Sellainen off topic muuten tähän, että seurailen tällä hetkellä kohtuullisen tiivisti muutamaa blogiyhteisöä, ei-pervo-sellaista. Blogimaailmassa pätevät näköjään samat lainalaisuudet, on blogin skene sitten mikä tahansa. Kun yksi löytää hyvän aiheen ja näkökulman, niin muutkin tarttuvat siihen. Mutta asiaan...
Me elämme Peikon kanssa uusperhearkea. Uusperheemme poikkeaa monesta muusta uusperheestä, koska siinä on tasan nolla liikkuvaa osaa. Ei vanhemmalta toiselle liikkuvia lapsia. Ei yhteydenpitoa entisten puolisoiden kanssa lasten elämään liittyen. Meidän kolmen hengen miniuusperheeseemme kuuluvat minä, Peikko ja Peikon lapsi. Ulkojäsenenä mukana perheessämme on Peikon jo omillaan asuva aikuinen lapsi. Lapset ovat itse valinneet, etteivät ole äitinsä kanssa missään tekemisissä – syyt valintaan ovat moninaiset.
Uusperhe määritellään siten, että siinä on mukana alle
18-vuotias vain toisen puolison lapsi eli perheen kaikki lapset eivät ole
puolisoiden yhteisiä. Meillä lapsi on Peikon, minun statukseni on
vapaaehtoisesti lapseton. Virallisesti olen myös uusperheen äitipuoli, joka
yrittää kovasti sopeutua lapsiperhearkeen. Tosin Peikon lapsi on jo
itsenäistyvä, lähes nuori aikuinen, joka alkaa orientoitua omaan elämään parin
vuoden sisällä.
Minulla ei ole mitään kokemuksia pikkulapsiarjesta, siitä
olen jäävi puhumaan. En osaa kuvitella, millaista on hoivata lasta 24/7. Olla
läsnä ja saatavilla. Hoivaviettini on lievästi sanottuna puutteellinen eli minulla
ei ole sellaista. Parin vuoden yhdessä elämisen jälkeen lapsi muistuttelee
minuakin vieläkin välillä siitä, että jääkaapissa pitäisi olla jotain ruokaa.
Vitsailemme hänen kanssaan siitä joskus, kun Peikkon on reissussa, ja olemme
lapsen kanssa kahden kotona. Muista sitten, että sun täytyy pitää mut hengissä!
Pyörittelen työssäni paljon sellaista käsitettä kuin mentalisaatio
eli kyky pitää toisen ihmisen mieli omassa mielessä. Usein puhutaan myös
virittäytymisestä toisen ihmisen taajuudelle. Kyky mentalisaatioon, kuten moni muukin tärkeä ominaisuus, kehittyy
varhaisissa vuorovaikutussuhteissa. Jotka ovat btw eräs lempiaiheeni.
Vaikka minulla on hyvin kehittynyt mentalisaatiokyky ja kykenen hyvin asettumaan toisen ihmisen nahkoihin, ei tämä aina päde suhteessa lapseen. Tai pätee, mutta toisin päin. Koska en ole koskaan tottunut siihen, että joku tarvitsee minua hoivaavassa mielessä, olen jatkuvasti tietoinen siitä, että lapsi on mielessäni. Hän vie sieltä paljon tilaa. En ole tottunut, että silloinkin kun ihminen ei ole fyysisesti läsnä, on hän kuitenkin mielessäni. Ja nyt puhun sellaisista ihmisistä, joita en ole itse valinnut elämääni. Kuten nyt lasta. Pidän hänet mielelläni mielessäni, mutta se, että lapsi on korvieni välissä, vie minulta paljon energiaa. Ei liikaa, mutta paljon. Että toinen tarvitsee. Kiintyy. Luottaa. Odottaa minulta asioita. Aivoni ovat uiskennellet 40 vuotta täydellisessä irtonaisuuden tilassa ja nyt niihin on pesiytynyt teini-ikäinen lapsi.
