Do I look like your mom?

Olimme blondin kanssa viikonlopun evakossa, hyvästä syystä. Onneksi apu oli lähellä ja vietimme mukavan viikonlopun nuken asunnolla. Kassiimme pakkasimme hieman leluja ja hyvän mielen.

Lauantai-illalla makoilimme alastomina lueskellen olohuoneen lattialle raahatulla futonilla. Blondini kysyi, voisimmeko katsoa yhdessä pornoa. Olin aikaisemmin puhunut yhdestä videosta, jonka halusin blondille näyttää. Syynä tähän oli se, että videossa tekemisen kohteena on ehdoton suosikkini Penny Barber ja ko. videossa on elementtejä, joista erityisesti pidän. Penny on muuten suosikkini siksi, että hänessä on huumoria sekä särmää ja hän näyttää naiselta eikä anorektiselta pallotissibimbolta.

Kyseisessä videossa, yllätys yllätys, leikittiin Pennyn orgasmeilla. Ensin niitä laskutettiin kymmenen plussapallon verran ja jälkitoimituksena neuvoteltuna vielä toiset mokamat lisää. Viimeisessä kohtauksessa Penny oli sidottuna jalat auki pienelle pöydällä ja häntä dildotettiin kahteen reikään hyrrän päristessä klitalla. Pennyn silmät näyttivät valkoista Domin sanoessa hänelle:

- Double penetration anal pain slut milf you are. Tell me!
- No I'm a fine lady!!!! Ooh I'm coming.

Ja Dom lopetti leikkinsä ja sai läjäpäin kiukkuisia katseita kohdalleen. Pian hän aloitti alusta, ja joka kerta kun Penny oli laukeamassa ilman tunnustustaan, Dom lopetti ja jätti Pennyn tärisemään pöydälleen.

- Tell me what you are?
- DO I LOOK LIKE YOUR MOM!!!!

Blondi: Mulla tekee hirmuisesti mieli.

Ja niin video siirtyi syrjään pikaisesti. Minä siirryin kiusaamaan blondiani, joka kävi kovilla kierroksilla. Ensimmäinen kosketus hänen nänneillään sai aikaan kovan äänehdyksen, jonka jälkeen painoin käteni hänen suulleen ja sanoin, etten halua kuullaan yhtään ääntä, ainoastaan hengitystä. Jatkossa minä tein parhaani, jotta saisin äänähdyksen ulos blondista kun hän taas pidätteli parhaansa mukaan. Tätä kissahiirileikkiä jatkui tovi, kunnes olimme niin kiimoissa ettemme enää huomanneet ja välittäneet ja lopulta huusimme itsemme tyhjiksi, niin että toivottavasti nukke ei saa varoitusta liiallisista äänistä.

Soidinmenot

Olen viime aikoina pohtinut paljon Ds-dynamiikka ja ystäviäni tämän aihepiirin alla. Ds-dynamiikka saattaa olla sovittuine sääntöinen, käytöstapoineen, rituaaleineen, yms. hyvinkin monimutkainen tapa elää, mutta oman kokemukseni mukaan yksi osa-alue on piristävän suoraviivainen. Seksiin tai leikkeihin ei liity mitään pelejä, kauppaa tai draamaa. Jos minun tekee mieli, blondi on silloin käytettävissäni. Poislukien tietysti järkevät syyt kuten esim. migreeni. Mutta kaikki muut arkiset, joskus työpaikan kahvipöydissä naureskellut syyt, kuten en ole käynyt suihkussa, minulla on just nyt hyvä kirja, mua ei huvita ovat poissa laskuista. Enkä tuollaisia syitä kyllä ole kuulukkaan. Hyvin suoraviivaista ja erittäin toimivaa.

Oikeasti tarkoitukseni ei ollut kehaista, että saan kun haluan, vaan pohtia asiaa askelmaa pidemmälle. Minulla on ollut aivan järjetön onni viime aikoina törmäillä aivan huikeisiin ihmisiin. Nämä törmäilyt ovat tapahtuneet housut jalassa, vaikka vastapuolella onkin saattanut olla rinnat tai takamus hellänä törmäyksen jälkeen. Erityisen onnekas olen siksi, että minulla on mahdollisuus tehdä näitä asioita ilman, että draamaviisari kotona kääntyisi punaiselle tai edes keltaiselle.

