Blondi: Käsi hiekassa ja sinussa

Peikko-kulta!

Olemme keskustelleet viime aikoina blogimme nimestä. Haluaisin vaihtaa nimen, ja pyysit perustelua blogitekstin muodossa.

Kun aloitit kirjoittamaan Vielä puuttuu onni -blogia, olimme juuri tavanneet. Kerroit minulle blogista, ja kysyit, että onko ok, että kirjoitat myös minusta. En tiedä blogin nimen syntyhistoriaa. En tiedä, oliko sinulla blogipohja valmiina odottamassa ja jo nimettynä silloin kun tapasimme. Tiedän, että olet pitänyt useampaakin blogia elämäsi varrella, joten nimi on saattanut olla sinulla jo valmiina.

Pidän blogin nimestä kovin – olen pitänyt koko sen olemassa olon ajan. Nimi Vielä puuttuu onni oli hyvin perusteltu suhteemme alkuaikoina. Vaikka silloinkin joku kyseli sinulta, että miten niin puuttuu onni? Sinullahan on kaikki. Vastasit, että silloin kun aloitit blogin, niin sinulla oli toive tulla onnelliseksi. Ja että et muistanut, koska olisit viimeksi ollut aidosti onnellinen. Ennen tapaamistamme.

Olen tiennyt tämän blogin alkuajoista asti toisesta blogiaihiostasi, jossa ei ole yhtään tekstiä. Blogin nimi on Käsi hiekassa ja sinussa. Ihastuin, ei rakastuin nimeen heti kun kuulin sen. Käsi ja sinussa on sellainen sanapari, joka on vedonnut minuun suhteemme alusta asti. Siis sinun kätesi minussa. Sisälläni. Rinnoillani. Hiuksissani. Mielessäni. Kätesi ovat aina olleet minulle merkitykselliset ja tärkeät.

Kerroit minulle Käsi hiekassa ja sinussa -nimen tarinan, ja mielestäni sekin on hyvin kaunis. Käsi hiekassa on osa sinulle tärkeää kirjoitusta, missä sankari "näki" ja "tunsi" ympäristönsä painamalla kätensä hiekkaan. Haluan itse ajatella, että hän käyttää kykyään hyväkseen erityisesti hankalissa tilanteissa. Kun hän haluaa paeta tätä todellisuutta. Hän voi laittaa kätensä hiekkaan ja paeta todellisuutta tärkeän ihmisen luo. Mutta tämä on jo minun tulkintaani. 

Käsi hiekassa ja sinussa -lause ei ole suoraan tarinasta, vaan se on keksimäsi sanaleikki, joka puhuttelee minua. Ajatus siitä, että jonkun toisen elementin, tässä tapauksessa hiekan kautta, saa yhteyden itselle merkitykselliseen ihmiseen, on huimaavan kaunis. Että olisi käsi lämpimässä hiekassa ja samalla ulottuisi mielikuvissaan rakkaaseen ihmiseen. Hänen ajatuksiinsa ja mieleensä. Tunteisiinsa.

Hiekka vertautuu täysin pantaan, jota joskus käytämme leikkiessämme. Panta ankkuroi minut siihen hetkeen ja alistumiseen. Käytän pantaa joskus myös käskystäsi etätehtävissä, jolloin se ankkuroi mieleni sinun mieleesi ilman fyysistä läsnäoloasi. Hiekka vertautuu myös koruihin, joita kannamme kaulassamme. Koru toimii paljolti pannan tavoin. Se muistuttaa minulle olemassaolostasi silloinkin kun et ole fyysisesti läsnä. Kätesi on tuolloinkin minussa.

Toivoisinkin, että voisimme vaihtaa blogimme nimeksi Käsi hiekassa ja sinussa em. syistä. Nimi on kaunis ja merkityksellinen minulle – tiedän, että sen olevan sitä myös sinulle.

Koen itse, että blogin nykyinen nimi ei kuvaa enää todellisuuttasi, vaikka kaunis onkin. Uskon ja toivon, että sinulla on jo onnesi. Tai oikeastaan tiedän, että sinulla on. Minun kanssasi. Ja minulla sinun.

***

Peikko puoltaa nimenvaihtoa. Lupa myönnetty.

