Olen aina tuntenut itseni ulkopuoliseksi tässä maailmassa. Elämässä.
Ihmisten keskellä. En huonommaksi kuin muut, en paremmaksi. Ainoastaan
erilaiseksi. Jollain perustavanlaatuisella tavalla. Olen kuitenkin aina ollut
ulospäin sosiaalinen ihminen, ja minua on siunattu erinomaisilla
vuorovaikutustaidoilla. Olen kameleontti, joka sopeutuu seuraan kuin seuraan.
Kameleontti, joka muuttaa väriään vastaamaan ympäristöään. Niin paljon, ettei
lopulta enää muista, millainen itse on.
Yläasteen ja lukion pyörin tiiviissä kaveriporukoissa, mutta
silti en koskaan tuntenut oloani kotoisaksi. Opiskeluaikoina en enää edes
yrittänyt viettää aikaa opiskelijaporukoissa. Yliopistolla kaikki tuntuivat
elävän omassa kuplassaan. Putkinäköisinä. Elämästä vieraantuneina. Asiaan
vaikutti toki, ettei silloinen kumppanini opiskellut, vaan oli jo mukana
työelämässä. Aikuisena minulla on ollut muutamia läheisiä ystäviä, mutta ei
koskaan mitään kiinteää kaveri- tai ystäväporukkaa, johon kuuluisin. Olen
jättäytynyt pois sosiaalisista kontakteista juuri ulkopuolisuuden tunteen
takia. Kun olen nähnyt kavereita, olen puhunut usein paljon, mutta en oikeasti
sanonut mitään. Nauranut oikeissa kohdissa ja tuntenut itseni feikiksi. Joukkoon
kuulumattomaksi.
Peikon myötä olen saanut paljon uusia tuttuja, kavereita,
jopa ystäviä. Pervoja, totta kai. Pervous yhdistävänä tekijänä ei tietenkään
tarkoita, että olisin automaattisesti paras kaveri kaikkien saman kylän pervojen
kanssa. Kuten ei tarkoita mikään muukaan harrastus. Toki pervous on suurimmalle
osalle ihmisistä enemmän kuin pelkkä harrastus. Kyse on kuitenkin
seksuaali-identiteetistä, joka on ihmisessä syvällä. Syvemmällä kuin vaikka,
noh, agility-harrastus tai postimerkkeily.
Koen, että jaan monien kanssapervojen kesken jotain
sellaista, joka tekee minusta vähemmän ulkopuolisen. Tunnen olevani yksi
muista. Tunne on minulle uusi, ja joukkoon kuulumisen kokemus hämmästyttää
kerta toisensa jälkeen. Ei se, että sulaudun porukkaan, vaan se, että en koko
ajaa tunne itseäni erilaiseksi ja ulkopuoliseksi. Minun ei tarvitse miettiä
asiaa lainkaan. Voin olla sellainen kuin oikeasti olen ilman mitään
ylimääräisiä kuorrutuksia tai vääränlaisia tuntemuksia. Ulkopuolisuuden
tunnelukko ei aktivoidu.
En suhtautunut Peikon ystäviin suhteemme alussa täysin
varauksettomaksi. Minulla oli ennakkoluuloja. Pelkoja uusia asioita kohtaan. En
osaa eritellä, mitä odotin tai pelkäsin. Ehkä ajattelin, että pervous on
jotenkin enemmän pinnassa tai näkyvillä. Että se manifestoituu jollain tietyllä
tavalla. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan ihmiset olivat ihanan tavallisia. Silti
kaikissa, joiden kanssa olen ystävystynyt paremmin, on joku pieni selittämätön
särö. Ja se särö tekee ihmisistä mielenkiintoisia ja aitoja. Samanlaisia kuin
minä? Meillä kaikilla on omat juttumme – monilla minut mukaan lukien ei täysin
kivuton menneisyys.
Istuimme viime viikonloppuna iltaa hyvien tyyppien kanssa.
Pervo-sellaisten. Saunoimme, söimme, vähän joimmekin, pelailimme. En ole monenkaan
kanssa keskustellut aikaisemmin siitä, mitä kukin tekee. Mikä se kunkin juttu
on. Alistamien, alistuminen, fetissit, masokismi, sadismi, kaikki edellisistä
tai joku muu. Ihminen on kuitenkin aina viime kädessä kiinnostavampi kuin se
mitä hän kenenkin kanssa tekee.
Jossain kohtaa yötä päädyimme leikkimieliseen roastaukseen,
jossa kuka tahansa sai kysyä toiselta mitä tahansa. Oli aidosti
mielenkiintoista päästä kysymään toiselta tyhmiä kysymyksiä. Mikä sua kumissa
viehättää? Miten sä löysit itsesi? Mitä sä saat alistumisesta? Miten te olette
tavanneet? Miten pitkään olet tiennyt olevasi pervo? Miten teidän yhteinen
tutkimusmatka on sujunut? Mitä olette oppineet toisiltanne? Toki loppuyön
tunteina käyty keskustelu sisälsi myös sopivasti kaksimielistä huumoria ja väsynyttä räkätystä. Uskon
kuitenkin, että kaikkien rajoja kunnioitettiin, eikä ketään painostettu
vastaamaan. Itse nautin keskustelussa eniten siitä, miten erilaisista asioista
ihmiset syttyvät ja saavat nautintoa. Tuntui hyvältä päästä utelemaan niitä
tyhmiäkin kysymyksiä, joita ei päivän valossa tule kysyttyä. Matka voi taas
jatkua.
Niin kovin tuttua! Etenkin alun pohdinnat koulu/opiskeluvuosista.
VastaaPoistaYhden rakkaan ihmisen kanssa kerran pohdittiin, että toinen joskus rikki mennyt tunnistaa alitajuisesti särön myös toisessa. Ja että todella, ne säröt juuri tekevät ihmisestä kauniin, ei vain nättiä.
Vielä en tiedä, olenko minäkin vielä joskus täysin kotonani jossain porukassa - sitä tunnetta ei ole tullut. Ja hyvin sanottu sekin, ettei sen tarvitse tarkoittaa sitä, että kaikesta puhutaan kokoajan, ja kaikki on näkösällä. Vain sitä, ettei takaraivossa kyde tunne siitä, että on olemassa alueita itsessään, joita ei missään nimessä saa paljastaa.
Olen samaa mieltä kanssasi rikkimenneiden tai säröillä olevan ihmisen kyvystä tunnistaa toinen vastaavanlainen. Kehittääkö särkyminen jonkun yliluonnollisen tutkan, jolla kanssasärkyneen tunnistaa vai ovatko särkyneet ihmiset perusluonteeltaankin herkempiä?
VastaaPoista