sairastumme tai vaikka jäämme auton alle. Siihen asti pyrimme pitämään vain hauskaa ja ehkä vähän oppia jotain. Perustimme oman blogin tarinaamme varten ja se löytyy täältä, kuten myös vieressä olevasta blogrollista.

Toivottavasti sinullakin on hauskaa.

- Peikko

Hoitsu häkissä

Kerroin taannoin olleeni mökkeilemässä ja samalla tutumassa lemmikin sielunelämään. Etukäteen en olisi voinut kuvitella, että tavallisesta isosta koirankuljetushäkistä voisi irrota niin paljon hupia ja ideoita, mutta olin ilomielin väärässä. Nyt tässä ollaan jo "perustamassa" lemmikkikoulua, mutta se onkin jo aivan uusi tarina.

Piiskatessani nukkea mökillä, oli hoitsukin saapunut yllättäen paikalle. Yllättäen siksi, että olin kuvitellut hänen jättävän mökkeilyn väliin. Halasimme ja vaihdoimme pikaiset kuulumiset. Olin huomaavinani hoitsun olemuksessa poikkeuksellisesti väsyä, mikä ei sinällään ollut ihme ottaen huomioon hänen senhetkiset haasteensa. Ehkäpä juuri siksi oli erittäin upeaa nähdä hänet tovin kuluttua istumassa häkissä hymy korvissa. Kuvittelin nuken passittaneen hänet sinne kokeilemaan, miltä häkki maistuu. Siitä hetkestä eteenpäin oli nähtävissä ja vaistottavissa hoitsun tulleen kotiin.

Hän istui jalat ristissä häkissä katsellen ympäristöään kuin ensi kertaa häkitetty lemmikki. Leikkimielisesti tämä lemmikki virnuili ja kauniisti hymyili, mutta kuitenkin sellainen naarasleijonailme kuonollaan - "uskallapas koskea tai tulla häkkiini". Hän oli täydellisesti mukavuusalueellaan, ja saatoin kuvitella hänet oikeasti kehräämässä, jos joku olisi nätisti osannut lähestyä ja rapsutella oikeasta paikasta.

Istuimme grillaamassa lemmikin istuessa häkissään hieman sivummalla. Sain vierestä ilomielin seurata, kuinka nukke kesytteli lemmikkiään. Ja mikäs onkaan parempi keino kesyttämiseen kuin hyvät makupalat. Häkin ristikon välistä tarjoiltiin varovasti erinäisiä herkkuja kuten inkiväärimarinoitua possua, avokadoa ja grillattuja vaahtokarkkeja. Erityisesti viimeiset tuntuivat olevan parasta kesytysruokaa. Nukke ojensi varovasti makupaloja häkkiin selkeiden komentojen kera, "varovasti, nätisti, otatko lisää?" ja lemmikki vaikutti hyvin säyseältä ja kesyltä.

Myöhemmin siirryttyämme jo sisälle, nn tiedä tarkkaan mitä oli tapahtunut, oliko kenties lemmikki sähissyt kouluttajalleen vai oliko kouluttaja vain päättänyt näyttää lemmikilleen paikkansa, mutta lemmikille sovittettiin suuhun pallogägiä. Muutenkin koulutus oli saamassa hauskoja bdsm-virikkeitä. Nukke kaipasi selvästi vähän apukouluttajaa, ja ideoimme, että lemmikin kädet voisi kiinnittää kahleilla häkin toisen pään ylänurkkiin ja jalat taas toiseen. Kumarruin ja menin häkkiin rohkeasti ja sanoin lemmikille, että nyt on oikea hetki poistaa housut, jos sellaista halajaa. Lemmikki nyökkäsi silmillään. Vedin hänen alushousut pois jalasta, ja kiinnitimme hänen ranteisiinsa ja nilkkoihinsa kahleet, jotka taasen kiinnitimme häkin ylänurkkiin. Voi kuinka söpö pakkaus vaikka lemmikki joutuikin nojaamaan ylävartalollaan vaikean näköisesti häkin toiseen päätyyn.