Mutta eihän tällaisia törmäilyjä tapahdu kuitenkaan ilman luottamusta, tutustumista ja suunnittelua. Luottamuksesta olemme kirjoittaneet jo niin paljon, että en tiedä osaanko enää tuoda esille mitään uutta. Tietysti näissä tilanteissa, joissa leikit ihmisen kanssa ensimmäistä kertaa, luottamus on jo rakentunut etukäteen tarpeeksi. Ollaan saatettu törmätty aikaisemmin esim. bileissä, käyty kahvilla , sen lisäksi esimerkiksi vaihdettu ajatuksia meilitse. Sitten molemmat hyppäävät vähän tuntemattomaan ja toivottavasti nauttivat.

Yksi iso tekijä, joka osaltaan minut pitää käynnissä tässä kaikessa, on mutkattomuus. Minun ei tarvitse esittää kenenkään kanssa mitään soidintanssia, enkä minä odota sitä myöskään muilta. Voin sanoa haluni ja toiveeni suoraan, ja niin saa tehdä myös minulle. Voi pahus kuinka virkistävää se onkaan. Ei tarvitse skypettää kahta kuukautta, ylipuhua toista ja kehua itsensä taivaisiin, jotta toinen uskaltautuu treffeille. Päinvastoin, parhaassa tapauksessa joku saattaa tulla suoraan kysymään, että voisitko vähän hyrräillä minua? No eipäs Elvistellä, näin on tapahtunut tasan kerran.

Olen ollut aina vähän ujo silloin, kun pitäisi astua sen viimeisen kynnyksen yli. Esimerkiksi silloin kun sanot ensikertaa ihmiselle: nyt mennään tuonne pukille ja minä piiskan sinut. Jopa silloin kun tiedän 100 % varmuudella, että toinen siitä tykkäisi ja 90 % varmuudella, että hän lähtisi. Nyt kun olen tosissani onnistunut vähentämään näitä soidintanssiaskeliani, niin aivan upeita asioita on tapahtunut.

Hoitsua hoivaamassa

Blondille, tai oikeastaan teille molemmille:

Mä kiemurtelin koko viikon töissä, kotona, kaupassa, bussissa. Mä huomasin turhan usein, että mä ajaudun miettimään sitä, miten iho huutaa piiskaa. Ja miten mä en voi tulla ennen sitä. Mä tunsin vaatteet mun päällä koko viikon. Ei vaatteitaan ajattele koskaan. Tän viikon mä ajattelin niitä. Ja sitten perjantai. Mä mietin vielä kotiin tullessakin, et lähteeköhän se mun kämppis ajoissa, niin kuin oli luvannut, lähtihän se. Mä sanoin sille ennen kun se lähti, että mua jännittää, mutta se ei ollu se jännitys mitä aikasemmin on tuntenut. Sekotus jotain rauhaa, zeniä, positiivista pelkoa siitä mitä tulee tapahtumaan.

Mulla oli musat täysillä ja kävelin kämppää edes takaisin. Mä vähän tanssinkin, sellasta hölmöä kun en mä tiennyt mitä sillä 20 minuutilla olis muuten tehnyt. Ovikello. Huh. Mies tulee ovesta sisään, hymyilee, mua jännittää ja hymyilyttää. Ja mä haluan, että se lyö mua kasvoille. Se istuu sohvalle ja taputtaa sohvaa, tuu tähän. Mä istun, ja se tietää mitä se tekee. Vetää mut siihen sen rintaa vasten. Ne kädet ei riuhdo, vaan ohjaa, vetää mut siihen. Ne tietää, mitä ne tekee. Ja mä mietin, mitä ne tekee seuraavaksi. Mutta mä kerron mun päivästä. kun se kysyy, ja mä haluankin, se ei ollut mukava päivä. Ja kun se alkaa kerätä mun hiuksia sen käsiin, niin mä toivon, et se kiskoo jo, ja mä käsken itseäni olemaan kärsivällinen. Ja mä suljen mun silmät. Ja se nappaa kiinni, ja kiristää jos mä riuhdon. Sormet mun suuhun, en voi hengittää, yökkään, riuhtaisen päätä pois päin. Hiukset kiristyy nyrkissä. Kädet pitää mun päätä, mun suuta. Lyö mua kasvoihin. Mun rinnat on tulessa. Ja tuntuu, kun jotain lämmintä valuis mun kallon sisäpuolella. Tuntuu, että mä olen mun pään sisällä paikalla vahvemmin, jotenkin korostetusti. Aistimukset on kirkkaita.

