Pölyisiä ajatuksia

Kuulun nyt 4 ihmisen polykuvioon. Uskallan näin sanoa vaikka omaan tiukat polymäärittelyt. Ihan kaikkia omia määrittelyjäni en ole voinut merkata tapahtuneeksi, mutta nekin kuittaantuvat vielä tämän vuoden puolella. Meitä on minä, hani (joka tästä eteenpäin on lelu), lelun mies sekä rouva johtajatar. Mitens tässä näin kävikään?

Minä ja lelu olemme tässä alkusyksystä asti tutustuneet toisiimme ja  rakentaneet suhdettamme, jonka olemme määritelleet Ds-suhteeksi, missä minä olen Peikko ja hän on leluni. En ole ollut missään vaiheessa huolissani tai mustasukkainen siitä, että lelulla on aviomies kotona. Kaikki negatiiviset tunteet ovat helpompia kun pelataan avoimin kortein. Lelulla tuntui kuitenkin olevan huoli, jonka hän tasaisin väliajoin toi tietooni. Hän pohti, että jos hänellä on aviomies kotona, niin luonnollisesti se voisi tarkoittaa sitä, että minullakin voisi ja saisi olla joku muu ihminen joskus ja tällainen ajatus pelotti häntä. Pelko oli hyvin ymmärrettävää sillä olemmehan rakentamassa kaunista Ds-suhdetta ja ajatus uudesta ihmisestä kuviossa saa paholaiset hakkaamaan ajatuksia.

Syksyn aikana olen vaihtanut kuulumisia vanhan hyvän ystäväni kanssa, jota kutsun vaikka johtajattareksi. Hän on ihminen, jonka kanssa on aina ollut helppo jutella. Hänen oma elämänsä on ollut melkoisessa murroksessa ja kun nyt syksyllä hän on saanut vähän omia palasiaan kokoon hän on syystä tai toisesta viestitellyt aina välillä kanssani, mikä on ollut mukavaa. Jossain viestittelyn välissä, muutama kuukausi sitten, hän kuitenkin heitti vähän kuin puskasta että voisiko meillä olla joku juttu, vaikka FWB? Olin yllättynyt tästä, monestakin syystä, ja vastasinkin että minulla on upea juttu menossa lelun kanssa, enkä halua kikkailla.

Kuitenkin kuvio kutkutti mieltäni, kahdesta isosta syystä. Ensinnäkin johtajatar on tosi hyvä tyyppi ja toisekseen olisin hyvinkin valmis lähtemään suljettuun polykuvioon. mikä voisi samalla tuoda rauhan leluni pohdinnoille. Niinpä rohkaistuin ja edellä mainituin perusteluin esitin asian lelulleni. Mitä jos meitä olisi suljetusti neljä? Suljetulla tarkoitan olotilaa, missä kaikilla on hyvä olo juuri näin eikä kellään ole tarvetta lisäihmisille. Alkushokin jälkeen, mitä enemmän leluni asiaa pohti, sitä paremmalta se hänestä tuntui. Lopulta hyppäsimme kuplaamme sisään. Nyt olemme tilanteessa, jossa kaikki vähän ihmettelee tahoillaan mitä tapahtuu ja miltä mikäkin tuntuu. En ole kokenut mustasukkaisuuden aaltoja mistään suunnasta tai muutenkaan negatiivisia viboja. Tilanne on kaikille ideaali juuri nyt, niin mitäpä jos vaan nautitaan.

Hassuinta tilanteessa lienee se, että kukaan meistä ei asu samalla paikkakunnalla paitsi luonnollisesti lelu ja hänen miehensä. Niinpä omat suhteiluni ovat tähän asti olleet täsmäiskuja asunnollani tai hyvin satunnaisesti johtajattaren asunnolla. Johtajatarta näen harvakseltaan, mutta silloin yön yli, kun taas leluani näen viikottain ja joskus yön yli. Kun pysähdyn tätä kaikkea pohtimaan, niin olen äärettömän tyytyväinen tilanteeseeni.

En silti halua väittää, että kaikki olisi helppoa ja mutkatonta. Ei todellakaan. Iltaisin on useasti ikävä ihoa, mikä ei välity whatsup.n kautta. Kun katson leffaa, niin useasti pohdin kuinka kivaa olisi jos joku jakaisi leffan ja salmiakit kanssani. Minun pääni tuottaa välillä jopa hassuja omistushaluisia ajatuksia, joissa nainen jakaisi arkeni, haaveeni, unelmani, suruni ja koko elämäni kanssani saman katon alla. Tällöin kuitenkin puhallan pölyt pois ajatuksistani ja kertaan itselleni mitä kaikkea ihanaa ja kaunista minulla on juuri näin.

O.D

Pervokoulutuksissani kerron usein tarinaa ystävästäni, jolla oli vahva fantasia tulla käytetyksi hämyisässä kellarissa käsiraudoissa katossa riippuen. Kaunis fantasia fantasiana, mutta ei toteutettuna, sillä tarina jatkuu tylsästi kun hän kerran pääsi toteuttamaan tätä skenaariota ja tajusi ettei ihmisen ranteet ole luotu kestämään roikkumista käsiraudoista. Nyt tätä fantasiaa ei enää ole koska todellisuus hajoitti kuplan.