Jouduimme siirtämään häkkiä lemmikin kiinnittämisen jälkeen ja teimme sen työntämällä häkkiä varovasti lattialla maton päällä. Teimme tämän tietenkin hyvin varovaisesti, sillä emme halunneet tuottaa lemmikille turhaa tuskaa. Hän kuitenkin alkoi liikkua ja yritti viestittää meille jotain silmillään ja gägin takaa. Ilmoille ehti jo tulla pieni hätä, että lemmikillä ei olisi kaikki hyvin. Että joku raaja kramppaisi, kiinnitys olisi liian tiukka tai hengittäminen olisi vaikeaa. Avasimme nopsaan luukun ja poistimme gägin, jotta lemmikki pääsi kertomaan asiansa. Yllätyksemme oli suuri kun lemmikki sanoi kiukkuisesti "Olkaa varovaisia lemmikin häkin kanssa, ettei se vaan hajoa!" Tämä sananparsi tuli ulos aidosti huolissaan eikä kouluttajia härnätän. Purskahdimme nauruun ja kiinnitimme gägin uudestaan paikoilleen.

Kävin lelukassilla ja toin mukanani varsidildon ja hyrrän. Kerroin lemmikille, mitä aion niiden kanssa tehdä, ja hän nauroi minulle gägin takaan. Kerroin, että lemmikki varmasti itsekin ottaa huomioon häkkinsä rajallisen kestävyyden eikä rimpuile ollenkaan toimenpiteen aikana, Lemmikki yritti vielä hetken näyttää sähisevältä tilanteen hallussapitävältä villieläimeltä, mutta lelun upotessa häneen ja hyrrän käynnistyessä hänellä oli täysi työ pitää raajansa paikallaan ja ajatukset kasassa. Hyvin lemmikki tsemppasi raajat väristen. "Saisinko tulla?", kuulosti kovin eläimelliseltä gägin takaa. Mutta koska kyseessä oli kuitenkin koulutus, niin lupaa ei herunut heti. Raajat ja lemmikki värisivät, silmät katosivat ja kun hän sai lopulta luvan, kahdestikin, niin lemmikki tärisi ja tuli, mutta nätisti häkkiä varoen.

Lemmikki kertoo

Auto kaartaa tietä eteenpäin. Ja mä en osaa sanoa mun ystävälle miksi mua jännittää ja pelottaa. Miksi mun rintaa puristaa. Mä olen väsynyt. Arvoin monta päivää lähdenkö, jaksanko, riittääkö mun voimat. Elämä on niin muuttumassa. Mutta mä lähdin. Halusin. Mulla oli vähän ikävä mun laumaa. Kun mä pääsin sinne, mä menin rantaan. Kahlasin polvia myöten veteen. Siinä tuntui että mä olen paikallani, en häily, en häviä, en ole säästöliekillä. 

En olisi halunnut sanoa Nukelle etten osaa olla, halusin olla vahva, halusin näyttää sitä mun henkistä hiekkalinnaa, kovis naamaa. Niin mä sille sanoin. Sanoin etten osannut olla. Ja rintaa ei enää puristanut. Katsottiin kaloja laiturilta. Ne oli pieniä ja säikkyjä mutta ne pääsi syvemmälle pakoon jokaista epäilyttävää ääntä. Niillä oli se samea vesi. 

Nukke halusi näyttää häkin mulle. Istuttiin teltassa häkin vieressä. Se kysyin haluanko kokeilla ja ennen kuin se ehti lausetta loppuun, mä olin jo puoliksi menossa. 

Kerälle. Häkin pohjalle. Sielä oli pehmeää. Ja aivan kun mun kehosta olisi sulanut vanhat steariinit päältä. Hiekkalinna jäi rannalle. Se sotkisi kovin teltan ja häkin jos sitä yrittäisi kantaa mukana. 

Mä en tiedä mistä se hymy tuli. Häkissä olin turvassa. Ja vapaa. On hullua ajatella ja tuntea olevansa vapaa häkissä. Häkissä jossa voin istua ja maata. Eikä häkki purista. Se vain rajaa. Minut on laitettu sinne rauhoittumaan. Kokemaan fyysiset rajat. Se antaa minulle herkimmilläni turvamuurit. Mä voin katsoa ulos häkistä. Nojata kylmään metalliin. Rapsutetaan, ruokitaan. En voi itse valita mutta voin. Sen mitä otan vastaan ja mitä en. Voin vielä puhua. Jutella, nauraa, hyristä kun kissaeläin. 