Ekat lyönnit tuntuu aina helvetin kipeiltä. Tiedän mitä mä haluan ja mitä mun iho haluaa, mutta mä huudan, mä huudan kovaa, kun iho on niin kylmä. Eikä se kestä vielä. Ja ne varmat kädet on yhtäkkiä mun pillulla. Ja taas ne tietää, mitä ne tekee, ja mä en voi olla huohottamatta, tää pehmentää lyöntejä. Mutta se tönäisee mut vapaapudotuksen reunalle.

Mä oon paha suustani, tiedän sen. Sen kädet ajaa mua orgasmiin, se haluaa että mä pyydän. Ja mä tiedän, et se hetki tulee, kun mun on pakko pyytää, mut vitut, en pyydä vielä. En ainakaan helpolla. Mä en edes huomaa, kun mun suusta pääsee "Ei vittu", kun ne kädet ajaa mua eteenpäin, ja mä yritän jollain tahdon voimalla puskee vastaan, sadasosa sekunnin leikin ajatuksella, että en pyydä, tuun vaan. Mutta en ehdi sen ajatuksen kanssa sinne asti.

"Ei yhtään kirosanaa enää tänään." 

"Ei" 

"Ei vaan mitä?"

"Ei yhtään kirosanaa enää tänään." 

Se lupaus kesti ehkä minuutin. 

"Ei vittu..." 

En edes tajunnut, kun se tuli, tai tajunnut, että rikoin lupaukseni ennen kuin se purkautui mun suusta. Mä en keskittynyt, kuin sormiin mun sisällä. Vaikka vakaasti sadasosa sekunnin päätinkin, että en sano sitä enää. Niin silti. Lupasin jotain, mitä en tajunnut voivani pitää. Vitutti, ankarasti. Ja rangaistus siitä, että rikoin lupaukseni, sattui, sattui niin paljon, ja silti mun pään sisällä oli lämmintä, pehmeetä ja lämmintä ja itketti, ei se että mua sattuu, ei se että mua rangaistaan, vaan se että mä petin mun lupauksen. Okei itketti vähän myös siksi että sattui. Ja samalla nauratti, koska tajusin, että mä en totellut, tiedostamattani en totellut. Se hetkellinen voiton riemu. Se melkeen lipahti vielä kerran, mutta mä en tajunnut taaskaan ennen kuin asiasta huomautettiin, ja taisin protestoida vastaan. 

Piskaa, kovaa. Lyöntejä ja sylkäisy suoraan kasvoihin. Mä huusin ja itkin rangaistustani, se kiskoi mua vaan syvemmälle siihen nestemäiseen pehmeeseen, missä mun uholla tai periksiantamattomuudella ei ole mulle enää mitään merkitystä. Reaktiot valuu primitiiviseen vaistomaisuuteen. Kun päätöksen teko muuttuu, uho vaihtuu yhtäkkiä lennossa siihen, että on pyydettävä, mutta en ole itse ohjaamassa sitä enää, en voi enkä kykene enkä tahdokaan, voin tapella vastaan tiettyyn pisteeseen asti, sitten mies vaihtaa vaihteen mun puolesta ja suunta muuttuu hetkessä uhoavasta hymystä ulinaan ja pyyntöihin, ja joka kerta vaihteen vaihtoa oli vaikea uskoa todeksi koska en itse ohjannut. Vaikka kovasti yritinkin.  

