Olen viettänyt syntymäpäiviäni. Vuosia tuli täyteen reilut neljäkymmentä. Olen aika tarkkaan elänyt puolet elämästäni, mikäli tilastoihin on yhtään luottamista. Emmehän tietenkään koskaan voi tietään, mitä eteen tulee, mutta tilastojen valossa puolet elämästäni on takana ja toinen puoli edessä.
Mietin joskus, että olisin halunnut tavata Peikon jo aiemmin. Jotta olisimme ehtineet viettää enemmän aikaa yhdessä. Jotta niin monta vuotta elämästäni ei olisi mennyt hukkaan. Totuushan kuitenkin on, että meidän oli tarkoitus tavata juuri silloin kuin tapasimmekin. Jos olisimme tavanneet aikaisemmin, minä en olisi ollut se ihminen, joka olin tapaamishetkellämme. En niillä elämänkokemuksilla ja historialla varustettu kuin nyt olen. Myöskään Peikko ei olisi ollut se sama Peikko. Jossittelu on siis turhaa, mutta silti saan siitä välillä itseni kiinni.
Olen viimeisimmän vuoden aikana pohtinut ikääntymistä paljon - varmasti enemmän kuin koskaan aiemmin. Katsellut ja tutkiskellut kasvojani ja niiden muotoa peilistä. Ennen neljääkymppiä en juuri koskaan katsellut kasvojani peilistä. Olen aina ollut kasvoihini tyytyväinen ja olen edelleen. Olen aina ajatellut, että kasvot ovat ne mitkä ovat, niitä ei pysty muuttamaan. Pervoilu on kuitenkin saanut minut kiinnostumaan meikeistä ja meikkaamisesta. Aikaisemmin peilikaapissani oli kyllä ihan laadukkaat ihonhoitotuotteet - kiitos opiskeluaikaisen työpaikkani, jossa opin panostamaan kunnon ihonhoitotuotteisiin. Mutta muuta kosmetiikkaa minulta ei juuri löytynyt. Ripsiväri joo, ja joitain 90-luvulla ostettuja luomivärejä. Saattoivat uusimmat olla jopa 2000-luvun alustakin. Mutta ei juuri muuta.
Viimeisen vuoden aikana meikkikokoelmani on kasvanut huikeasti. Vanha kosmetiikka on päätynyt roskikseen, ja uutta on tullut tilalle. Ei mitenkään hirmupaljon, mutta laadukas perusvarasto erilaisia meikkejä ja siveltimiä kuitenkin. Ja jopa kiinnostus tehdä meikeillä jotain. Muutakin kuin sutia sitä ripsiväriä. Meikkaamisen myötä tulee myös omia kasvoja tutkailtua ihan eri tavalla kuin aiemmin. Ehkä myös vähän kriittisemmin. Ja ikääntyminen kyllä näkyy kasvoissa. En ole huomannut kasvoissani tai ihossani mitään eroa kahdenkympin ja neljänkympin välillä, mutta neljänkympin jälkeen muutokset ovat tulleet näkyviin.
Lisäksi nykyään minulla on peilinä teini-ikäinen tyttölapsi, joka kaikessa keskeneräisyydessäänkin on niin täydellinen. Silkinsileät, pehmeät kasvot, joissa ei ole mitään elämän merkkejä. Notkea, kimmoisa vartalo, joka ei väsy, vaan toimii kuten pitääkin. Ehkä osittain myös tämä peili on saanut aikaan lievää kriiseilyä ikääntymisen tuomien muutosten suhteen.
En silti haluaisi olla tämän nuorempi. En vuottakaan. Nyt kun mietin elämää parikymppisenä, täysin keskeneräisenä ihmisenä, en koskaan haluaisi siihen takaisin. Yläasteella ja lukiossa olin vielä niin lapsi, etten osannut ahdistua mistään. Opiskeluaikoina sitten senkin edestä. Ei sellaista perinteistä maailmantuskaa, siihen olen liian itsekäs. Minun ahdistukseni on kiertänyt aina oman napani ympärillä. Kuten oikeastaan koko elämänikin.
En väitä, että kaikki parikymppiset olisivat keskeneräisiä, mutta minä kyllä olin. Nuori, naiivi ja ennen kaikkea niin kovin ehdoton. Elämässä oli kaksi väriä, musta ja valkoinen. Välimuotoja ja kompromisseja ei minun elämääni mahtunut.
Kun katson elämääni taaksepäin reilut kymmenen vuotta, jolloin täytin kolmekymmentä, olin aivan yhtä keskeneräinen kuin parikymppisenäkin. En tiedä, kasvaako joku tuossa välissä aikuiseksi, minä en kasvanut isoista elämänhaasteista huolimatta.
Miettiiköhän sitä sitten viisikymppisenä, että miten kesken oli vajaat kymmenen vuotta sitten? Että miten vähän tiesi elämästä. Todennäköisesti.
Kevät alkaa kääntyä kesäksi ja onneksi niin. Takana on raskas kevät etenkin työrintamalla. Onneksi pian on Berliini <3.
<3
VastaaPoista