Alkaa sataa, viedään häkki sisälle. Pyydän lupaa käydä vessassa ja salaa toivon, että Nukke käskee minut ulos pissalle, kuten sisäsiistien lemmikkien kuuluukin. Kaikkien silmien alle. Ulos, kun luvan saa. 

Häkki seisoo tyhjänä keskellä lattiaa. Häkin sisällä oleva tyhjiö, minun tilani, vetää ja tahdon jo takaisin. Sanoin aikaisemmin että minua kiehtoo ajatus siitä etten voi kommunikoida puheella. Sido mun suu. 

Ja palloa sovitetaan suuhun ja kiristetään. Käsiin kiertyy nahkaa. Nukke pitelee mua mun selän takana. Hengitys mun korvalla, Nukke on ihan siinä. Mun omistaja. Mun ihminen. Yksi niistä.

Ja Peikko kumartuu mun eteen. Istun omilla jaloillani enkä voi liikkua. Sen kädet on kovat ja kasvot pehmeät. Etsii käsiinsä mun rinnat. Ja mä sähisen kun se nappaa kiinni. Kovaa, mä ulisen vastaan ja mä pidän siitä. 

Nukke komentaa minut takaisin häkkiin. Mies tulee lähemmäs ja nahkaa napsahtaa nilkkoihinkin. 

"Tämän jälkeen pikkareita ei saa enää pois. Otetaanko pois?" tiukka kysymys. 

Mä nyökkään niin nopeasti kuin ehdin. Ota ne pois, ota. 

Jalat ripustetaan ylänurkkiin, samoin kädet. Makaan häkin pohjalla. Esillä. Näytillä. Ja se lämmittää. Hyrisyttää, hymyilyttää, silmien takana leiskuu. Olen mun laumassa. Mun lauman käytettävänä. 

Ihmiset ympärillä alkaa siirtää häkkiä. Mä pelkään, että se hajoaa, että leikki loppuu siihen. Että multa viedään raja mun ja ympäristön välillä. Musta tuntuu että se on niin hauras. Se mun tunne. Vahva ja hauras. Tulee melkein hätä, hakkaan häkkiä jalalla. 

"Älkää rikkoko mun häkkiä!" 

Se ei ollu hyvä syy pyytää puhekykyään takaisin, tiesin sen, mutta hätäännyin. En tahtonut vielä pois. 

Nukke istuu omistajan elkein mun vieressä. Ja Peikko tulee lähemmäs multa kontrollin rikkovien aseiden kanssa. Häkin ovi avataan mun jaloista. 

"Sä varmaan pidät sitten itsekin huolen siitä ettei häkki mee rikki, eikö vaan." 

Dildo uppoo muhun. Ja hyrrä hurahtaa käyntiin. 

"Sä tiedät miten tää toimii." Toteamus, ei kysymys. 

Peikko ja Nukke kirkkaina. Ne on siinä. Muut häipyy kasvottomaksi joukoksi, ne on lämpimiä ja sykkiviä, samalla kun mä päästän irti ympäristö tummuu ja pehmenee. Mun on helppo päästää irti. Helppo, pehmeä, hyvä. 

Mä anon, huudan lupaa tulla, ja luvan saan kahdesti. Sumenee ja mä tuun, lujaa, sähkö kulkee varpaista päänahkaan ja taas takaisin. 

Ympäristö sykkii takaisin. En pääse vielä irti. Nukke antaa mun jäähdytellä. Mutta vaan hetken ja mä haluan lisää. Sormet mun sisään. Kieli. Ja sähkö kerääntyy. Mun omistaja maistaa omaansa. Ja mä varon rikkomasta häkkiä. Ja taas mä joudun pyytämään. Anomaan ja saan luvan. Tähän leikkaus. 

Lemmikki poistuu häkistään vasta kun saa luvan. Omistajaltaan.