Mä taisin hetken vielä jaksaa tapella vastaan. Keho on lämmin, ja hengitys on lämmin kun sisuksissa palaa. Mä voin huutaa, mutta vaimennetusti ja purra kumia, kun se aloittaa taas. En ole ihan varma miten monta kertaa mä olen jo tullut, mutta olen pyytänyt suhteellisen kauniisti lupaa. Eikä yhtään kirosanaa ole päässyt enää mun suusta. Ja voi luoja se tietää mitä tehdä. Ja mä olen saanut ja saanut ja saanut, vaikkakaan lupaa ei ihan hevillä heru ja mä kiljun ja sihisen, koska en saa tulla, vaikka se on ihan siinä, mutta mun pitää pitää se kurissa.

Alan olla jo niin herkillä, että kosketuksesta sekoaa pää, ja maailma ympärillä sykkii välillä pois ulottuvilta. Kehossa jyllää sellainen määrä endorfiineja ja adrenaliinia, että jokainen kosketus on kirkas ja terävä, kivun rajamailla. Ja niitä kosketuksia satelee. Ja mä putoan vaan, mutta tiedän, että en osu maahan, tässä pudotuksessa ei osu. Ja mä tajusin heti kun se loppui, että maailma hetkeksi katosi, oli vaan aistiärsykkeiden jatkumo, en tiennyt enää mitä tapahtuu mutta tiesin että tapahtuu. Ja viimeistään nyt en enää voi valita koska pyydän. Ne sanat purkautuu minusta tahtomattani. Mies, sen kädet ja hyrrä kaivaa ne musta esiin. Ne tulee jostain todella syvältä ja se tuntuu siltä. Se olen minä joka ne sanon, se olen minä joka pyydän, mutta se on jokin niin primitiivinen ja syvällä oleva minuus joka huutaa: "saisinko tulla, saisinko tulla, saisinko tulla!" En muista kuulleeni vastausta ihan joka kerta. Mutta pakko mun oli se kuulla ja sisäistää, koska tulin, taas. Yhtäkkiä mies on ihan lähellä mun korvaa, kiinni mun kehossa, ja murisee mun korvaan "tuuppa sitten vielä kerran" ja mä tuun ja se on sähköä.  

Jalat ja kädet irtoaa toisistaan ja mut kaapataan kainaloon. Kestää, ennen kuin palaa maan pinnalle, ja silti leijuu sentin lattian yläpuolella.  Mun vaatteet on kiertynyt mun keskivartalon ympärille, mun tukka on sotkussa, mun kasvot haisee mun omalta pillulta, niissä on sylkeä, mun omaa hikeä, miehen hikeä. Ripsarit ei enää oo niin kauniisti ripsissä. Mä valun liukkaria ja omia nesteitäni. Ja mies kruunaa sen tulemalla mun päälle. Mä olisin voinut maata siinä lattialla tää kaikki päälläni vaikka kuinka kauan. Siinä oli rauhaa, mä päästin irti, ja se tuntui vapaudelta. Sanoin miehellekin jälkeenpäin, että jotkut meditoi istumalla staattisesti yhdessä asennossa tekemättä mitään. Mä leikin, siitä tulee mun zen. 

Blondi: Fire walk with me

Olen aina pelännyt tulta. Pienestä pitäen. Sekä elementtinä että tulen tuhoisia vaikutuksia. Kammonnut ajatusta tulipalosta. Tarkistellut ja vielä kerran tarkistellut erilaisia sähkövehkeitä kotoa lähtiessäni. Onkohan se kahvinkeitin nyt varmasti pois päältä?

Jossain vaiheessa pervourani alussa ymmärsin, että joku antaa vapaaehtoisesti toisen tiputtaa steariinia päällensä. Ajatus kuumasta steariinista ei niinkään kammottanut, vaan sen sijaan ajatus siitä, että tuli tulee kynttilän liekin muodossa lähelle ihoa kyllä. Vielä pahemmalta ajatus tuntui, kun mietin, että silmät olisi sidottuna eikä tulen kulkua pystyisi itse hallitsemaan. Olen nähnyt joitain pervopornovidoita, jossa leikitään kynttiläleikkejä ja joutunut kelaamaan ne kohdat ohi, koska tuli lähellä toisen ihoa on ahdistanut ja pelottanut.

