Blondi: Täydellinen pervo?

”Näissä blogeissa, mitä olen lukenut, ihmiset tuntuvat olevan joko A niin pirun hyvännäköisiä, että ulkonäkö tai vartalon vanhentuminen ei nouse esille tai B yksinkertaisesti aihe ei ole merkityksellinen ihmisten ollessa sisältä itselleen riittäviä. Kumpikin vaihtoehto saa minut kateelliseksi.”

Meilikeskustelussa erään lukijan kanssa verkkokalvolleni kiinnittyi yllä oleva lause. Se ei ollut meilin pääpointti, mutta minun mieleeni se jäi pyörimään. Lisäksi tänä keväänä muutenkin lievästi ilmassa leijunut neljänkympin kriisi antaa hyvän syyn sanoittaa aihetta omasta näkökulmastani.

Olen usein kirjoittanut pervoilun sekä myös kirjoittamisen terapeuttisuudesta ja kaivan terapiakortin taas esille. Olen muistaakseni sivunnut blogissa omaa syömishäiriötäni, mutta jos en ole, niin tehdään se nyt.

Sairastuin syömishäiriöön vasta nuorena aikuisena n. 25-vuotiaana aloittaessani elämäni ensimmäisen ja samalla myös viimeisen laihdutuskuurin. Sitä ennen en ollut koskaan miettinyt, mitä syön tai miltä näytän. Jostain ajatus muutaman kilon tiputtamisesta lähti – minulle, valmiiksi jo normaalipainoiselle ihmiselle. Liityin laihdutusorganisaatioon, jossa ruuat jaoteltiin sallittuihin ja kiellettyihin. Tämä yhdistettynä tuolloiseen täydellisyydentavoittelijapersoonallisuuteeni sekä jokaviikkoiset punnitukset koituivat minun kohtalokseni.

Olen sairastanut epätyypillistä syömishäiriötä, johon ei ole kuulunut vahvoja fyysisiä oireita. En ole ollut langanlaiha enkä lihava. En ole koskaan oppinut oksentamaan lukuisista yrityksestä huolimatta enkä ole pystynyt olemaan täysin syömättä johtuen pahasta migreenistä.

Nyt ajatellen olen tietenkin kiitollinen, tuolloin ajattelin ainoastaan, että olen epäonnistunut syömishäiriössä. Kuitenkin ajatukset olivat ruuassa, syömisessä ja kehossani 24/7. Arvotin päivät täysin sen mukaan, mitä painoin ja mitä söin. Aamulla punnitus – jos paino oli laskenut, niin oli hyvä päivä, jos jotain muuta, niin kurinpitotoimet käyntiin. Oloni oli hyvä, jos onnistuin syömään vähän ja oikeanlaista ruokaa, masennusta ja ahdistusta jos söin mielestäni paljon ja vääränlaista ruokaa. Lopulta kielletyt ja sallitut ruuat hallitsivat koko elämää ja saivat ihan oman logiikan. Ammattiapua en hakenut syömishäiriööni koskaan, vertaistukea kylläkin.

Toipuminen syömishäiriöstä kesti kauan, vaikka en ehkä ollut ulkoisten mittapuiden mukaan kovinkaan sairas. Pääni oli kuitenkin useamman vuoden ollut täysin sekaisin. En usko, että voin koskaan parantua täysin syömishäiriöstä. Olen kuitenkin toipunut ja elän normaalia elämään. Mutta. Ruoka ei ole kuitenkaan minulle koskaan vain ja ainoastaan ruokaa, vaan siihen liittyy paljon erilaisia merkityksiä. Kehonkuvani tulee olemaan aina vääristynyt. Saatoin entisessä avioliitossani osoittaa exälleni kadulla kulkevaa naista, joka oli kokoa xxl ja kysyä, että olenko mä saman kokoinen kuin toi. Koska en oikeasti hahmottanut omaa kokoani. 

Vaakaa en omista enkä aio sellaista koskaan hankkiakaan. Olen myös päättänyt, että en enää koskaan laihduta. On ihan yhdentekevää mitä painan, en halua enää koskaan täyttää mitään kriteereitä. Minun kohdalla vaa´alle nouseminen olisi kohtalokasta ja laukaisisi syömishäiriön suurella todennäköisyydellä uudelleen. Edelleen, lähes 20 vuoden jälkeenkään en uskalla käydä vaa’alla.

Ai niin, se syömishäiriö. Luulin pitkään olevani terve ja toipunut. Kunnes tajusin, että en ole toipunut lainkaan. Syömishäiriö, suorittaminen ja täydellisyydentavoittelu vain muuttivat muotoaan. Oli vuorossa masennus ja vaikea työuupumus ja mitä näitä nyt onkaan.

Tänään, tällä hetkellä, peilistä näkyy ihan kelvollisen näköinen keski-ikäinen nainen, toisinaan taas jotain aivan muuta.