Nahkatytöllä on fantasia, johon hän on palannut tasaisesti tuntemamme ajan. Aluksi se olikin vaan fantasia, mutta pikkuhiljaa se alkoi muodostua mahdolliseksi ja lopulta sovituksi skenaarioksi. Jälkikäteen ja enemmän nahkatyttöä tuntien ymmärsin, että koska kyseinen fantasia vaatii useamman henkilön, tytön ja 4 miestä, niin se vaatii myös luotettavan henkilön, joka toimii kapelimestarina. Minun ja nahkatytön luottamus oli kasvanut sen verran suureksi, että hän aikaisin keväällä alkoi kysellä että suostuisinko kapellimestariksi? Itse skenaario on siitä erikoinen, että miespuoliset eivät saa siitä suurtakaan tyydytystä, enemminkin seurata hetken friikkisirkusta, niimpä suostuin pyyntöön ehdolla, että nahkatyttö hoitaa aikataulut sekä muut osallistuja ja minä ostan uuden tahtipuikon. Eikä aikaakaan kun orkesterimme ja ensi-ilta oli sovittuna. Mutta kuten monet tietävät, niin ensi-ilta ei aina mene ihan sovitusti ja niin kävi nytkin. Nahkatyttö sairastui ensi-illan kynnyksellä ja huolimatta kaiken maailman pohdinnoista "että jos nyt jotenkin kuitenkin", niin löin nyrkkini pöytään ja sanoin että sovimme uuden aikataulun.

Uusi aikataulu osui toukokuun alkuun ja tähän tilaisuuteen valmistauduttiin jopa paremmin kuin alkuperäiseen. Nahkatyttö oli kirjoittanut jokaiselle osallistujalle viestin, jossa hän kertoi mitkä ovat rajat, kuka on kapellimestari, mitä hän oli sopinut kanssani jälkihoidosta jne. Viesti ei kuitenkaan ollut mikään käsikirjoitus vaan fiksu viesti, jolla poistettiin osallistujien ajatuksista turhaa kohinaa.

Ensi-iltapäivänä nahkatyttö saapui luokseni, koska olimme sopineet, että hän voi osana jälkihoitoa nukkua vieressäni. Nahkatyttö meikkaili ja valmistautui iltaan kun minä taas teatraalisesti etsin mukahävinneitä nahkahanskojani ja pakkailin tarvikkeita. Hiukan myöhemmin kassit täynnä nahkaa suuntasimme clubille.

Nahkahupun sisältä

Klo 14.47 sain kuvan mustista nahkahansikkaista (ei edes Peikolta), mihin viestiin vastasin "10/10 ajoitus". Tein loput työni noin kahdessa erittäin tiukkaan puristetussa minuutissa ja lähdin viikonlopun viettoon eli rituaalimaiseen valmistautumiseen sessioiltaan. Clubille mentäessä olin jo sen verran jännittynyt, että suuntasin kaiken keskittymiseni ajamiseen ja vastaukseni Peikon kanssa käytävään keskusteluun olivat luokkaa "Mm. Mm. Joo. Mm." Clubilla ryhmittäydyin kaverieni kylkeen jännittämään ja odottelemaan, että koko neljän hengen leikkikaveriporukka saapuisi paikalle. Taisin käyttää erään kissaneidon rintoja stressipuruleluna, vaikka hän väittikin ettei ole mikään purulelu tai stressilelu, mutta olen eri mieltä ja niin hänen silmänsäkin aina ovat.

Sessiomuistini palailee aina vain pätkittäin ja niin nytkin. Jossain vaiheessa huomasin olevani sohvalla Peikon ja yhden leikkikaverin kanssa lämmiteltävänä. Itse asiassa miehet heittivät ensin läppää keskenään, nahkahansikkaita pukiessaan, että voisivat lämmitellä toisiaan siinä ja olin että "JOO, voin katsoa!" mutta en itse asiassa voinut katsoa nanosekuntia pidempään kun tuli liian kuumat oltavat. Niinpä siirryin itse leluksi. Pitkä odotus (sessio oli siirtynyt aiemmin) teki rauhallisesti nautiskelusta mahdotonta ja niinpä säpsähtelin tapani mukaan suht holtittomasti kun minua kosketeltiin ja käsiteltiin. Peikko joillain sanoilla kehotti minua olemaan vähän "nukkemoodissa", jotta pysyisin edes jotenkin paikallani ja se oli ensimmäinen kerta sinä iltana kun aivoissani napsahti tuntuvasti. Menin minulle aiemmasta kinkyelämästä tuttuun nukkemoodiin eli liikkumattomaan tilaan, jossa kehoni jähmettyi paikalleen ja pystyin vain passiivisesti ottamaan vastaan nahkan kosketusta. Kokemus oli erikoinen, sillä tavanomaisesti nukkena en voi nauttia minulle tehtävistä asioista vaan pelkästään "olen" - sellaisiahan nuket ovat. Nyt, ykkösmateriaalifetissini ollessa kyseessä, oli tilanne kuitenkin aivoissani ristiriitainen ja koin siirtymistä havainnoivaan rooliin. Peikko palautti minut nopeasti reagoimaan ja minut siirrettiin aivan mainiolle nahkapäällysteiselle kevyesti pehmustetulle "pöydälle", johon minut sidottiin remmein ja nahkaremmein kiinni. Koko leikkisession sadistisimpia elementtejä; se yksi ei-nahkainen remmi keskivartaloni päältä, joka tulisi estämään kehoani taipumasta kaarelle orgasmeissa ja remmi, joka selvästi tuntui tekokuituiselta ja liian kapealta.

