maanantai 20. toukokuuta 2019

O.D

Pervokoulutuksissani kerron usein tarinaa ystävästäni, jolla oli vahva fantasia tulla käytetyksi hämyisässä kellarissa käsiraudoissa katossa riippuen. Kaunis fantasia fantasiana, mutta ei toteutettuna, sillä tarina jatkuu tylsästi kun hän kerran pääsi toteuttamaan tätä skenaariota ja tajusi ettei ihmisen ranteet ole luotu kestämään roikkumista käsiraudoista. Nyt tätä fantasiaa ei enää ole koska todellisuus hajoitti kuplan.

Nahkatytöllä on fantasia, johon hän on palannut tasaisesti tuntemamme ajan. Aluksi se olikin vaan fantasia, mutta pikkuhiljaa se alkoi muodostua mahdolliseksi ja lopulta sovituksi skenaarioksi. Jälkikäteen ja enemmän nahkatyttöä tuntien ymmärsin, että koska kyseinen fantasia vaatii useamman henkilön, tytön ja 4 miestä, niin se vaatii myös luotettavan henkilön, joka toimii kapelimestarina. Minun ja nahkatytön luottamus oli kasvanut sen verran suureksi, että hän aikaisin keväällä alkoi kysellä että suostuisinko kapellimestariksi? Itse skenaario on siitä erikoinen, että miespuoliset eivät saa siitä suurtakaan tyydytystä, enemminkin seurata hetken friikkisirkusta, niimpä suostuin pyyntöön ehdolla, että nahkatyttö hoitaa aikataulut sekä muut osallistuja ja minä ostan uuden tahtipuikon. Eikä aikaakaan kun orkesterimme ja ensi-ilta oli sovittuna. Mutta kuten monet tietävät, niin ensi-ilta ei aina mene ihan sovitusti ja niin kävi nytkin. Nahkatyttö sairastui ensi-illan kynnyksellä ja huolimatta kaiken maailman pohdinnoista "että jos nyt jotenkin kuitenkin", niin löin nyrkkini pöytään ja sanoin että sovimme uuden aikataulun.

Uusi aikataulu osui toukokuun alkuun ja tähän tilaisuuteen valmistauduttiin jopa paremmin kuin alkuperäiseen. Nahkatyttö oli kirjoittanut jokaiselle osallistujalle viestin, jossa hän kertoi mitkä ovat rajat, kuka on kapellimestari, mitä hän oli sopinut kanssani jälkihoidosta jne. Viesti ei kuitenkaan ollut mikään käsikirjoitus vaan fiksu viesti, jolla poistettiin osallistujien ajatuksista turhaa kohinaa.

Ensi-iltapäivänä nahkatyttö saapui luokseni, koska olimme sopineet, että hän voi osana jälkihoitoa nukkua vieressäni. Nahkatyttö meikkaili ja valmistautui iltaan kun minä taas teatraalisesti etsin mukahävinneitä nahkahanskojani ja pakkailin tarvikkeita. Hiukan myöhemmin kassit täynnä nahkaa suuntasimme clubille.


Nahkahupun sisältä

Klo 14.47 sain kuvan mustista nahkahansikkaista (ei edes Peikolta), mihin viestiin vastasin "10/10 ajoitus". Tein loput työni noin kahdessa erittäin tiukkaan puristetussa minuutissa ja lähdin viikonlopun viettoon eli rituaalimaiseen valmistautumiseen sessioiltaan. Clubille mentäessä olin jo sen verran jännittynyt, että suuntasin kaiken keskittymiseni ajamiseen ja vastaukseni Peikon kanssa käytävään keskusteluun olivat luokkaa "Mm. Mm. Joo. Mm." Clubilla ryhmittäydyin kaverieni kylkeen jännittämään ja odottelemaan, että koko neljän hengen leikkikaveriporukka saapuisi paikalle. Taisin käyttää erään kissaneidon rintoja stressipuruleluna, vaikka hän väittikin ettei ole mikään purulelu tai stressilelu, mutta olen eri mieltä ja niin hänen silmänsäkin aina ovat.