Vaikka minulla on hyvin kehittynyt mentalisaatiokyky ja kykenen hyvin asettumaan toisen ihmisen nahkoihin, ei tämä aina päde suhteessa lapseen. Tai pätee, mutta toisin päin. Koska en ole koskaan tottunut siihen, että joku tarvitsee minua hoivaavassa mielessä, olen jatkuvasti tietoinen siitä, että lapsi on mielessäni. Hän vie sieltä paljon tilaa. En ole tottunut, että silloinkin kun ihminen ei ole fyysisesti läsnä, on hän kuitenkin mielessäni. Ja nyt puhun sellaisista ihmisistä, joita en ole itse valinnut elämääni. Kuten nyt lasta. Pidän hänet mielelläni mielessäni, mutta se, että lapsi on korvieni välissä, vie minulta paljon energiaa. Ei liikaa, mutta paljon. Että toinen tarvitsee. Kiintyy. Luottaa. Odottaa minulta asioita. Aivoni ovat uiskennellet 40 vuotta täydellisessä irtonaisuuden tilassa ja nyt niihin on pesiytynyt teini-ikäinen lapsi.
Vaikka olen lapsen kanssa läheinen ja välimme ovat todella
hyvät, ei minulla ole silti häneen samanlaista kiintymyssuhdetta kuin Peikolla,
joka on lapsen biologinen isä. Minä kiinnyn lapseen vähitellen sosiaalisena
vanhempana. Lapsi on varmasti itse jo omaksunut minut myös psykologiseksi
vanhemmakseen, mutta minulla on vielä siihen matkaa. Kasvan vanhemmaksi
pikkuhiljaa omassa tahdissani sen verran kuin olen kasvaakseni. Mitään
äitimyyttiä en suostu toteuttamaan, vaan toteutan ihan omannäköistä
vanhemmuutta.
Uskallan sanoa, että Peikko on tehnyt ison työn
kasvattaessaan kaksi lasta kohtuullisen ehjiksi, omilla aivoilla ajatteleviksi
edustuskelpoisiksi nuoriksi. Peikko on halunnut laittaa ja laittanutkin lasten
kanssa olemiseen paljon aikaa ja energiaa. Toki myös siksi, että muuta
vaihtoehtoa ei ole ollut.
Nyt kun meillä on kahden aikuisen hyvin toimiva parisuhde ja
kaksi aikuista, jotka pitävät kotona asuvasta lapsesta huolen, olen suoraan
sanonut Peikolle, että toivon hänen ottavan omaa aikaa ja panostavan itseensä.
Ei minun eikä lapsen kustannuksella tietenkään, enemminkin siihen luottaen,
että arki sujuu välillä ilman häntäkin. Alussa Peikko poti omista menoistaan
huonoa omatuntoa, mutta keskustellen sain hänet ymmärtämään, että kyse on vain
terveestä itsekkyydestä. Jota saa ja täytyy harjoitella. Jotta itse jaksaa
paremmin. Jotta parisuhde voi paremmin. Jotta lapsella on mahdollista irtautua
isästään. Niinpä Peikko on harjoitellut. Ja lapsi on itsenäistynyt hurjaa
vauhtia.
Kumpikin Peikon lapsista tietää pervoidentiteetistämme. Tätä blogia pidempään lukeneet tietävät myös, että pervokorttia ja pervoilun
vaikutusta lapsiin heiluteltiin ahkerasti nuoremman lapsen
huoltajuusoikeudenkäynnissä. Peikko on puhunut aiheesta lapsille yleisellä tasolla ja heidän ikätasoaan vastavalla tavalla. Asiasta joskus varmasti
puhutaan vielä, mutta vain siinä tapauksessa, että lapset itse osoittavat
siihen kiinnostusta.
Kummastakin lapsesta on kasvanut erittäin suvaitsevainen ihminen. Kotona sekä minä että Peikko tuotamme aktiivisesti puhetta siitä, ettei ole oikeaa tai väärää tapaa seurustella tai kumppanin sukupuolella ei ole mitään merkitystä, kunhan ei vaan satuta itseään eikä muita.
Kummastakin lapsesta on kasvanut erittäin suvaitsevainen ihminen. Kotona sekä minä että Peikko tuotamme aktiivisesti puhetta siitä, ettei ole oikeaa tai väärää tapaa seurustella tai kumppanin sukupuolella ei ole mitään merkitystä, kunhan ei vaan satuta itseään eikä muita.
Uskon, että lapset hyväksyvät seksuaalisen identiteettimme,
mutta siinä on osia, jotka joudumme pitämään ainakin toistaiseksi piilossa.