Blondi: Suutelen tyttöä

Ilta on jo pitkällä. Istumme tytön lattialla lähekkäin, jalkamme ovat kummalla tavalla kietoutuneet yhteen. Olemme kosketelleet toisiamme vaivihkaa pitkin iltaa. Tytön miesystävä istuu sohvalla tytön takana. Peikko puolestaan istuu minun takanani, lähes kiinni minussa. Katselen tyttöä silmiin. Hän näyttää suloiselta. Suudeltavalta.

Olen aina halunnut suudella naista. Jos minun pitäisi lokeroida itseni sukupuolisen suuntautumisen suhteen, määrittelisin itseni heterofleksiibeliksi. Ajatus naisen kanssa seurustelusta ei kiinnosta minua. Ajatus tavallisesta seksistä naisen kanssa ei kiinnosta minua kovinkaan paljon. Naisen vartalo on kaunis ja tuttu, joten voisin aivan hyvin harrastaa seksiä naisen kanssa, mutta mitään suurta intohimoa en siihen tunne.

Mutta kun mukaan lisätään pervokerroin, alkaa kiinnostusta kummasti löytyä. Jos näkisin unia, niin märkä uneni olisi päästä kahden miehen käytettäväksi, mutta ehkä leikki voisi toimia myös toisen naisen ja Peikon kanssa kolmisin? Tai toisen mies-naispariskunnan kanssa? Olemme Peikon kanssa puhuneet asiasta jonkin verran. Kumpikin on kiinnostunut asiasta, mutta toistaiseksi meille on riittänyt sen verran tutkittavaa toisissamme, että asia ei ole ollut ajankohtainen. Olemme samaa mieltä siitä, että sopivien ihmisten kanssa leikkiminen toisi suhteeseemme jotain lisää, eikä olisi kummaltakaan tai suhteeltamme pois.

Miten dynamiikka tuollaisissa tilanteissa toimisi? Minusta ei ole alistumaan naiselle eikä myöskään naisen alistaminen kiinnosta (kai?) – kuten ei miehenkään sen puolen. Kuka tilannetta veisi eteenpäin ja miten?

Katseemme tytön kanssa kohtaavat taas. Suutelemme. Ensin varovasti tunnustellen. Tytön huulet ovat lämpimät ja pehmeät ja tuntuvat kovin erilaisilta kuin kenenkään miehen huulet koskaan. Tunne on ehdottomasti miellyttävä. Koskettelemme varovasti toistemme ihoa. Kaulaa. Kasvoja. Niskaa. Tämä toistuu muutaman kerran ja suudelmat syvenevät. Seuraavaksi kun kumarrun suutelemaan tyttöä, Peikko nappaa hiuksistani kiinni. Näen hänen vievän toisen kätensä tytön paidan alle. Rinnalle. Nännille. Tunnen, miten Peikon ote hiuksistani tiukkenee ja alan vajota omaan tilaani. Tiedän Peikon tekevän tytölle jotain, koska tytön hengitys kiihtyy suussani ja hän vaikeroi. Tilanne kuitenkin laukeaa. Johonkin, en muista mihin, ja tunnelma normalisoituu.

Ennen kotiinlähtöä tytön miesystävä silittelee niskaani ja hiuksiani. Kun hänen kätensä vaeltelevat hiuksissani, odotan ja toivon, että hän ottaisi hiuksistani kovin kiinni. Vetäisi. Olen utelias ja haluan tietää, mitä tapahtuu, kun joku muu kuin Peikko tarttuu tukastani. Tai tapahtuuko ylipäätään mitään? Miten reagoin? Sen saa aika näyttää.

Blondi: Kaksi todellisuutta - ihmishirviön tunnustuksia

Olen taas kipuillut yhteisen arkemme kanssa. En siis parisuhteen, vaan arjen. Arki tuntuu välillä haastavalta Peikon jälkikasvun takia. Joista nuorempi asuu vielä kotona isällään.  Pidän Peikon lapsista paljon ja tulen heidän kanssaan erinomaisesti toimeen, mutta välillä yksinkertaisesti toivoisin, ettei heitä olisi. Arki olisi helpompaa. Ja Peikko olisi kokonaan minun. Minun. Minun. Peikko tietää ja hyväksyy ajatukseni. Kuitenkin nyt kun kirjoitan ne mustaa valkoiselle, tunnen itseni huonoksi ihmiseksi. Ihmishirviöksi. Itsekkääksi. Keskenkasvuiseksi.