Mutta mitä sitten tapahtui? Tämä on se kohta elokuvassa, jossa tulisi niitä alta sekunnin välähdyksiä eri kohtauksista. Muistan kuulleeni vuorosanoja:

"Jos en tietäisi paremmin, luulisin että toi on aineissa."
"Tervetuloa vaan koittamaan."
"Nyt on lakisääteinen kahvitauko."
"Tää on viimeksi ollut sun pillussa."
"Nyt joltain oikeasti unohtui ne nahkahanskat!"

Minua siliteltiin hansikkain tosi nätisti. Varmasti tärisin vähemmän nätisti. Kun Peikko laittoi nahkahupun päähäni, ei minulla ollut huolen häivää sen jälkeen. Ujona exhibbarina huppu tarjoaa minulle suojan, että voin olla paljastettuna mutta silti turvassa. Muistan, miten Peikko ja muut vuorottelivat sen kanssa, että kosketaanko minua vai jätetäänkö hetkeksi ilman mitään stimulaatiota. Kamalaa! Ja aivan lemppariani. Yhden kerran kun kaikki otteet irtosivat kerralla, karkasi suustani hallitsematon "VITTUSAATANA!" ja - tumps - löin takaraivoni nahkapöytään. Porukka puhui siinä keskenään jotakin, heitti kai läppää ja luultavasti nauroi huvittuneena reaktioilleni. Jossain vaiheessa homma jatkui ja sain päälleni useamman nahkavuodan. Muistan pääni heittelehtineen puolelta toiselle. Kehoni vain riehuu mielihyvää ulos, kun sitä on niin paljon ettei se mahdu kehon sisään. Samaan tapaan mieleni alkoi olla kierroksilla. Kun nahkavuotien ihana, raskas paino tuntui päälläni ja sain stimulaatiota kutittamisesta silittelyyn, puristamiseen, nyrkeillä jalkapohjien hakkaamiseen, piikkihanskojen kevyen kiusaavaan kosketukseen, hengityksen estämiseen ja mitä kaikkea muuta.. en tiedä... alkoi mieleni hajoilla. En pystynyt enää erottamaan, mitä osaa kehostani koskettiin, millä ja miten, mutta mielihyvä vain kasvoi. Maailma ja muodot vääristyivät ja siinä kohtaa minä nauran - kun en enää tajua mitä tapahtuu. Käsittääkseni speissailunauruni kuulostaa aivan sekopäiseltä ja niinpä yritän välillä hillitä sitä. Kuitenkin Peikko ja muut jatkoivat (olisinpa nähnyt heidän ilmeensä!) ja niinpä repeilin holtittomaan nauruun kerta toisensa jälkeen. Rakastan niitä hetkiä. Silloin olen vapaa.

Jossain kohtaa Peikko raotti huppuani niin, että ainakin sumeasti näin hyvinpitelijäni. Alaviistosta. Se oli hetki jossa viihdyin ja jossa tuntui samaan aikaan hyvin kärsimättömältä. Salaa ja no, Peikolle vähemmän salaa toivoin, että voitaisiin nyt vain jatkaa darkkariin playrape-meiningeissä. Kuitenkin, ennalta keskustellusti se ei tuntunut minusta riittävän turvalliselta ja toimivalta vaihtoehdolta ensimmäiseksi rankaksi kimppasessioksi. Niinpä pysyin pöydällä ja Peikko kutsui myös muita uteliaita paikalla olijoita koskettelemaan nahkan päältä ja siinä kohtaa sain dominoivasta sen tuen, mitä ajoin tarvitsen. Toinen voi viedä minut pidemmälle kuin minne itsenäisesti kykenisin. Sain nauttia todella monista käsistä enemmän kuin mitä olisi ollut mahdollista ilman tuota kutsua. Jälkikäteen olen ollut iloinen erityisesti siitä, että ihmiset kunnioittivat minua sekä Peikon antamia ohjeita eli minua ei kertaakaan koskettu kielletyille alueille tilanteessa, jossa olin täysin puolustuskyvytön. Se on merkittävää, sillä se tarkoittaa, että seuraavalla kerralla tulen haluamaan askeleen tai pari pidemmälle, koska pystyn luottamaan ihmisiin.