Steariini elementtinä on taas aina kiehtonut minua. Pienenä muovailin lämpimästä steariinista epämääräisiä möykkyjä. Pistelin parsinneuloilla kynttilöiden kylkiin reikiä, joista lämmin steariini valui ulos kuumana massana. Äitini ei ollut kovinkaan ilahtunut tuhosta, joita kynttilöille aiheutin.

Tulikammostani johtuen steariinileikit ovat pervoilun saralla olleet ehdottomalla nounou-listallani. Sekä tekevänä että vastaanottavana osapuolena.

Kunnes eräänä päivänä suuntasimme Peikon kanssa matkamme nuken luo. Minulla jyskytti oikean silmän takana sitkeä migreeni jo toista päivää. Sellainen jo kerran lääkitty, joka venyy ja venyy ja jättää jälkeensä ikäviä häntiä pitkäksi aikaa. Suunnitelmissa ei siis ollut mitään muuta kuin yhdessä kokkailua ja ruokailua sekä rentouttavaa saunomista.

Nuken asunnossa palaa aina paljon kynttilöitä. Jossain vaiheessa iltaa puhe kääntyykin niihin ja steariinileikkeihin. Sekä minä että Peikko tiedämme, että nukke viehättyy steariinista. Keskustelu muuttuu toiminnaksi, ja minä saan mahdollisuuden työstää tulikammoani nuken avustuksella. Saan käteeni pitkän punaisen kynttilän, jotta liekki ei tule liian lähelle minua. Eteeni saan alastoman nuken, jonka päälle steariinia on tarkoitus tiputtaa. Emmin, koska en halua satuttaa, vaikka tiedä vastapuolen nauttivan. Pidän kynttilää korkealla.

Kallistan pitkää kynttilää varovasti ja tarkkailen, ettei kynttilän liekki tule liian lähelle minua. Huomaan pian, että liekki pysyy riittävän kaukana minusta, vaikka kynttilää kallistaisikin enemmän. Kommunikoimme nuken kanssa aluksi paljon, ja hän saa vastailla minun hermostuneisiin kysymyksiini. Miltä korkeudelta tätä voi tiputtaa? Missä tämä sattuu vähiten ja missä eniten? Voiko steariinista tulla palovammoja? Tuleeko steariinista kipua vai onko se enemmän nautintoa? Tiputan varovasti muutaman pisaran nuken rinnoille, jotka ovat kuulemma se vähiten herkkä paikka. Taas utelua tuntemuksista. Onko tämä korkeus hyvä? Miltä toi tuntui? Kärsivällisiä vastauksia. Peikko istuu sohvalla tarkkailemassa. Tiedän, että hän on kiinnostunut.

Pikkuhiljaa rohkaistun. Huomaan, että kynttilän liekki on hallittavissa enkä polta itseäni. Saan touhutessani muutaman steariinipisaran sormilleni. Hätkähdän ja vähän pelästynkin, mutta huomaan, että kipu ei ole palovammakipua.

Tiputtelen steariinia nuken rinnoille ja vatsalle. Mihin kaikkialle tätä voi tiputella? Nukke ohjeistaa minua. 'Myös toi häpykumpu ja jalkoväli tuntuu tosi hyvälle.' Steariinin tiputtelussa on jotain hyvin meditatiivista. Huomaan kyllä, että nukke nauttii, mutta olen enemmän kiinni steariinipisaroissa ja kynttilän liekissä kuin hänen nautinnossaan. Pidän kuitenkin huolen siitä, että en vie kynttilää kovin lähelle, koska en halua tuottaa liikaa kipua. Lopetan, kun kynttilä alkaa olla liian lyhyt ja liekki lähellä kättäni.

Seuraavaksi on Peikon vuoro kokeilla. Hän ottaa käteensä mustan kynttilän. Alkaa tiputella steariinia punaisen päälle. Mustat pisarat luovat kaunista kontrastia punaisille. Peikkokin aloittaa varovaisesti, koska hänkin vasta harjoittelee. Pian kuitenkin huomaan, että hänkin nauttii. Ja nimenomaan siitä, että nukkea sattuu. Olen rohkea ja katson, vaikka tuli onkin välillä melko lähellä nuken ihoa.