Vapaaehtoisesti lapsettomana olen tottunut siihen, että päätän itse, mihin aikani käytän. Toki arjessani on hoidettavia velvollisuuksia siinä missä muidenkin arjessa, mutta melkoisen vähän. Kun saan palkka- ja luottamustyöni hoidettua, on sen jälkeen kaikki aika omaani. Jonka saan käyttää, miten itse parhaaksi näen. Harvoin teen mitään kovin kummallista tai eksoottista. Parasta on se, kun voi töiden jälkeen heittäytyä sohvalle lukemaan, ja nousta sieltä seuraavaksi nukkumaan.

Nautin arjessani eniten siitä, että se ei ole sidottu aikatauluihin eikä muihin ihmisiin. Minun ei tarvitse katsoa kellosta, että nyt on aika lähteä kotiin, nyt on aika tehdä ruokaa, nyt on aika ulkoiluttaa lemmikki (siis se nelijalkainen). Pidän siitä, että elämäni on lipuvaa ja jollain tavalla syklistä sen sijaan, että päivä olisi lineaarisesti katkottu pieniin jaksoihin. Pari-kolmen tunnin pätkiin. Kukaan tai mikään ei keskeytä olemistani. Kukaan ei tarvitse huomiotani.

Nyt opettelen erilaista arkea. Sellaista, jossa huomiostani kilpailevat lapset ja lemmikkieläin. Joiden ehdoilla arki sujuu. Eniten kipuilen sen kanssa, että minulla on tällä hetkellä kovin vähän vaikutusvaltaa yhteiseen arkeemme. Haluaisin, että voisin viettää Peikon kanssa enemmän aikaa kahdestaan. Myös minun luonani. Se, että emme pysty olemaan luonani kovinkaan paljon, on vaikeinta kestää. Se, että en juuri koskaan saa Peikkoa yöksi luokseni. Nyt oleilumme on sidottu melkoisesti Peikon kotiin – etenkin yöpymiset. Peikko käy luonani kyllä säännöllisesti, mutta aika jonka pystymme luonani viettämään, on aina rajallinen. Koska on lapsi ja lemmikki. Jotka vaativat hoivaa. Joiden luokse täytyy aina lähteä jossain vaiheessa. Jotka luovat minulle sellaisen tunteen, että aikaa eletään parin tunnin pätkissä. Että keskeytymätöntä kahden aikuisen ihmisen yhdessäoloa ei juuri ole. Voisi vaikka lähteä viikonlopuksi reissuun. Voisi hautautua viikonlopuksi peiton alle. Voisi tehdä juttuja ilman, että täytyy huomioida muita ihmisiä. Voisi olla tekemättä juttuja.

Enimmäkseen olen tyytyväinen arkeemme, ja se tuntuu sujuvan mukavasti. Välillä taas iskee epätoivo, ja löydän itsestäni itsekeskeisen hirviön. Joka syyllistää ja vaatii sellaisia asioita, jotka eivät tällä hetkellä ole mahdollisia. Joka tekee arjesta valtataistelun. Joka hakemalla hakee negatiivisia asioita. Asioita, joille ei Peikko voi tällä hetkellä mitään. 

Peikko yrittää olla rakentava ja ennen kaikkea ratkaisukeskeinen. Meidät kummatkin on koulutettu ratkaisukeskeiseen ajatteluun. Vain termit, joita käytämme, eroavat toisistaan. Mutta tuolloin, pahan olon iskiessä, ei yleensä mikään auta. Paha olo on vain pakko saada ulos. Ilman, että asioille edes haluaisi löytää ratkaisun. Pahaa oloa ei voi ratkaista, koska se kumpuaa asioista ja olosuhteista, joille kumpikaan meistä ei voi mitään. Muutettavaksi jää oma ajattelu, asennoituminen ja suhtautuminen asioihin – helpommin sanottu kuin tehty.