Tänä aamuna heräsin Peikon vierestä ja vietimme loikoilevaa päivää, ennakoiden ja ehkäisten subdroppia viimeisestä isommasta sessiokerrasta oppineina. Minä jonkin aikaa nahkapannan pehmeä ja halaava puristus kaulalla, sillä se panta oli jotain konkreettista, minkä saatoin ottaa mukaani tuleviin päiviin laskeutuessani takaisin todellisuuteen. Ennen sessiota olin nukkunut peräkkäiset kolme yötä omat unimaksimini ja viettänyt suht rauhallisen viikon, joten tällä kertaa dropista ei toistaiseksi ole ollut tietoakaan. Sain myös lyhyesti tavata ihanan Keijun ja olla iloinen siitä, että Peikon elämässä tuntuu paistavan nyt aurinko.

(Jos haluat kirjoittaa minulle, niin minut tavoittaa osoitteesta: nahkatytto87@gmail.com)

Peikko painaa kaasua

Aloitin pelaamaan Tinderiä. Loin sinne maanläheisen, aidon ja oudonkin hahmon eli juuri sellaisen kuin kuvittelen olevani. Kuvaukseeni, kaiken peikko vihjausten lisäksi, laitoin lauseen että, elämäni tärkeimmät kirjaimet ovat D ja s. Saat lainata omaan profiiliisikin, mutta turhaan, ei meinaan toimi. Latasin sinne toki muutaman kuvankin, mutta luulempa, että minulle tulisi enemmän tykkäyksiä ilman niitä. Ei sillä, sain muutamia tykkäyksiä ja kovasti itsekkin tykkäsin kaikista joissa oli mielestäni potentiaalia ja jopa pervoviittauksia profiileissaan. Mutta kun viikon mukavan kirjoittelun jälkeen tykkääjää kysyy, että mitä nuo sinun kirjaimet D ja s tarkoittaa niin päätin vastata, että jos et tiedä, niin luulempa että meidän ei kannata jatkaa kirjoittelua. 

BDSM-baariin loin tarkkaan harkitun ilmoituksen, jossa mahdollisimman aidosti, tarkasti ja ytimekkäästi kerroin itsestäni ja toiveistani ja sainkin muutaman vastauksen ja pääsin muutamille kahvihetkillekin. Kivoja ihmisiä kaikki, mutta molemminpuolin tuntui lopullinen salama puuttuvan.

Eräänä iltana, kyllästyneenä kaikkeen deittailuun, tulin pohtineeksi, että mitäpä jos koettaisin jotain toisin. Miksi minun pitäisi odottaa, että joku ihanuus kirjoittaisi minulle? Mitäpä jos minä kirjoittaisinkin suoraan hänelle. Näin sitten toimin ja lähetin muutaman viestin. Hups mitä tapahtuikaan? Kaasupolkimeni osuu para-aikaa lattiaan.

En tiedä miten muut toimivat uusia ihmissuhteita solmiessaan, mutta jos minä vaistoan löytäneeni kaltaiseni, niin minua on vaikea pysäyttää. Nyt ison kauppakeskuksen Hesburgerissa minä aloitin tutustumisen Keijuun ja minun kaasupolkimeni on ollut siitä lähtien pohjassa. Sanotin Keijulle tuntemuksiani ja hän niihin avoimin mielin vastasi ja tuntuu, että hänenkään käsi ei hapua käsijarrulle. Menemme päivä kerrallaan, aikatauluja fiksaten, koska tuntuu että haluamme toisistamme vähintään pienen palasen joka päivä.

Kännykkäni sanoin plim ja sain viestin Keijulta. Huomasin hymyileväni.

Ps. Keiju on minun antamani nimi ja se ei ole hänen nikkinsä.

Minun elämä. Minun Heimo?

Minun elämäni ja arkeni alkavat pikkuhiljaa jäsentyä. Ehkäpä suurin oivallukseni on ollut viime kuukausina, etten ole koskaan aikaisemmin asunut yksin. Se muuten kertoo minusta paljon, ja se mitä luulet sen kertovan, osunee kohdalleen hyvin tarkasti. Melko vanhaksi piti elää, jotta tämänkin sain kokea. Toisaalta edellinen väittämä ei pidä täysin paikkansa, sillä ensimmäisen eroni jälkeen muutin yksin asumaan, mutta en muista siitä ajasta oikein mitään, onneksi niin. Nyt yksin asuessa on elämän palaset ja arjen hallinta ihan erilaista kuin 10v sitten.

Minulla on välillä kova ikävä blondia. Ikävä arkisia asioita, höpsöjäkin, joita en halua tässä mainita. Juttelemme ja vaihdamme viestejä aina välillä. Yhteydenpitoomme ei liity vihaa tai katkeruutta vaan ehkä enemmän haikeutta. Viimeksi keskustellessamme blondi totesi, että jotain peruuttamatonta on rikki. Olen samaa mieltä. Hyvistä väleistämme kertonee se, että kun olen vähän kurkkinut deittimarkkinoita, niin olemme jutelleet varsin avoimesti siitä millaisia ihmisiä olen tavannut ja millaisia tunteita se on herättynyt ja ja ja. Tämä keskustelu on ymmärtääkseni käyty ilman mustasukkaisuutta ja blondilla on aito toive, että voisin löytää jonkun kiva ihmisen tai jopa ihmisiä. Minä toivon blondille samaa, suoraan sydämestäni.