Olemme Peikon kanssa niin innoissamme, että jossain kohtaa nukke sanoo meille, että olisi kiva, jos hän saisi välillä hengitellä vähän. Lopetamme tältä kertaa. Rapsuttelemme nuken kanssa yhdessä hänet puhtaaksi steariinista. Mustista ja punaisista pisaroista. Paksummista kerroksista häpykummulla. Tilanne on kiihottava, vaikka siinä ei ole seksiä. On vain ensin kuumaa ja sitten jäähtynyttä steariinia. Sekä kaunis alaston nainen.

Kuitenkin minulle jäi päällimmäisenä kokemuksena mieleen voitonriemu. Minä pystyn tähän. Minä pystyn pitämään kynttilää kädessäni ilman, että pakokauhu iskee. Steariinileikkihetki oli sekä kaunis, voimaannuttava että myös tekninen opetustuokio – kaikki niitä yhdessä.

Kun suuntaamme Peikon kanssa kotiin, keskustelemme lisää asiasta. Että meidänkin kotiin voisi ostaa muutaman pitkän kynttilän. Että minäkin olen kiinnostunut tuntemaan kuuman steariinin ihollani. Ensin ehkä niin, että minä olen ohjaamassa tilannetta, mutta jos totun ajatukseen kynttilän liekistä lähelläni, niin ohjat saavat jatkossa olla Peikolla.

PS. Steariinileikkejä kokeiltiin viikonloppuna tooooodella huonolla menestyksellä. Pari pisaraa iholle ja minä lähinnä kiljuin kivusta ja kauhusta. Sattui ihan väärällä tavalla - sellaisella palovammatavalla. Pistävä, polttava ja kirvelevä kipu, vaikka kynttilä oli kilometrin päässä iholtani. Kokeilu päättyi katkeraan itkuuni. Miksi mä en osaapystyvoi nauttia tästä? Mä olisin niin halunnut. Kun mä en kestä nykyään enää yhtään kipua. Peikko vetää minut kainaloon ja lohduttaa kuin pientä lasta. Kulta sun ei tarvitse. Sä olet ihan täydellinen juuri tuollaisena. Kun ei mullakaan ole pitkään aikaan ollut sun kanssa sellainen kipufiilis. Me tehdään sitten muita juttuja, mistä kumpikin nauttii tällä hetkellä. Rauhoitun vähitellen.

Seuraavana päivänä runkkaan sohvalla dildolla ja hyrrällä jalat auki. Peikko istuu sohvapöydällä katselemassa. Silmäni ovat auki ja Peikko kannattelee minua silmillään. Vaati tekemään asioita. Sylkee minua kasvoihin. Läpsii märkiä kasvojani. Laukeaa kasvoilleni ja sotkee minut spermaan. Hyvä tyttö. Sä olet sellainen mun runkkutyttö. Muistan taas, mikä meidän kahden juttu olikaan <3.

Peikko paniikissa

Olin selviytyjä tai naiivisti luulin olevani. Tiedät varmaan tämän kaverityypin, jota ei tunnu kaatavan mikään, vaan hän hoitaa tilanteen kuin tilanteen. Minä luulin olevani tuo kaveri. Tämä kaveri oli käynyt mielestään kovan henkisen koulun sekä selvinnyt siitä ja siksi osaltaan pohti, miten jotkut eivät muka selvinneet arjestaan ja elämästään ilman mielialalääkkeitä tai terapiaa. Tämä kaukainen kaveri jopa jollain tasolla halveksi tätä ihmisryhmää. Nyt jälkiviisaana, onneksi, voin kertoa kuinka pihalla tuo kaveri olikaan.

Kaverin elämä oli sujunut pitkään alamäkeä. Oli tapahtunut useita kipeitä ja jopa traumaattisia kokemuksia, joista yksi oli jo pelkkä elettävä arki. Mutta tämä kaveri porskutti väsyneenä eteenpäin. Mutta sitten jysähti vielä kerran, kun kaveri joutui koskettamaan kuolleen isänsä jalkaa ja soittamaan apua.

Kaveri päätti hoitaa tämänkin pitkälti ihan itse, nopeasti ja tehokkaasti. Niinpä hän jo seuraavana päivänä ajoi isänsä asunnolleen tarkoituksenaan antaa pikkuserkulleen joitain isänsä huonekaluja. Sillä reissulla katkesi tämän kaverin kamelin selkä.

