Dies irae v.2

Minä olen aina inhonnut facebook tms. huomiohuorauspäivityksiä kuten "minun on paha olla", "ette tiedäkkään kuinka minuun sattuu" tai "arvaisittepa vaan mitä minulle on tapahtunut", eikä itse syytä päivirtykseen avata edes se jälkeen kun 27 'kaveria' on päivityksestä tykännyt ja 17 kysellyt/anellut lisätietoja. Nyt päätin toimia vähän samoin vaikkakaan en etsi huomiota, mutta minulla on paha olla.

Minulla on reunaton möykky rinnassa mikä painaa ja ahdistaa. Kello on paljon ja tuleva ilta ja nukkuminen pelottaa. Onneksi hyllyllä on nukahtamislääkettä mikä auttaa, mutta huomenna on arvatakseni vähintään yhtä rankka päivä. Tänään minulla on ollut kova tarve puhua ja keskustella, yrittää päästää se paha olo pois ja ulos, mutta sopivaa uhria ei ole tullut kiireen keskellä vastaan. Huomenna varmaankin kadun tätä tekstiä mutta te saatte toimia nyt kuuntelija vaikkakin joudun kertomaan asiat salaillen monestakin syystä. Suurin osa teistä ymmärtää ja arvaa miksi.

Olen viimeiset pari vuotta julistanut tapahtuvaksi jotain minkä ennustin tapahtuvan seuraavan parin vuoden sisään. Nyt sitten yllättäen se tapahtui eilen. Olin siis tiennyt, aavistanut ja jopa toivonutkin asian tapahtuvan, mutta nyt kun se kaikki konkretisoitui illassa ja hetkessä se repi monet vanhat haavat ja arvet auki. Mukana oli myös paljon helpotusta. Vanhempana ja isänä ei ole juurikaan vahvempaa ja onnellisempaa hetkeä kuin nähdä jälkikasvunsa silmissä ilo ja ohkainen varmuus siitä että tulevaisuudessa hänellä on turvallinen paikka ja välittävä tulevaisuus.

Lähitulevaisuus tuo tullessaan monia sähköposteja joista tulen lukemaan vaan muutaman rivin ja joiden jälkeen olen pahan oloni keskustassa. Minua tullaan lyömään henkisesti monin eri tavoin varmasti tähdäten niihin koloihin joiden tiedätään satuttavan minua eniten. Tänään minua uhkailtiin jopa kinkyyteni paljastamisella mutta siihen tosin vastasin että "ole hyvä vaan." Kinkyydestäni osaan olla vaan ylpeä. Varmaan pitkällä tähtäimellä mukaan mahtuu muutama viranomaiskäynti, sopimuksia ja pahimmassa tapauksessa käräjöintiä. Nyt kuitenkin ensimmäinen askel on otettu ja itse uskon että taaksepäin en astu.

Blondin kanssa olemme leikkineet yhteisillä tulevaisuudennäkymillä. Olemme rakennelleet pilvilinnojamme huolella ja hitaasti. Olemme leikkineet ajatuksella yhteisestä asunnosta leikkihuoneineen, yhteisestä lomista, arjesta ja elämästä. Juuri nyt tuntuu että kaikki unelmat saattaisivat olla hieman kaukana, jotenkin tavoittamattomissa. Tilanne on juuri nyt niin epäselvä etten tiedä mitä ajatella tulevaisuudesta enkä tiedä kuinka hyvin Blondi haluaa samaa tulevaisuutta, sopiiko hän siihen ja haluaako hän edes olla osa sitä. Pää on sekaisin surusta, murheesta ja huolesta. Haluaisin uskoa Blondin sanoihin että "murheet kuuluvat arkeen", mutta nyt en ole täysin varma. Toivoisin olevani.

Jälkikirjoitus: Kirjoitin suurimman osa edellä olevasta tekstistä eilen kun tuska oli pahimmillaan. Blondi ehdotti kävelyä myöhemmin illalla ja näimme kyyneleet silmissä. Itkimme, kävelimme käsi kädessä ja keskustelimme. Kävimme rehellisesti ja avoimesti läpi tilannettamme ja totesimme että rakkautta ja tahtotilaa meiltä löytyy kunhan jatkamme keskustelua.

- Peikko