Olen deittailut vähän, tehnyt jonkun deitti-ilmoituksenkin, mutta muutamia kahvitteluja pidemmälle en ole päässyt tai halunnut. Nyt minusta jopa välillä tuntuu, että olen oppinut hieman pysähtymään. Kova juttu minulle. Nahkatytön kanssa kaikki on ennallaan ja toimii hienosti. Ystävyytemme on laajentunut enemmän ulos makuuhuoneesta ja se on tuonut kaikkea kivaa elämääni. Olen tutustunut huikeisiin ihmisiin ja päässyt mukaan tilanteisiin, joita voin muistella kiikkustuolissa. Nauranut olen enemmän kuin aikoihin.

Nämä huikeat ystävät ja tapaamiset ympärilläni ovat tuoneet ajatuksen omasta Heimosta. Tämä tarkoittaisi ryhmää ihmisiä, heimoa, jotka haluaisivat kuulua yhteen. Tässä heimossa voisi pitää pitää hauskaa keskenään, jopa sekstailla tai sessioida draamavapaasti, jos osapuolet näin haluaisivat. Kuitenkin perimmäinen ajatuksemme, siis minulla tai nahkatytöllä, ei ole että perustaisimme jonkun sessiopolypallon, vaan ennen kaikkea että kokoaisimme yhteen hyviä tyyppejä joiden kanssa on hyvä olla. Paino erityisesti ja vahvasti sanoilla hyvä ja helppo olla.

Ilman haaveita harvoin tapahtuu mitään hyvää.

Lämmintä kevättä.
- Peikko

Pitäisiköhän Peikon pysähtyä?

Viimeiset 5 kuukautta ovat olleet yhdet elämäni rankimmat ja samalla myös rakkaimmat. Huolimatta kaikesta tapahtuneesta, minun arkeni on pysynyt ruodussa ja olen pystyttänyt hyvin vähän hymyileviä kulisseja. Olen pitänyt tiukasti kiinni harrastuksistani ja aloittanut jopa kuntoilun, enkä ole suostunut jäämään paikoilleni märehtimään "turhia". Olen ikävöinyt ja ehtinyt kerran jopa ihastumaan. Tulevaisuus on näyttäytynyt minulle välillä valoisana ja kalenterissani on muutama tapahtuma kevääksi, mitä tuskin maltan odottaa. Näiden kaikkien tapahtumien keskellä, ihan muutama päivä sitten, kuitenkin pysähdyin pohtimaan yhtä ainoaa sanaa ja tunnetta mitä se minussa herätti. Tämä tunne toi mukanaan ymmärryksen, toivon mukaan, että nyt olisi aika pysähtyä.

Pysähtyminen ei minulle tarkoita sitä, että erakoituisin ja kävisin läpi koko tunneskaalaan suhteessa kaikkeen tapahtuneeseen, vaan se tarkoittaa, että haluan maistella ja tutkia elämää. Toivon, että näin oppisin jotain uutta itsestäni. En oikeasti tiedä mitä haluan loppuelämältäni. Minulla on paljon suuria kysymyksiä, joihin haluaisin vastauksia, enkä usko että löydän niitä ennen kuin olen elänyt niiden kanssa hetken jos toisen.

Minun korjaava liikkeeni on aina ollut vauhti enkä pidä sitä pelkästään negatiivisena asiana. Kuitenkin kovassa vauhdissa on vaikea nähdä ympärilleen. Kliseistä, mutta totta. Tulen yrittämään parhaani.

Antoisaa kevättä.
- Peikko

Tuntuu hyvältä mutta väärältä

Minusta tuntuu vaikealta kirjoittaa pitkästä aikaa semminkin kun edellisen pervotekstini jälkeen on tapahtunut niin paljon. Vaikka muutenkin tuntuu, että olen ollut uinumassa koko blogini suhteen, niin missään vaiheessa en ole ajatellut että se oli nyt tässä, kiitti mulle riitti. Nyt kun mieleni on hieman tasaantunut myllerryksistä ja kevät tuntuu muutenkin herättäneen Peikkoa talviunilta, niin jonkinmoinen into kirjoittamiseen on palannut. Niimpä ajattelin kertoa tarinan kuluvalta viikolta.

Mutta ennen sitä muutama sana blogin jatkosta. Ajatukseni on, että tekstejä tulee jatkossakin ja varmaan ne hyvin suurelta osin tulee liippaamaan minua ja BDSM:ää. Saattaa olla, että jatkossa joku "vieraileva" kirjoittajakin tänne eksyy tai että blondikin joskus tänne kirjoittaisi. Blogi on kuitenkin minun perustamani ja blondin toive oli, että vanhoja tekstejä ei poistettaisi, mikä ei kyllä olisi tullut mieleenikään. Elämä jatkuu ja tarinat säilyvät.