Ensimmäinen pum rinnassa tuntui vaan hassulta. Hetken päästä toinen jo säikäytti. Kolmas ja kaveri tiesi, että kaikki ei ollut kunnossa. Hengitys muuttui kiihkeäksi pintahengitykseksi ja pulssi takoi kahtasataa. Mieli karkasi ulos kaverista, ja tilalle tuli suunnaton pelko joka pusertui takaraivosta sisään ja kutituksen tavoin valtasi kehon. Kaveri ehti pohtia sitä surua, jota hänen lapsensa kokisivat, kun häntä ei enää olisi.

Kaverin mieltä oli potkittu liikaa ilman pysähtymistä ja hoitoa ja niinpä se hajosi pitkin auton seiniä. Se kaikki, joka oli kerääntynyt sisään, puski paniikkina pihalle.

Tästä alkoi pitkä koulu ja toipuminen. Nyt tiedän, että tämä matka kestänee loppuiän. Sain hyvää ulkopuolista apua sekä melko hyvin toimivia lääkkeitä. Sain paljon faktatietoa ja se auttoi tapauksessani paljon. Alussa paniikit olivat päivittäisiä, mutta pikkuhiljaa ne harvenivat. Kerran ne jo loppuivat, mutta yllättivat silti puskista vielä kerran. Sitten ne loppuivat, vaikka aina joskus kutittelivat takaraivoani. Pienin kikoin sain ne kuitenkin aina poistumaan.

Mutta mieli oli vielä koetuksella usean vuoden, muutaman kerran isoin sykäyksin sekä arjessani päivittäin. Kunnes lopulta pääsin aloittamaan alusta. Olet nyt vihdoin sinut historiani kanssa, ajattelin noin kerran vuodessa ja yritin nauttia elämästäni. Nyt en enää ajattele noin, sillä en usko koskaan olevani täysin sinut. Kävin kovan koulun, mutta minä selvisin.

Elämä on juuri nyt mahtavaa, ja uskon sen jatkuvan sellaisena. Paljon parempaa kuin olen koskaan uskaltanut kohdalleni kuvitella. Minulla on hyvä työ, upeat tyttäret ja mahtavin nainen ikinä. Meillä on mitä mainioimpia ystäviä, harrastuksia ja yhteisiä menoja. Ennenkaikkea olen myös terve, hah...

Viikko sitten matkalla kauppaan niin yllätyksenä kun vaan voi tapahtua, paniikki puski päälle. Ensimmäistä kertaa noin seitsemään vuoteen. Ensimmäinen olotila oli puhdas paniikki ja seuraavana kuolema. Ehdin pohtia miten käy tyttäreni, joka asuu kanssamme. Sitten muistin hengittää rauhallisesti syvään sekä tehdä jotain absurdia, joka ajaisi paniikin hevon helvettiin. Juoksin ja lauloin. Paniikki jäi vähän taakseni, mutta kuvotus, tärinä ja kuolemanpelko jäivät päälle. En saanut parsittua itseäni kokoon, vaan otin tärisevin käsin lennosta taksin, ajoin lähimmälle yksityiselle lääkäriasemalle ja otin ensimmäisen vapaan ajan. Puolen tunnin päästä kävelin "terveenä" kotiin tietoisena, että sydän ja mies ovat kunnossa, mutta mieli ei vieläkään.

Miksi lähdin kirjoittamaan tästä? Siksi että minun piti yksinkertaisesti saada asia ulos. Olin lopulta enemmän harmistunut siitä, että en saanut aluksi ollenkaan otetta miksi tämä tapahtui juuri nyt kuin niistä ikävistä fyysisistä tuntemuksista, mitä paniikki toi tullessaan. Varmasti kaikki vaikuttaa kaikkeen, ja välillä vanhatkin varjot pimentävät näkyvyyttäni. Parhaan vastauksen taisin kuitenkin saada ihan lähipiiristä: Kun asiat ovat hyvin niin ehkäpä mielenikin uskaltaa päästellä höyryjään ulos. Toivon niin.