Olemme puhuneet paljon yhteen muuttamisesta. Jollain aikataululla. Toistaiseksi en ole valmis luopumaan omasta kodistani ja omasta rauhastani. Siitä, että saan olla yksin eikä kukaan keskeytä minua. En ole lainkaan varma siitä, että pystynkö koskaan asumaan lapsen kanssa saman katon alla. Sen tiedä, että eläimen kanssa en pysty, minä allerginen ihminen. Lapsi on jo murrosikäinen, eikä vaadi enää hoivaa 24/7. Huolenpitoa kuitenkin. Enkä tiedä, onko minusta siihen. Siihen, että luopuisin omastani. Tavastani olla ja elää. Arjen yksinkertaisuudesta ja helppoudesta.

Mutta sitten tulee taas hetki, kohtaus arjesta. Peikon vanhempi lapsi, joka asuu alle korttelin päässä minusta, viestittelee:  Lähtisitkö sä kävelylle? Jooh, totta kai. Kyllä mulle sopii. Kiva. No jos mä tulen sulle siinä seiskan aikoihin. Ai niin, otatko sä multa sitten ne vessapaperit ja talouspaperit, jotka lupasin sulle. Jooh. Hei, mulla olis sulle vaatteita, haluaisitko sä katsoa niitä? Joo, olispa mahtavaa. Pitkä kävely pakkasilmassa. Naurua, ajatusten vaihtoa, arjen kuulumisten läpikäyntiä. Voisinko mä tulla sulle silittämään pari mun paitaa, kun mulla ei vielä ole omaa silitysrautaa eikä lautaa? Tule vaan. Vanhojen valokuvien katselua. Lisää naurua. Halaamme lämpimästi, kun hän lähtee. 

Ehkä minusta kuitenkin olisi tähän?

Blondi: Aloitteleva pervo latenssivaiheessa

Latenssivaihe Freudin mukaan:

”Lapsen psykoseksuaalisen kehityksen vaiheelle 6-11 vuoden välillä on ominaista sukupuolivietin suhteellisen vähäinen merkitys persoonallisuudessa.”

Olen ensimmäistä kertaa lyhyen, kohta vuoden mittaisen pervourani aikana tilanteessa, jossa seksi ja pervoilu eivät pyöri mielessäni 24/7. Pitkään tuo lähes maaninen vaihe kuitenkin kesti. Sinänsä en ihmettele maanista vaihetta. Vaikka olen aina tiennyt kuka ja mikä seksuaalisesti olen, olen päässyt nauttimaan haluamastani seksistä vasta keski-ikäisenä (apua, mikä sana…). Kiinniotettavaa on riittänyt.

Nyt tuntuu siltä, että arjessani on sijaa muillekin asioille, kun sen miettimiselle, että koska seuraavaksi leikitään. Koska seuraavaksi saan orgasmeja. Ja kuinka monta saan. Saanhan mahdollisimman monta. Koska seuraavaksi pääsen kokemaan sen humauksen, kun alan siirtyä leijumaan omaan tilaani. Koska pääsen töistä kotiin pervosivustoille. Lukemaan blogeja. Nettikauppoihin tarvikkeita katsomaan.

Ja tunne on, hmmm, vapauttava. Ei huolestuttava. Ei epänormaali. Vaan sellainen kuin sen kuuluukin. Tuntuu kivalta, kun pitkästä aikaa muutkin asiat kiinnostavat. Työ. Luottamustoimet. Yhteydenpito ystävien kanssa. Kirjat. Kirjallisuus. Rauhoittuminen. Lapsuudenperhe ja sen jäsenet.

En tällä hetkellä ikävöi jatkuvasti Peikkoa. Ikävöin toki, mutta ikävä ei ole sellaista pohjatonta halua ja kaipuuta.  Myös tarvitsevuuden tunne, josta olen paljon kirjoittanutkin, on vähentynyt. Annan Peikolle enemmän tilaa olla ja hengittää, enkä koko ajan vaadi häneltä asioita. Mielialani ovat tasaisemmat eivätkä heittele koko ajan onnen ja epätoivon välillä. Jaksan keskittyä tekemisiini paremmin.