Olin ClubX:llä nahkatytön ja uuden mainion ystäväni Toreron kanssa. Minulla ei ollut mitään suuria odotuksia illan suhteen, muuta kuin lähinnä hengailla mukavassa porukassa ja tietysti nauttia ClubX:n saunasta, mikä muuten nostaa ainakin minun silmissä paikan arvoa huimasti. Nahkatyttö oli tosin kysellyt kovan rintapiiskauksen perään jo tovin ja sen olin aikonutkin toteuttaa. Sopivassa raossa nahkatyttö kiinnitettin crossille ja annoin eri välineiden soitella hänen ihollaan. Nahkatyttöä piiskatessa on kiva pysytellä nahkaisissa välineissä jo ihan viihdearvon vuoksi. Niimpä taisin floggeroida samalla hänen häpyäänkin. Käsittelyn loppupuolella kiinnitin hänen rintoihinsa useamman pyykkipojan, jotka sitten piiskaten irroitettiin. Sen verran raju käsittely kuitenkin oli että talutin hänet nahkasohvalle jälkihoitoon.

Ilta jatkui "bilettäen", vähän kukin omilla tahoillaan, ja varsinkin nahkatytöllä tuntui olevan kädet täynnä tekemistä. Loppuillasta hän vähän vinkui lisää huomiota ja pyysi josko hänen takapuolensakin voisi saada kovaa käsittelyä. En luvannut mitään, sillä tiesin hänellä olevan yksi velvollisuus illan suhteen jäljellä, joten ajattelin, että odotan kunnes se on ensin suoritettu. Niimpä pitkälti puolen yön jälkeen olimme uudestaan crossilla tällä kertaa takapuole hyvin esille. Nyt lähestymme tekstini aihetta ja kysyn sinulta, missä sinulla menee piiskatessa henkiset rajat? Miten voit kertoa niistä oikein ja miten voit välttää että niitä ei ylitetä? Mikä on sinulle pervoillessa pyhää, tarkoittaen että kuka voi ja millä oikeuksilla koskea sinun pyhimpään?

Jälkimmäinen piiskaus oli kova, paljon kovempi kuin ensimmäinen. Käytössäni oli myös väline, nahkainen lyhyempi 2 haarainen Bull whip,  jota kohtaan nahkatytöllä tuntuu olevan vahva viha-rakkaus-suhde. Kun tällä piiskalla "hipsuttelee", niin se vie nirvanaan, jopa näemmä niin että lopetettaessa tulee itku "niin hyvältä se tuntui", mutta satuttaessa sen alta haluaa juosta karkuun. Ja minä kun tykkään kontrasteista ja reaktioista niin arvannette lopun. Piiskaus kesti kauan ja oli luja. Oli nousuja ja laskuja. Oli yhdessä ääneen laskettuja orkkuja. Oli kipua ja hipsuttelua. Lisää orkkuja, lisää kipua ja lopulta sohvalle talutettava itkuinen möykky.

Tilanne jatkui tovin, mutta oleellinen on nyt kerrottuna. Seuraavana päivänä tuli nahkatytölle pienoinen droppi, mikä on melko harvinaista leikeissämme ja sitä myötä alkoi keskustelu joka alkoi nahkatytön seuraavalla totetaumuksella.

En tykkää sanoa tosi keskeneräisiä asioita, mutta minulla on palaillu muistikuva yöllisestä että jollain kovalla iskulla miussa henkisesti murtui jotain. Ja se on ristiriitanen muisto.

 Kun keskustelimme asiasta lisää, niin selvisi että tilanteessa oli ollut yksi isku, mikä ei välttämättä ollut se lujin, mutta oli aiheuttanut nahkatytön päässä, ajatuksissa, alistumisessa vahvan ajatuksen että joku olisi murtunut. Hänen oli vaikea sanoittaa asiaa lisää tai kertoa tarkemmin, joten yritimme purkaa sitä pala palalta. Jos kerran tilanteessa ei ollut liian kovaa piiskausta, jolloin hän muuten olisi sanonut turvasanan (been there), niin mistä voisi olla kyse? Minulla ja nahkatytöllä on jo sen verran historiaa että mekin olemme käyneet jo muutamat kehityskeskustelut suhteestamme. Tiedän. että jos maailma olisi pelkästään nahkatytön, niin suhteemme olisi vahva totaalinen omistussuhde. Niimpä ehdotin hänelle, että ehkäpä piiskauksen intensiteetti ja lataus oli sen verran kova, että hän haluaisi että sellainen tapahtuisi vaan suhteessa, jossa mahdollisuus alistumiseen olisi kovempaa ja hallitsevampaa. Ja jos nahkatytöllä olisi ollut panta kaulassa crossilla merkkinä omistussuhteesta, niin olisiko nyt hänen sisällään tapahtunut murtuminen voinutkin olla pelkkää nautintoa? Tässä yhteydessä käytin sanaa pyhä ja käytimme sitä jatkossakin kuvaamaan toimintaa johon hän ei olisi valmis ilman että sen tekisi omistaja. Palaset loksahtivat paikoilleen.

