Blondi: Jokin on toisin

Olemme leikkineet illalla kahdesti. Maistelleet muutaman GT:n. Paljon tonicia ja sitruunaa minulle. Aamulla nukumme poikkeuksellisen pitkään, heräämme vasta yhdeksältä. Paikkani ovat hellät ja väsyneet, ehkä vähän kipeätkin lähestyvistä kuukautisista.

Peikko lukitsee minut jaloillaan paikoilleen ja laittaa käden housuihini. Voihkin aluksi lievästä epämukavuudesta, pian jo jostain ihan muusta. Eikö olekin kivaa, kun mun ei tarvitse yhtään välittää, että onko sulla paikat hellinä vai ei? Kun sä olet mun, niin voin tehdä sulle mitä haluan. Eikö olisikin kiva, jos laittaisin hyrrän sun housuihin, ja sitten vaan maattaisiin tässä? Ai, sä pakkasitkin jo kaikki lelut reppuun. No, sitten en varmaan voi, kun ne ei ole enää käden ulottuvilla. 

Yritän selittää, että voin aivan hyvin hakea lelut repustani. Sun ei varmasti sitten enää tehnyt mieli, kun pakkasit ne pois. Ainoa asia mikä me otetaan repusta, on ne uudet klipsit. Saat ne nänneihin kotimatkaksi, niin sun on kiva pyöräillä kotiin. Tiedät, että kaikki näkee sun läpi. Saat pyöräillä posket punaisena. Ehkä joku sun tuttukin tulee vastaan. Ja sitten sä juttelet sen kanssa ihan normaalisti. Mutta tiedät koko ajan, mitä sulla on paidan alla. Ja kotona saat sitten leikkiä. Oletko sä jo laittanut sun tavarat valmiiksi? No, laitapa. Sitten laitat rintaliivit reppuun ja tulet niiden klipsien kanssa tänne. Ihan oikeastiko vai? No, oikeasti. Tänne nyt. Kädet selän taakse.

Peikko vetää paitani ylös rintojen yli. Ottaa nännin suuhunsa ja imee lujaa. Inahdan.  Klipsi kiinnittyy paikoilleen. Sama toistuu toiselle nännille. Olen niin kiihottunut, että valun. Peikko laskee hellästi paitani alas. Puristelee nännejä paidan läpi. Ja minä voihkin. Noin. Sitten kengät jalkaan. Täytyykö sulle sanoa jokainen vaatekappale erikseen. Noin, seuraavaksi sitten takki. Mahdatko sä edes löytää kotiin vai eksytkö sä matkalle?

Pyöräilemme alkumatkan yhdessä. Minä täysin omissa maailmoissani ja ajatuksissani. Posket punaisina. Hihitellen. Hieman vaivaantuneena. Katse maahan luotuna. Alistuneena. Paikkani tietävänä. En ole koskaan ilman rintaliivejä kodin ulkopuolella - olo olisi outo jo pelkästään ilman niitäkin. Pyöräily ilman liivejä klipsit nänneissä on intensiivinen, mutta ehdottoman miellyttävä kokemus. Jokainen töyssy tuntuu, ja klipsien välissä oleva painava ketju heilahtelee töyssyjen tahdissa. Katselen Peikkoa kulmieni alta vähän hämilläni. Emme ole koskaan tehneet mitään näin julkista. Vaikka tiedän, että oikeasti kukaan ei näe talvitakkini alta, mitä siellä on. Riittää, että tiedän itse. Tiemme eroavat. Moikka muru. Toivottavasti sä löydät kotiin…

Tämänpäiväisen kaltainen alistuminen olisi ollut minulle täysi mahdottomuus vielä jokin aika sitten. Pääni ei olisi taipunut sellaiseen. Että minut jätetään roikkumaan ilman orgasmia (no roikkumaan ja roikkumaan, olihan se luvassa kotona…). Ja marssitetaan kotiin klipsit nänneissä. Nounou. Ei käy. Nykyään pääni on alkanut toimia kuitenkin hieman toisin. Pidän enemmän ja enemmän käskytyksestä ja komentamisesta. Siitä, että minut laitetaan tekemään asioita. Ilman, että minulta kysytään. Ilman, että käskemiseen liittyy välttämättä mitään fyysistä ulottuvuutta tai ilman, että se liittyy suoraan pervokontekstiin. Olen viime aikoina masturboidessani korvannut mekaanisen, valmiiksi tuotetun pornon mielikuvalla. En ole mielikuvissa lainkaan hyvä, mutta jotain pääni sentään tuottaa. Se tuottaa eteeni Peikon, joka katselee minua leikkimässä itseni kanssa. Joka käskee ja vaatii ja laittaa minut tekemään asioita, joita en vähän aikaa sitten voinut kuvitellakaan tekeväni. Koskaan. Jokin on muuttunut.