Alistumiseeni on tullut lisää sävyjä, ja kaikki ei enää pyöri orgasmien ja seksuaalisen tyydytyksen sekä fyysisen käyttämisen ympärillä. Jaksan ja pystyn nauttimaan ja jopa odottamaan. Ainakin joitain minuutteja. Olen oppinut nauttimaan siitä, kun Peikko käskyttää minua. Toistaiseksi käskytys liittyy lähes pelkästään leikkeihimme tai tilanteisiin, jossa olemme fyysisesti samassa tilassa – etäjuttuja ja arkialistumista meillä ei juuri ole. Nautin myös siitä, kun Peikko puhuu minulle. Verbaalista nöyryyttämistä emme harrasta, mutta Peikko alistaa minua tehokkaasti puhumalla ja äänellään. Kertoo, mitä tulee minulle tekemään. Miten minä en voi sille mitään. Millainen minä hänen silmissään olen. Supattaa korvaani ja hellittelee lempinimillä. Raasu. Pikkuinen.

Nautin nykyään puolivaniljaisesta seksistä. Siitä, josta en suhteemme alkuaikoina pystynyt nauttimaan juuri lainkaan. Jota emme oikeastaan harrastaneet. Peikko olisi ehkä halunnut, mutta minä en pystynyt. Tai jos pystyin, niin olo oli tyhjä jälkeenpäin. En ole aikaisemmassa elämässäni esim. pystynyt sietämään sitä, että minä olen miehen päällä. Mutta Peikon päällä viihdyn nykyään erinomaisesti. Voisin fiilistellä siinä vaikka kuinka pitkään. Peikko leikkii rinnoillani. Nipistää, puristaa. Lujaa. Aivoni osaa yhdistää nykyään rinnoista lähtevän mielihyvän ja kivun toisiinsa. Katselen Peikon käsiä ja sormia rinnoillani. Katselen Peikkoa silmiin. Saan klitorikselleni joko Peikon sormet tai hyrrän. Hyrrä-ystäväni on parempi, koska se vapauttaa Peikon kädet. Rinnoilleni. Kasvoilleni. Lukitsemaan käteni. Läpsimään rintojani ja kasvojani. Joskus saan tapin sisääni, ja se vahvistaa kaiken stimulaation kymmenkertaiseksi. Laukean joko isosti tai pienesti. Mutta iso oivallus tässä kuvatunlaisessa puolivaniljaisessa seksissä on se, että olisin usein aivan yhtä tyytyväinen ilman orgasmia. Aikuisten oikeesti!

Ujo Peikko opettelee katselemaan silmiin

Olen ollut äärettömän ujo pienestä pitäen, ainakin sellaisia naisia ja tyttöjä kohtaan, joista olen ollut kiinnostunut. Pitkälti tästä johtuen monet hyvät tilaisuudet ovat lipuneet joko sormieni välistä tai muuten vaan kävelleet ohi minun katsellessani maahan ja potkiskellessani kiviä.

Aikuisuuden myötä ujous pikkuhiljaa karsiutui, ja huomasin jopa nauttivani työstäni opettajana, kouluttajana, tiiminvetäjänä tms. Kuitenkin huomasin, että viehättävien naishenkilöiden seurassa olin useasti se joka katseli maahan, ja antoi tilanteen tai joskus jopa ”tilaisuuden” valua ohi. Joskus olin vihainen itselleni näistä tilanteista, ja joskus vaan totesin sen olevan osa minua ja asia, josta en vaan pääse yli.

Kinkyyteni alkutaipaleella kaikki kuitenkin muuttui. Kuten useasti ison muutoksen kohdalla tarvitaan ainoastaan oikea henkilö ja muutama oikea sana. Olin ensimmäisen subini kanssa kävelyllä (tervehdys vaan ensimmäiselle sanalle, joka suomi-italia sanakirjan sivuilta löytyi..), ja kesken keskustelun hän totesi suoraan tyyliinsä ”Mahdatko koskaan oppia katsomaan minua silmiin?” En muista, miten keskustelu jatkui, mutta tuon lauseen seuraukset ovat olleen minulle suuret. Sen muistan, että samana iltana vielä pohdin tässä kertomaani ja sitä, kuinka typerältä ujosteluni siinä hetkessä tuntui. Tosiaankin minä olin se joka vältteli toisen katseita, ja siitä hetkestä päätin, että muutun.