Olen aina ollut  kohtuullisen tyytyväinen kasvoihini. Ajatellut, että niitä ei voi muuttaa kuin kirurginveitsellä. Keho on taas kuin muovailuvahaa – siitä saa liikkumalla ja laihduttamalla mieleisensä (sanoo sairas mieli). Kasvoni eivät ole kauniit, enemmänkin oudot. Kovinkaan moni vaniljamies ei ole elämäni aikana katsonut perääni tai kiinnittänyt minuun oikeastaan mitään huomioita. Pervomiehiä ja lesbo- sekä bi-naisia kiinnostan jostain syystä enemmän poikatukkani ja outojen kasvojeni kanssa.

Olen perinyt äitini hyvät geenit ja näytän ikäistäni nuoremmalta. Myös tyyli tekee paljon. Silti, hyvinäkään päivinä en näytä enää kolmekymppiseltä itseltäni. Mikä on luonnollista, koska mittarissa on 40 plus. Silmäkulmissani on pieniä ryppyjä. Oikeaan silmäkulmaan ja suupieliin on tullut pigmenttimuutoksia. Kasvoni eivät ole enää nuoren ihmisen kasvot, vaan oikeasti aikuisen, vanhenevan naisen kasvot. Olen aina tuominnut esteettisen kirurgian muista kuin pakottavan painavista syistä, mutta mieleni alkaa muuttua tässä(kin) asiassa. Tällä hetkellä ajattelen, että voisin aivan mainioisti jossain kohtaa tehdä jonkin sortin kasvojenkohotusleikkauksen ja saada freesimman ilmeen useaksi vuodeksi. Ymmärrän myös nykyään niitä vanhenevia ihmisiä, jotka haluavat pistää botoxia huultensa juonteita silottamaan. 

Myöskään kehoni ei ole enää nuori. Kehon vanheneminen on kuitenkin hitaampaa kuin kasvojen. Kehoni on ulkoisesti hyvinä päivinä ihan jees. Mikään paikka ei roiku kovin pahasti. Kehoni ei ole kantanut eikä synnyttänyt lasta, joten niitä merkkejä minussa ei ole.

Vaikka kehoni ei ole täydellinen, toimii se kohtuullisen hyvin. Se sallii minun kävellä, harrastaa seksiä missä asennossa haluan, se tottelee minua joogassa, kunhan muistan kohdella sitä lempeästi. Kehoni on kuitenkin pysyvästi rikki monesta kohtaa, joten se tarvitsee säännöllistä huoltoa kiropraktikolla. Sitä täytyy kohdella hyvin, jotta se jaksaa arjessa – samanlaista huolenpitoa tarvitsee mieli.

Kuitenkin pervokontekstissa koen olevani viehättävä monellakin tavalla. Etenkin pervobileet ovat hyvä paikka saada tervettä egobuustia ja kohottaa itsetuntoa. Voi pukeutua ja meikata juuri niin kuin haluaa. Kantaa itsensä juuri sellaisena kuin on ylpeänä siitä, mitä on. Uskonkin, että tästä kumpuaakin se itseluottamus, joka mielestäni monella pervolla on – etenkin tilanteissa, joissa identiteettiä saa ilmaista vapaasti. Kun tietää mitä on, eikä häpeä sitä, niin kyllähän sellainen ihminen näyttää totta kai hyvälle. Riippumatta siitä, minkä näköinen tai kokoinen hän on. Tapaamani pervot ovat kaikki ihan tavallisia ihmisiä. Eri kokoisia, eri näköisiä. En uskon, että monestakaan meistä näkee arjessamme, mitä makuuhuoneissamme tapahtuu.

Itse en juuri manifestoi pervouttani siviilielämässä. Tietty koru kaulassa ja sormus sormessa voi kertoa asiaan vihkiytyneelle jotain, mutta muille ne ovat vain koruja. Teen työtä, jossa on kohtuullinen määrä edustamista ja kouluttamista, enkä usko, että erotun juurikaan muista alani ammattilaisista. Ehkä joku saattaa muistaa, että ai niin, se lyhyttukkainen, jännän näköinen nainen mutta siinä se.

Merkityksellistä on totta kai myös se, että oma kumppani, minun tapauksessani Peikko, kehuu ulkomuotoani ja olemustani. Riippumatta siitä, miten nuhruinen tai väsynyt arjessa olen, puhuu hän aina minulle arvostavaan sävyyn. Saa minut tuntemaan itseni kauniiksi ja haluttavaksi.

Mutta koska tästä aiheesta ei tule loppua, täytyy minun todeta, että A. en ole pirun hyvännäköinen (paitsi bileissä...) ja B. useimmiten en lainkaan riitä itselleni. Avaan täten keskustelun pervojen ulkonäköpaineista, vanhenemisesta ja itsetunnosta. Sana on vapaa.