Jäimme pohtimaan miten estää moinen jatkossa. Hulluinta lienee se, että koska kipukynnystä ei oltu ylitetty, niin miten ihmeessä tämän huomaa jatkossa? Meillä ei ole yksiselitteistä vastausta. Piiskan toisessa päässä tätä on vaikea huomata, melkeen mahdotonta. Jos piiskaus on nautinnollista eikä kipurajaa ylitetä, niin pystyykö tai edes haluaako turvasanan sanoa? Mitäs jos murtuman huomaa vasta seuraavana päivänä? Paljon kysymyksiä ja vähän vastauksia. Keskustelu on mielestäni yhä BDSM-suhteen kulmakiviä, taas se tuli todistettua.

Ero

Elämä heittelee

Peikon silmin:

Blondi ja minä olemme eronneet. Lain silmissä olemme vielä aviopari, mutta henkinen ja fyysinen ero on käynnissä enkä näe vaihtoehtona että suunta tästä muuttuisi. Päätös on tapahtunut jo kuukausia sitten, joten mistään hetken ajatuksesta ei ole kyse.

Olen miettinyt mitä kirjoittaa asiasta ja miksi? Olemme kirjoittaneet hyvin avoimesti matkastamme ja tulin siihen lopputulokseen että jatketaan näin loppuun asti. Olen hyvin allerginen sosiaalipornolle ja luulen että jokunen lukijoista haluaisi kuulla kaikki likaiset yksityiskohdat mitkä tähän päätökseen ovat johtaneet, mutta ikävä kyllä tuotan teille pettymyksen ja kerron että sellaisia ei ole. Haluan avata asian toiselta kannalta ja loput joudutte ikävä kyllä arvailemaan.

- Väliimme ei tullut "kolmatta" pyörää, johon olisimme rakastuneet tai ihastuneet tms. Tällä hetkellä olemme molemmat sinkkuina.

- Liitostamme ei puuttunut rakautta, hellyyttä, koskettelua, seksiä, välittämistä....

- Emme ajautuneet mihinkään meidän henkilökohtaiseen ulkoisen syyn parisuhdekriisiin, kuten alkoholismiin, työttömyyteen, sairauteen tms.

- Eromme ei liity mitenkään BDSM maailmaamme

Mutta jotain tietenkin tapahtui jonka seurauksensa ymmärsimme, että on parempi jatkaa erillään. Itkut on itketty (no ei varmasti kaikki). Olemme keskustelleet paljon ja koetamme työstää toisistamme hyvät ystävät, joka on tähän asti ainakin sujunut paremmin kuin hyvin. Eromme jälkeen olemme nukkuneet useamman yön yhdessä, mutta emme todellakaan roiku toisissamme silti kiinni. Minä olen muuttanut Helsinkiin asuntoon, jota nyt kutsun kodiksi ja kun blondilla on usein tänne päin asiaa, niin ilomielin tarjoan hänelle yöpaikan. Samaten hän tarjoaa minulle, käydessäni vähintään yhtä useasti Turussa. Ehkäpä kuvaavinta tilanteessamme juuri nyt on se, että päätimme blogimme jatkuvan. Mitä tänne blogiin jatkossa tulee on vielä epävarmaan niin kuin huominen päiväkin.




Ruma, surullinen ja epäoikeudenmukainen ero

Blondin silmin:

Erostamme on vaikea kirjoittaa ilman, että liitän tekstin mukaan eron syyn eli Peikon nuorimman
lapsen. Ero ei kuitenkaan ole hänen vikansa, vaan syy on minun kyvyttömyydessäni kestää arkea
ja Peikon lähes omaishoitajamaista roolia vakavasti psyykkisesti oireilevan lapsen rinnalla. Tämän
enempää en voi enkä halua lapsesta kertoa, koska en halua levitellä hänen asioitaan foorumilla,
jota hänen äitinsä lukee. Muutenkin lapsella on oikeus yksityisyydensuojaan.

Joulukuun alussa lapselle tapahtui jotain, joka sai minut tekemään eropäätöksen hyvinkin nopealla
aikataululla. Jotain, joka sai minut tajuamaan, että jos haluan säilyttää mielenterveyteni ja oman
elämäni, en voi jäädä parisuhteeseemme. Kyseessä oli myös lapsen suojelu, koska olen jo
usemman vuoden ymmärtänyt, että minun käytökseni ja tunteeni pahentavat lapsen oireilua.
Peikko on asiasta samaa mieltä.