Tiedän kyllä, että koko ajatus siitä, että päättäisi lopettaa ujouden, on hyvin absurdi eikä se tapahtunutkaan sormia napsauttamalla. Se tapahtui pienin elein ja askelin, ja mitä enemmän askelia otin, sitä enemmän tunsin siitä nauttivani.

Nykyään kaikki on toisin. Blondin kanssa ensitreffeillä (wau, siitä on pian jo vuosi) keskustelin avoimesti katsekontaktin kera ilman ujouden häivääkään. Tosin vielä tänä päivänäkin tulee hetkiä jolloin huomaan katseeni karkaavaan, mutta uskonpa että se on enemmän tapa kuin tunne.

Olen aina pitänyt romattisena hölynpölynä fraasia “uppoudun silmiisi”, jota on käytetty muodossa tai toisessa monissa runoissa tai sanoituksissa. No, jos luit kaiken edellä kirjoitetun, niin ymmärrät miksi olen ajatellut näin. Alkuaikoina leikkiessäni (siis paljon ennen blondia) halusin useasti peittää subini silmät. Itselleni perustelin sen sillä, että näin subin muut tuntemukset/aistimukset ovat voimakkaammat. Enkä väitä, etteikö se usean kohdalla näin olisikin. Blondi on kuitenkin asettanut minut tältä osin haastamaan itseni. Muistaakseni suhteemme aikana olen peittänyt hänen silmänsä vain kerran, enkä oikein usko että trendi tästä tiheneekään.

Blondi rakastaa silmiin katsomista. Intensiivisellä katseella hän voi vaipua omaan tilaansa, jossa hänen hengityksensä kiihtyy, ja vaikka hän katsoo silmiini hän ei katso Minua. Kesken leikin, sekä lempeässä että tiukemmassa, katseemme kannattelee toisiamme. Tiukan vaatimuksen alla blondin jo mahdollisesti anellessa, että hän ei enää jaksa, katsekontakti saa hänet yrittämään vielä vähän enemmän ja jaksamaan sen tarvittavan pienen hetken. Välillä blondin pyytäessä lupaa laueta annan sen, jos hän samalla katsoo silmiini. Tunne, tilanne, valta tuollaisella hetkellä on huumaavaa. Tilannetta voi vielä voimistaa vaikka otteella hiuksista.

Itse olen useasti ottanut omat nautintoni katsellessani mitä haluan. Useasti silmäluomieni sisäpintoja silmät tiukasti kiinni. Blondin myötä tilanne on muuttunut. Nyt välillä hekumani huipulla haluan uppoutua blondini silmiin ja namutella itseni kanssa. Jos yritän kuvailla tilannetta tarkemmin, alkaa se intensiivisellä katseella tilassa, jossa oma keho on viittä vailla orgasmia. Tilanteen vielä tiivistyessä häviää ensin ympäristö, ja sen jälkeen blondin kasvojen piirteet sumentuvat. Lopuksi näemme vain toistemme silmät, joihin uppoudumme minun upotessani häneen.

PS. 20 000 lukukertaa meni rikki kuluvalla viikolla. Kiitokset kaikille lukijoillemme.

Blondi: Ystävyydestä ja yhteenkuuluvuudesta

Olen aina tuntenut itseni ulkopuoliseksi tässä maailmassa. Elämässä. Ihmisten keskellä. En huonommaksi kuin muut, en paremmaksi. Ainoastaan erilaiseksi. Jollain perustavanlaatuisella tavalla. Olen kuitenkin aina ollut ulospäin sosiaalinen ihminen, ja minua on siunattu erinomaisilla vuorovaikutustaidoilla. Olen kameleontti, joka sopeutuu seuraan kuin seuraan. Kameleontti, joka muuttaa väriään vastaamaan ympäristöään. Niin paljon, ettei lopulta enää muista, millainen itse on.

Yläasteen ja lukion pyörin tiiviissä kaveriporukoissa, mutta silti en koskaan tuntenut oloani kotoisaksi. Opiskeluaikoina en enää edes yrittänyt viettää aikaa opiskelijaporukoissa. Yliopistolla kaikki tuntuivat elävän omassa kuplassaan. Putkinäköisinä. Elämästä vieraantuneina. Asiaan vaikutti toki, ettei silloinen kumppanini opiskellut, vaan oli jo mukana työelämässä. Aikuisena minulla on ollut muutamia läheisiä ystäviä, mutta ei koskaan mitään kiinteää kaveri- tai ystäväporukkaa, johon kuuluisin. Olen jättäytynyt pois sosiaalisista kontakteista juuri ulkopuolisuuden tunteen takia. Kun olen nähnyt kavereita, olen puhunut usein paljon, mutta en oikeasti sanonut mitään. Nauranut oikeissa kohdissa ja tuntenut itseni feikiksi. Joukkoon kuulumattomaksi.