Eräs niistä on suhteemme ulkopuoliset leikkikaverit. Etenkin nuoremman lapsen
suhtautuminen asiaan on vielä hyvin mustavalkoinen. Olemme käyneet hänen
kanssaan keskusteluja mm. pettämisestä. Olisko se susta pettämistä, jos iskä
suutelisi jotain vierasta naista? Antaisitko sä sille anteeksi, jos se pettäisi
sua? On mielestäni turha toistaiseksi aloittaa keskustelua siitä, että
parisuhteessa voi olla myös sovitusti muita osapuolia, ja jos asiat on puhuttu
selviksi, ei kukaan petä ketään vaan asiat tehdään yhteisymmärryksestä. Tiedän,
että kummankin lapsen mieli on tässä asiassa hyvin ehdoton, joten ehkä jätämme
keskustelun monisuhteisuudesta tuonnemmaksi. Olisi ihanteellista pystyä
kertomaan lapsille tärkeistä ihmisistä elämästämme, mutta kaikkea ei voi saada
kerralla.
Kotona asuva lapsi oli vielä pari vuotta sitten hirmuisen
utelias erilaisista menoistamme. Minne te olette menossa? Kenen kanssa te
menette? Mitä siellä tehdään? Mitä te teette siellä Tamperella/Helsingissä?
Mistä te tunnette tuon ja tuon ihmisen? Aikansa intettyään lapsi alkoi saada
sellaisia vastauksia kuin Ne on aikuisten menoja eivätkä ne kuulu sulle.
Sulla on turva täällä kotona eikä sun tarvitse huolehtia meistä. Olemme myös
alkaneet käyttää yhtenä vastauksena jos inttäminen ei lopu sitä, että kannattaa
aina varoa mitä kysyy, koska joskus voi saada sellaisia vastauksia, mitä ei
välttämättä halua kuulla. Tämä toki huumorilla höystettynä. Meillä on puhelimet mukana, sä saat meidät kiinni,
jos tulee tarvetta. Sulla ei ole mitään hätää.
Paljon tässä kyselemisessä on luontaisen uteliaisuuden lisäksi ollut kysymys siitä, että lapsen perusluottamus sai äidiltä poismuuton ja huoltajuusoikeudenkäynnin aikana todella ison kolauksen, ja lapsi taantui tunnetasolla paljon ikäistään nuoremmaksi. Pikkuhiljaa perusluottamusta on saatu kuitenkin korjattua, ja nykyään hän kestää jo olla sen tiedon kanssa, ettei tarkkaan tiedä, missä me olemme ja mitä me teemme. Puhuessamme pervoystävistämme käytämme osasta nikkejä ja osasta oikeita nimiä. Lapsi on jo tottunut siihen, että kaveriporukastamme osalla on kummalliset lempinimet. Ison osan ystävistämme hän on luonnollisesti tavannutkin vuosien varrella erilaisissa arjen aktiviteeteissa ja kyläilyissä.
Paljon tässä kyselemisessä on luontaisen uteliaisuuden lisäksi ollut kysymys siitä, että lapsen perusluottamus sai äidiltä poismuuton ja huoltajuusoikeudenkäynnin aikana todella ison kolauksen, ja lapsi taantui tunnetasolla paljon ikäistään nuoremmaksi. Pikkuhiljaa perusluottamusta on saatu kuitenkin korjattua, ja nykyään hän kestää jo olla sen tiedon kanssa, ettei tarkkaan tiedä, missä me olemme ja mitä me teemme. Puhuessamme pervoystävistämme käytämme osasta nikkejä ja osasta oikeita nimiä. Lapsi on jo tottunut siihen, että kaveriporukastamme osalla on kummalliset lempinimet. Ison osan ystävistämme hän on luonnollisesti tavannutkin vuosien varrella erilaisissa arjen aktiviteeteissa ja kyläilyissä.
Lelut meillä pidetään lukitussa laatikossa – isossa arkussa,
joka on makuuhuoneessamme. Muutama perusseksilelu on lukitsemattomassa yöpöydän
laatikossa. Josta lapsi tietää, ettei se ole hänen reviiriään. Olen kuitenkin aivan
varma, että lapsi on käynyt kaikki asuntomme kaapit läpi ja nähnyt myös
yöpöytäni sisällön. Ainakin minä olisin hänen ikäisenään ollut niin utelias.