Sessiomuistini palailee aina vain pätkittäin ja niin nytkin. Jossain vaiheessa huomasin olevani sohvalla Peikon ja yhden leikkikaverin kanssa lämmiteltävänä. Itse asiassa miehet heittivät ensin läppää keskenään, nahkahansikkaita pukiessaan, että voisivat lämmitellä toisiaan siinä ja olin että "JOO, voin katsoa!" mutta en itse asiassa voinut katsoa nanosekuntia pidempään kun tuli liian kuumat oltavat. Niinpä siirryin itse leluksi. Pitkä odotus (sessio oli siirtynyt aiemmin) teki rauhallisesti nautiskelusta mahdotonta ja niinpä säpsähtelin tapani mukaan suht holtittomasti kun minua kosketeltiin ja käsiteltiin. Peikko joillain sanoilla kehotti minua olemaan vähän "nukkemoodissa", jotta pysyisin edes jotenkin paikallani ja se oli ensimmäinen kerta sinä iltana kun aivoissani napsahti tuntuvasti. Menin minulle aiemmasta kinkyelämästä tuttuun nukkemoodiin eli liikkumattomaan tilaan, jossa kehoni jähmettyi paikalleen ja pystyin vain passiivisesti ottamaan vastaan nahkan kosketusta. Kokemus oli erikoinen, sillä tavanomaisesti nukkena en voi nauttia minulle tehtävistä asioista vaan pelkästään "olen" - sellaisiahan nuket ovat. Nyt, ykkösmateriaalifetissini ollessa kyseessä, oli tilanne kuitenkin aivoissani ristiriitainen ja koin siirtymistä havainnoivaan rooliin. Peikko palautti minut nopeasti reagoimaan ja minut siirrettiin aivan mainiolle nahkapäällysteiselle kevyesti pehmustetulle "pöydälle", johon minut sidottiin remmein ja nahkaremmein kiinni. Koko leikkisession sadistisimpia elementtejä; se yksi ei-nahkainen remmi keskivartaloni päältä, joka tulisi estämään kehoani taipumasta kaarelle orgasmeissa ja remmi, joka selvästi tuntui tekokuituiselta ja liian kapealta.

Mutta mitä sitten tapahtui? Tämä on se kohta elokuvassa, jossa tulisi niitä alta sekunnin välähdyksiä eri kohtauksista. Muistan kuulleeni vuorosanoja:

"Jos en tietäisi paremmin, luulisin että toi on aineissa."
"Tervetuloa vaan koittamaan."
"Nyt on lakisääteinen kahvitauko."
"Tää on viimeksi ollut sun pillussa."
"Nyt joltain oikeasti unohtui ne nahkahanskat!"

Minua siliteltiin hansikkain tosi nätisti. Varmasti tärisin vähemmän nätisti. Kun Peikko laittoi nahkahupun päähäni, ei minulla ollut huolen häivää sen jälkeen. Ujona exhibbarina huppu tarjoaa minulle suojan, että voin olla paljastettuna mutta silti turvassa. Muistan, miten Peikko ja muut vuorottelivat sen kanssa, että kosketaanko minua vai jätetäänkö hetkeksi ilman mitään stimulaatiota. Kamalaa! Ja aivan lemppariani. Yhden kerran kun kaikki otteet irtosivat kerralla, karkasi suustani hallitsematon "VITTUSAATANA!" ja - tumps - löin takaraivoni nahkapöytään. Porukka puhui siinä keskenään jotakin, heitti kai läppää ja luultavasti nauroi huvittuneena reaktioilleni. Jossain vaiheessa homma jatkui ja sain päälleni useamman nahkavuodan. Muistan pääni heittelehtineen puolelta toiselle. Kehoni vain riehuu mielihyvää ulos, kun sitä on niin paljon ettei se mahdu kehon sisään. Samaan tapaan mieleni alkoi olla kierroksilla. Kun nahkavuotien ihana, raskas paino tuntui päälläni ja sain stimulaatiota kutittamisesta silittelyyn, puristamiseen, nyrkeillä jalkapohjien hakkaamiseen, piikkihanskojen kevyen kiusaavaan kosketukseen, hengityksen estämiseen ja mitä kaikkea muuta.. en tiedä... alkoi mieleni hajoilla. En pystynyt enää erottamaan, mitä osaa kehostani koskettiin, millä ja miten, mutta mielihyvä vain kasvoi. Maailma ja muodot vääristyivät ja siinä kohtaa minä nauran - kun en enää tajua mitä tapahtuu. Käsittääkseni speissailunauruni kuulostaa aivan sekopäiseltä ja niinpä yritän välillä hillitä sitä. Kuitenkin Peikko ja muut jatkoivat (olisinpa nähnyt heidän ilmeensä!) ja niinpä repeilin holtittomaan nauruun kerta toisensa jälkeen. Rakastan niitä hetkiä. Silloin olen vapaa.