Peikon myötä olen saanut paljon uusia tuttuja, kavereita, jopa ystäviä. Pervoja, totta kai. Pervous yhdistävänä tekijänä ei tietenkään tarkoita, että olisin automaattisesti paras kaveri kaikkien saman kylän pervojen kanssa. Kuten ei tarkoita mikään muukaan harrastus. Toki pervous on suurimmalle osalle ihmisistä enemmän kuin pelkkä harrastus. Kyse on kuitenkin seksuaali-identiteetistä, joka on ihmisessä syvällä. Syvemmällä kuin vaikka, noh, agility-harrastus tai postimerkkeily.

Koen, että jaan monien kanssapervojen kesken jotain sellaista, joka tekee minusta vähemmän ulkopuolisen. Tunnen olevani yksi muista. Tunne on minulle uusi, ja joukkoon kuulumisen kokemus hämmästyttää kerta toisensa jälkeen. Ei se, että sulaudun porukkaan, vaan se, että en koko ajaa tunne itseäni erilaiseksi ja ulkopuoliseksi. Minun ei tarvitse miettiä asiaa lainkaan. Voin olla sellainen kuin oikeasti olen ilman mitään ylimääräisiä kuorrutuksia tai vääränlaisia tuntemuksia. Ulkopuolisuuden tunnelukko ei aktivoidu.

En suhtautunut Peikon ystäviin suhteemme alussa täysin varauksettomaksi. Minulla oli ennakkoluuloja. Pelkoja uusia asioita kohtaan. En osaa eritellä, mitä odotin tai pelkäsin. Ehkä ajattelin, että pervous on jotenkin enemmän pinnassa tai näkyvillä. Että se manifestoituu jollain tietyllä tavalla. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan ihmiset olivat ihanan tavallisia. Silti kaikissa, joiden kanssa olen ystävystynyt paremmin, on joku pieni selittämätön särö. Ja se särö tekee ihmisistä mielenkiintoisia ja aitoja. Samanlaisia kuin minä? Meillä kaikilla on omat juttumme – monilla minut mukaan lukien ei täysin kivuton menneisyys.

Istuimme viime viikonloppuna iltaa hyvien tyyppien kanssa. Pervo-sellaisten. Saunoimme, söimme, vähän joimmekin, pelailimme. En ole monenkaan kanssa keskustellut aikaisemmin siitä, mitä kukin tekee. Mikä se kunkin juttu on. Alistamien, alistuminen, fetissit, masokismi, sadismi, kaikki edellisistä tai joku muu. Ihminen on kuitenkin aina viime kädessä kiinnostavampi kuin se mitä hän kenenkin kanssa tekee.

Jossain kohtaa yötä päädyimme leikkimieliseen roastaukseen, jossa kuka tahansa sai kysyä toiselta mitä tahansa. Oli aidosti mielenkiintoista päästä kysymään toiselta tyhmiä kysymyksiä. Mikä sua kumissa viehättää? Miten sä löysit itsesi? Mitä sä saat alistumisesta? Miten te olette tavanneet? Miten pitkään olet tiennyt olevasi pervo? Miten teidän yhteinen tutkimusmatka on sujunut? Mitä olette oppineet toisiltanne? Toki loppuyön tunteina käyty keskustelu sisälsi myös sopivasti kaksimielistä huumoria ja väsynyttä räkätystä. Uskon kuitenkin, että kaikkien rajoja kunnioitettiin, eikä ketään painostettu vastaamaan. Itse nautin keskustelussa eniten siitä, miten erilaisista asioista ihmiset syttyvät ja saavat nautintoa. Tuntui hyvältä päästä utelemaan niitä tyhmiäkin kysymyksiä, joita ei päivän valossa tule kysyttyä. Matka voi taas jatkua.