Pikemminkin termit ärsyttävät. Miksi minun pitää osata
luokitella itseni johonkin lokeroon? Peikko selittää kärsivällisesti. ”Kun nämä
nyt vain ovat niitä termejä, joita käytetään. Että on helpompi ymmärtää, kun
puhutaan samoilla termeillä.” Ja minä protestoin. ”En mä ole mikään subi, mä
olen sun tyttöystävä.” En halua harrastaa mitään sessiointia, tykkään leikkiä.
”Mutta kun se on vaan sen jutun nimi”, sanoo Peikko. Peikko on jo oppinut, eikä
juuri puhu termeistä tai termeillä minulle. Tai sitten olen itse jo niin
tottunut, että en reagoi ihan joka kerta.
Ja sitten on nikkejä, nimimerkkejä. Outoa. Minulla on
etunimi, miksei sitä voi käyttää? Peikko selittää. ”Kun kaikki eivät halua
käyttää edes omaa etunimeään näissä jutuissa.” En taaskaan ymmärrä. Ymmärrän,
että netissä nimimerkkejä käytetään. Mutta että nimimerkkejä, kun tavataan
kasvokkain? Että ihmiset eivät tiedä toistensa oikeita nimiä elävässä elämässä?
Enkö osaa hävetä? Eikö tarkoitus olekin, että saa olla ihan oma itsensä? Miksi ja
mihin kasvokkain tavattaessa tarvitaan nimimerkkejä?
Kinastelemme myös turvasanasta ja sen käytöstä. Minä väitän
vastaan, Peikko pysyy lujana eikä luovuta. ”Kun mä en tajua, että mihin mä
tarvitsen erillisiä turvasanoja. Kun ne on niin tyhmiä. Enkö mä voi vaan sanoa,
että lopeta tai en halua enää?” ”Et”, sanoo Peikko. Blaah. ”Kun sä luet
muutenkin mua niin hyvin ja tiedät, että milloin en kestä enää, niin enkö mä
voi vaan sanoa, että nyt ei enää?” ”Et.” Blaah. ”Kun enhän mä edes koskaan sano
ei- tai lopeta –sanaa, jos en oikeasti tarkoita niitä. Että onko meidän pakko
käyttää jotain turvasanoja?” ”On.” Blaah.
Väitän itsepintaisesti vastaan. Kyseenalaistan. En osaa
ajatella Peikkoa domina tai masterina tai edes dominoivana osapuolena. Hänhän
on poikaystäväni. Tai no miesystäväni, kuten meidän keski-ikäisten kuuluu
aikuismaisesti sanoa J.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti