Karitsan katse ja sen tuomat tunteet

Luulen että ADHD.ni takia olen aina ollut enemmän tai vähemmän oman polkuni kulkija. En kuitenkaan sellainen, joka laittaisi Camel Boots.t jalkaan ja lähtisi reppu selässä valloittamaan Etelä-Amerikkaa vaan ennemminkin sellainen joka on aina valinnut taistelunsa tarkkaan ja muulloin vaan kävellyt pois. Esimerkiksi nuoruudessani säästyin monelta harmilta kun vaan kävelin pois jonkin hölmöyden keskeltä mitä testosteroiiniä täynnä oleva ryhmäpaine toi tullessaan. Toisaalta moinen kävely toi mukanaan kiusaamista, mutta minä jotenkin onnistuin kävelemään siitäkin pois.

ADHD on siitä viheliäinen, että se pistää aivoni vertailemaan itseäni muihin melkein ihan kaikessa. Melkein jokainen vastaantuleva uros kääntyy päässäni tehokkaammaksi, komeammaksi, parempi kuntoisemmaksi, menestyneemmäksi jne. Koska aivoni päivittäin ovat saaneet minut tuntemaan itseni jollain tavalla (miljoonalla tavalla) riittämättömäksi, ei liene iso uutinen että usein katselen itseäni hyvin hyvin kriittisesti. 

Työelämässä olen onneksi vihdoin löytänyt paikkani ja ytimekkäästi se tarkoittaa sitä, että työssäni vahvuuteni ja heikkouteni hyväksytään ja saan pääosin työskennellä supervoimieni kera. Harrastuksessani olen joutunut tekemään itseni kanssa tuottavan sopimuksen, mikä pitää ajatukseni ja jossitteluni minimissään. Siitä huolimatta, että vertailen itseäni Suomen aivan huippuihin jatkuvasti olen onnistunut tekemään rauhan asian kanssa ja opetellut suuresti nauttimaan kilpailutilanteista ja ennen kaikkea siitä että en anna tuumaakaan periksi ja teen parhaani loppuun asti. Minulle on nykyään täysin ok hävitä peli jos olen varmasti yrittänyt kaikkeni, mutta jos illan tunteina käyn päässäni läpi kisatilanteita ja huomaan olleeni pelin "ulkopuolella", niin itsesyytösten määrästä ei tule loppua. Yön tunteina lähetän vielä pelikavereilla anteeksipyynnön. 

Pitkälti edellä kerrotuista syistä en ole koskaan pystynyt katsomaan itseäni ulkoisestikaan kovin armollisesti. Minä käytännössä ajattelin, ehkäpä typerästi, että en ole se kaveri mihin kiinnitetään huomiota ulkoisesti. Toisaalta huolimatta ulkonäkörasitteistani olen aina tiennyt omaavani hitokseen kivoja ominaisuuksia ja ne ovatkin kantaneet minua pitkälle. Huolimatta siitä että tässä nyt dissaan ulkonäköäni, niin kyllähän realisti minussa kuiskuttelee näkökulmani olevan vaan vinoutunut.

Kun täytin hiljan 50, päätin olla itselleni armollisempi. Dad bod on kuumaa valuuttaa kinkymarkkinoilla, vaikka se edellä en itseäni mainostanutkaan. Partani on saanut kivaa pituutta ja harmautta, mistä pidän erityisesti. Olen muutaman kerran ollut sitä mieltä että olen ihan ok.

Saaliista tuntuu pompsahtavan esiin uusia fetissejä ja nyt alan kallistumaan siihen, että vallan lisäksi hänellä on myös partafetissi. Hän on ostanut minulle parran hoitotuotteita ja muistuttaa minua kovin että niitä pitää myös käyttää. Minä taas "unohdan" tämän hoitamisen suunnilleen joka kerta, koska sitten Saalis intohimoisesti itse hoitaa partani. Usein kun olemme sylikkäin, minun käteni vaeltelevat hänen rinnoilleen samalla kun hänen sormensa harovat partaani. Usein saalis kääntää päänsä minua kohti, painaa partani hänen nenälleen ja vetää syvään henkeä. 

Parta on muuten pirun kiva fetissi jo siistäkin syystä kun se kulkee koko ajan mukana. Pussatessa voi antaa sen koskea muutaman hetken pidempää poskia ja kaulaa. Sitä voi haroa mietteliäänä samalla kun puhun ja tutkailla minne Saaliin ajatus harhautuukaan. Suuseksissä pääni nykyään kääntyilee hassusti ja  just kivasti, jotta partani osuu ainakin sisäreisiin ja usein syvemmällekin. Kun Peikko ottaa Saaliinsa rajusti ja upottaa samalla hampaansa Saaliiseensa hän usein pitää huolen siitä että partakin ottaa osaa tähän taistoon. 

Olen saanut Saaliin kiinni muutaman kerran katselemassa minua. Minä saatan olla keskittynyt vaikka lukemiseen tai tv.hen ja kun yllättäen katson Saalista kohti hän tuijottaa pyöreillä silmillään minua. Siinä katsessa minä näen paljon sellaista mitä en ole kuvitellut olevan mahdollista kohdallani. Hän säpsähtää katsettani ja kääntää katseensa nopeasti pois vienosti hymyillen.  

Toivottavasti et kuitenkaan saa kuvaa, että itsetuntoni laahaisi aina ja ikuisesti pohjamudissa, sillä se ei pidä paikkaansa. Minussa on onneksi niin iso ripaus realismia ja tunneälyä, jotta pystyn järkeilemään, että "se on vaan tunne". Kukaan meistä ei ole täydellinen, eikä edes paras. Minä harjoitan armollisuuttani itselleni päivittäin ja suosittelen sitä ihan kaikille. "Se on vaan tunne".

---

Ps. Viviana kysyi kommentissaan mikä on varsidildo ja hätäpäissäni lupasin laittaa siitä kuvan seuraavan (tähän) postaukseen. Mutta eipä se sopisi kuvituskuvaksi tähän tekstiin millään lailla, niin ajattelin avata leluarkkuni ja "luolani" seuraavassa postauksessa kuvien kera.