Olen kipuillut lapsen kanssa paljon oikeastaan koko parisuhteemma ajan. Olemme tulleet hyvin
toimeen - kyse ei ole siitä. Vaan siitä, että olen elänyt haastavan lapsen kanssa usein voimieni
äärirajoilla. Siitä, että lapsi on ollut mielessäni vuodesta 2012 oikeastaan 24/7. Tuottanut huolta,
vienyt voimiani ja lähes hajottanut psyykeeni. Toki myös positiivisia asioita on ollut. Suhteemme
alkuaikoina kyse oli totta kai mustasukkaisuudesta, viimeiset vuodet jostain, jota en pystynyt
hallitsemaan enkä kestämään.

Voi olla, että biologiset vanhemmat syntyvät jonkun sellaisen ominaisuuden kanssa, joka auttaa
heitä selviämään lapsesta aiheutuvan huolen kanssa. Minulta tämä ominaisuus puuttuu täysin. Ja
kun suojaa ei ole, muuttuu elämä mahdottomaksi. Uni kärsii, ihmisuhteet kärsivät, parisuhde kärsii,
työ kärsii. Viime vuodet olen joutunut syömään useampaan otteeseen mielialalääkkeitä, jotta
jotenkin jaksaisin tilanteessa. Ja lopulta en jaksanut niidenkään avulla.

Olen tällä hetkellä erosta surullinen, vaikka minä suhteemme lopetinkin. Tai oikeastaan surullinen
on liian mitätön termi. Rikki. Hajalla. Palasina. Itkuinen ja hukassa itseni kanssa. Erossamme
vaikeinta on, että rakkaus ei missään vaiheessa loppunut. Enkä usko, että se ihan heti
loppuukaan. En tiedä, loppuuko se joskus. En tiedä, toivonko se loppuvan.

Olemme puhuneet Peikon kanssa paljon siitä, että voisimmeko jatkaa suhdettamme jossain
muussa muodossa esim. pysyvästi erillämme asuen. Jossain sellaisessa muodossa, jossa minä ja
lapsi emme altistuisi toisillemme. Ainakaan toistaiseksi emme ole keksineet ratkaisua.

Vaikeinta ja raskainta on ollut luopua toisen ihmisen läheisyydestä. Iholla olemisesta. Elää ilman
kosketusta ja hellyyttä. Seksiä on ollut viimeisen vuoden aikana kummakin uupumisesta johtuen
niin vähän, että sitä en osaa kaivata. Seksin suhteen olen muutenkin sellaisessa uinumistilassa,
että en tiedä, koska mahdollisesti herään siihen, että minussa on sellainen ulottuvuus. En tiedä
tällä hetkellä, olenko kinky vai jotain muuta. Eikä asia minua kiinnostakaan. Pelkkä ajatuskin siitä,
että joku muu kuin Peikko koskisi minuun, saa voimaan pahoin.

Ero oli teknisesti helppo, koska asuimme jo arjet eri kaupungeissa eikä meillä ole missään
vaiheessa ollut yhteistä omaisuutta. Jäin omaan asuntooni, Peikko hankki pääkaupunkiseudulta
uuden viihtyisämmän. Erohakemusta emme ole vielä jättäneet, ja Peikon kirjat ovat edelleen
luonani.

Viestittelemme säännöllisen epäsäännöllisesti. On vaikea luopua yhteydenpidosta, kun edelleen
rakastaa. Nukumme silloin tällöin yhdessä. Seksiä ei ole, mutta onneksi on Peikon iho. En halua
luopua Peikosta, mutta todennäköisesti minun on pakko. Emme pysty olemaan toistemme kanssa,
mutta emme pysty (tai ainakaan minä en) olemaan erossakaan.

Siksi eromme onkin ruma. Ruma siksi, että tuntuu epäoikeudenmukaiselta ja kohtuuttomalta joutua
luopumana ihmisestä, jota edelleen rakastaa. Enemmän kuin ketään muuta koskaan aiemmin.
Sanotaan, että rakkaus voittaa kaiken. Sanotaan, että jos vain riittävästi rakastaa, se riittää. Olen
vahvasti eri mieltä. Joskus olosuhteet vain ovat sellaiset, että rakkaudesta huolimatta
parisuhteessa ei pysty olemaan. Ei silloin, kun vaarassa on oma jaksaminen ja mielenterveys.

Vaikka arki tuntuu raskaalta ja ilottomalta, pystyn kuitenkin taas hengittämään. En pelkää enää
puhelimen ääniä tai puhelimen soimista. Hermostoni ylivireystila on poissa. Mieleni ei ole enää
yliaktiivinen. Elämässäni on muutakin kuin jatkuvaa, kuluttavaa huolta. Jaksan paremmin arjessa ja
olen enemmän oma itseni kuin pitkään aikaan.

En tiedä, miten tämä tarina päättyy. En. Tiedä.



Peikon silmin vähän lisää

Haluan vielä selventää yhden asian. Vaikka olemme molemmat samaa mieltä että blondin käytös on voinut pahentaa myös tilannetta, niin en voi olla sanomatta että  hyvinä hetkinä, joita on ollut paljon enemmän kuin pahoja, hän on ollut paras mahdollinen aikuisen naisen malli tyttärilleni.