Olen kuitenkin sitä mieltä, että ne lelut kestävät päivänvaloa ja tuon ikäinen
lapsi kantaa itse vastuun siitä, jos menee penkomaan selkeästi laatikoita,
jotka ovat minun. Lisäksi piilo-opetusuunnitelmani on se, että seksileluissa ei
ole mitään pahaa tai hävettävää. Että aikuisella ihmisellä voi olla niitä.
Arkipantani roikkuu muiden korujen kanssa samassa nipussa,
enkä piilottele sitä. Korsetit ja muutama muu bilevaate ovat ihan normaalissa
vaatekaapissa omassa laatikossaan. Kun vedin korsettia päälle häävalokuvausta varten, lapsi oli aidosti kiinnostunut ja kysyi, että saako hän kokeilla.
Vaikka voimme lapsen iästä johtuen tulla ja mennä jo hyvin
vapaasti, on kahdenkeskinen aikamme, siis se aika, jolloin olemme kahdestaan
kotona, melko lailla kortilla. Toisin kuin monilla uusperheillä, meillä ei ole
lapsettomia viikonloppuja.
Lisäksi lapsi viihtyy hyvin kotona ja vaikka sosiaalista piiriä
sekä ystäviä on tullut vuosien varrella lisää, on yleensä kahdenkeskinen
aikamme kotona joitain tunteja. Ja tuossa ajassa ei meidän kummankaan päämme
taivu minkäänlaiseen rajumpaan sessiointiin. Siksi valitsemmekin usein
helpomman vaihtoehdon ja harrastamme kohtuullisen tavallista, mutta
taivaallisen nautinnollista seksiä, johon kuuluu yleensä ainakin hyrrä ja kasa
dildoja. Meillä on onneksi melko usein käytössä myös Nuken asunto, jonne
keskitämme pidemmät leikit.
Olen kutenkin tällä hetkellä asian kanssa jo hyvin sinut. Tuntuu siltä, että Peikkoa asia häiritsee enemmän. Minulla on hyvä olla. Nyt. Tässä parisuhteessa. Tässä perheessä. Tässä elämässä.
Olen kutenkin tällä hetkellä asian kanssa jo hyvin sinut. Tuntuu siltä, että Peikkoa asia häiritsee enemmän. Minulla on hyvä olla. Nyt. Tässä parisuhteessa. Tässä perheessä. Tässä elämässä.
Mielenkiintoista tekstiä ja pohdintaa. Kiitos!
VastaaPoistaOlen itse kovasti miettinyt mitä ja/tai miten keskustelisin täysikäistyvien lasteni kanssa monisuhteisuudesta jne. Jatkan mietintää.
Hei. Kirjoitit:"Koska en ole koskaan tottunut siihe, että joku tarvitsee minua hoivaavassa mielessä, olen jatkuvasti tietoinen siitä, että lapsi on mielessäni. Hän vie sieltä paljon tilaa. En ole tottunut, että silloinkin kun ihminen ei ole fyysisesti läsnä, on hän kuintekin mielessäni." Lapsi on korvien välissä, ja se vie paljon energiaa.'
VastaaPoistaKoen olettavasi, että biologisilla äideillä on toisin.
Kuvailit tismallee aivan täysin tunnelmani ensimmäisen lapseni kanssa tullessani äidiksi. Äitiydestä ajatellaan sen olevan "natural born mother", mutta hyvin monet vanhemmat kokevat vanhemmuuden tulleen normaaliolotilaksi tottumisen kautta. Koin kateutta äitiyden arkkityyppien seurassa tuntiessani vauvan henkisenä painolastina ja oikeastaan vain energiaa vievänä velvollisuutena. Turhaan. Se kuului prosessiin.
Ajattelin saavani vauvan pois mielestäni lähtiessäni lenkille tai iltaa istumaan. Halusin karkuun äitiyttä ja mielessä olevaa vauvaa. Mutta piru vie, siellä se lapsi oli aina. Tunsin pettymystä itsestäni, koska en pystynyt enää olemaan minä ja äitiys vei paljon energiaa. Ajatus lapsesta ei koskaan enää kadonnut. Se oli ahdistavaa.
Tämä on minusta vanhemmuuden ydintä. Jotta me saamme haavoittuvaisen ja melko kykenemättömän lapsen kasvamaan ja pysymään hengissä, hänet istutetaan mieliimme, jotta emme unohda jonkun tarvitsevan meitä täyttämään hänen tarpeitaan. Näin sen pitää ollakin.
Jos siis tapaat äitiydestä stressaantuneen naisen, jolla ei sen näkyvämmin ole syytä tuntea kuormitusta tai uuden äidin, joka ei osaa päästää ajatuksiaan irti vauvastaan tyttöjen illassa tai ei osaa nauttia vapaa illasta (koska äitiydeistä ei pysty olemaan vapaa koskaan), niin he kokevat todennäköisesti jotakin vastaavaa kuin sinä.
Hieman melodramaattisesti voisin sanoa, että sinusta on kasvanut äiti hissukseen lahjalapsesi kanssa. Sinä tunnet aivan juuri niin kuin vanhemman kuuluu tunteakin.
Maaria
Varhaisen vuorovaikutuksen kanssa työskennellessä mielestäni oleellista on juuri saada istutettua mielikuva vauvasta äidin mieleen. Ongelma on juuri päinvastainen kuin kuvailemassasi tuntemuksessa. Vauva ei ole mielessä kuin niinä hetkinä, jolloin itse valitsee tai vauvaa ei ole olemassa ollenkaan masennuksen, päihteiden tai henkisen epätasapainon takia. Kevyemmässä muodossa vuorovaikutuksessa on häiriötä, jos äiti tunnistaa vauvan "henkisen läsnäolon" tai arkikielessä äitiyden painolastin, ja pyrkii eroon vanhemmuuden negativiisista tunteista olematta läsnä fyysisesti tai henkisesti. Tässä kohtaa esimerkiksi älylaitteiden koukuttavuus näyttelee minusta isoa osaa vuorovaikutuksen häiriöissä. Me emme tunnu tajuavan, että kokoaikainen keskittyminen älylaitteen ruutuun heikentää vuorovaikutusta. Vuorovaikutusta ei tapahdu vain silloin kun aktiivisesti hoidamme lasta vaan se on kokonaisvaltaista. Älylaitteen anti on myös kokonaisvaltaista. Me emme voi olla vuorovaikutuksessa, jos olemme laitteiden parissa. Joillain netissä roikkuminen vähentyy vain tiedostamalla sen ongelmat. Toisille se taas on ainut keino paeta ikuisen läsnäolon ja tarvittavuuden taakkaa.
VastaaPoistaMaaria
VastaaPoistaHei Manna ja Maaria!
Kiitos kommenteistanne.
Maaria, on ihan itsestäänselvää, että myös biologiseksi vanhemmaksi kasvetaan juuri kiintymyssuhteen muotoutumisen kautta. Ero on kuitenkin siinä, että useimmat omia lapsia hankkiessa myös haluavat niitä elämäänsä - toisin kuin minä. Siksi kasvu on ollut minulle erityisen hankalaa ja kivuliasta. Ehkä jälkeenpäin ajateltuna myös antoisaa. Mutta paljon vaikeampaa kuin koskaan luulin.
Uusperhettä perustaessa on kuitenkin pakko ottaa koko paketti. Jos olisin saanut valita, olisin totta kai ottanut pelkän Peikon, mutta tätä mahdollisuutta ei minulle kuitenkana suotu. Eli näillä mennään :).
//blondi
Anteeksi, en halunnut mitätöidä kokemustasi puolivanhempana kuin sanoen, että "turhaan siinä valitat kuin sinulla nyt olisi sen hankalempaa kuin oikeilla äideillä on". Enemmänkin halusin sanoa, että toivottavasti et mitätöi itseäsi vanhemmuuden arvioinnissa hankaluuksien, vaikeuksien tai negstiivisten tunteiden takia. Minä arvostan vanhemmaksi kasvaneita ihmisiä, joille se kasvu on tarkoittanut aika hankalaakin reissua.
VastaaPoistaVoi olla niin tai näin, jäin miettimään. Voihan olla, että minä tunsin ahdistusta samasta syystä kuin sinä, koska minä kuuluin kategoriaan, joka ei halunnut lasta. Tai voihan olla, että jos tulisit biologisesti vanhemmaksi, niin tuntisit ihan samalla tavalla kuin olet tuntenut lahjalapsesi kanssa. Ts. kasvu vanhemmaksi olisi ollut haasteellista myös biologisen lapsen kanssa.
Maaria
Maaria