Jossain kohtaa Peikko raotti huppuani niin, että ainakin sumeasti näin hyvinpitelijäni. Alaviistosta. Se oli hetki jossa viihdyin ja jossa tuntui samaan aikaan hyvin kärsimättömältä. Salaa ja no, Peikolle vähemmän salaa toivoin, että voitaisiin nyt vain jatkaa darkkariin playrape-meiningeissä. Kuitenkin, ennalta keskustellusti se ei tuntunut minusta riittävän turvalliselta ja toimivalta vaihtoehdolta ensimmäiseksi rankaksi kimppasessioksi. Niinpä pysyin pöydällä ja Peikko kutsui myös muita uteliaita paikalla olijoita koskettelemaan nahkan päältä ja siinä kohtaa sain dominoivasta sen tuen, mitä ajoin tarvitsen. Toinen voi viedä minut pidemmälle kuin minne itsenäisesti kykenisin. Sain nauttia todella monista käsistä enemmän kuin mitä olisi ollut mahdollista ilman tuota kutsua. Jälkikäteen olen ollut iloinen erityisesti siitä, että ihmiset kunnioittivat minua sekä Peikon antamia ohjeita eli minua ei kertaakaan koskettu kielletyille alueille tilanteessa, jossa olin täysin puolustuskyvytön. Se on merkittävää, sillä se tarkoittaa, että seuraavalla kerralla tulen haluamaan askeleen tai pari pidemmälle, koska pystyn luottamaan ihmisiin.

Tänä aamuna heräsin Peikon vierestä ja vietimme loikoilevaa päivää, ennakoiden ja ehkäisten subdroppia viimeisestä isommasta sessiokerrasta oppineina. Minä jonkin aikaa nahkapannan pehmeä ja halaava puristus kaulalla, sillä se panta oli jotain konkreettista, minkä saatoin ottaa mukaani tuleviin päiviin laskeutuessani takaisin todellisuuteen. Ennen sessiota olin nukkunut peräkkäiset kolme yötä omat unimaksimini ja viettänyt suht rauhallisen viikon, joten tällä kertaa dropista ei toistaiseksi ole ollut tietoakaan. Sain myös lyhyesti tavata ihanan Keijun ja olla iloinen siitä, että Peikon elämässä tuntuu paistavan nyt aurinko.

(Jos haluat kirjoittaa minulle, niin minut tavoittaa osoitteesta: nahkatytto87@gmail.com)

perjantai 3. toukokuuta 2019

Peikko painaa kaasua

Aloitin pelaamaan Tinderiä. Loin sinne maanläheisen, aidon ja oudonkin hahmon eli juuri sellaisen kuin kuvittelen olevani. Kuvaukseeni, kaiken peikko vihjausten lisäksi, laitoin lauseen että, elämäni tärkeimmät kirjaimet ovat D ja s. Saat lainata omaan profiiliisikin, mutta turhaan, ei meinaan toimi. Latasin sinne toki muutaman kuvankin, mutta luulempa, että minulle tulisi enemmän tykkäyksiä ilman niitä. Ei sillä, sain muutamia tykkäyksiä ja kovasti itsekkin tykkäsin kaikista joissa oli mielestäni potentiaalia ja jopa pervoviittauksia profiileissaan. Mutta kun viikon mukavan kirjoittelun jälkeen tykkääjää kysyy, että mitä nuo sinun kirjaimet D ja s tarkoittaa niin päätin vastata, että jos et tiedä, niin luulempa että meidän ei kannata jatkaa kirjoittelua. 

BDSM-baariin loin tarkkaan harkitun ilmoituksen, jossa mahdollisimman aidosti, tarkasti ja ytimekkäästi kerroin itsestäni ja toiveistani ja sainkin muutaman vastauksen ja pääsin muutamille kahvihetkillekin. Kivoja ihmisiä kaikki, mutta molemminpuolin tuntui lopullinen salama puuttuvan.

Eräänä iltana, kyllästyneenä kaikkeen deittailuun, tulin pohtineeksi, että mitäpä jos koettaisin jotain toisin. Miksi minun pitäisi odottaa, että joku ihanuus kirjoittaisi minulle? Mitäpä jos minä kirjoittaisinkin suoraan hänelle. Näin sitten toimin ja lähetin muutaman viestin. Hups mitä tapahtuikaan? Kaasupolkimeni osuu para-aikaa lattiaan.

En tiedä miten muut toimivat uusia ihmissuhteita solmiessaan, mutta jos minä vaistoan löytäneeni kaltaiseni, niin minua on vaikea pysäyttää. Nyt ison kauppakeskuksen Hesburgerissa minä aloitin tutustumisen Keijuun ja minun kaasupolkimeni on ollut siitä lähtien pohjassa. Sanotin Keijulle tuntemuksiani ja hän niihin avoimin mielin vastasi ja tuntuu, että hänenkään käsi ei hapua käsijarrulle. Menemme päivä kerrallaan, aikatauluja fiksaten, koska tuntuu että haluamme toisistamme vähintään pienen palasen joka päivä.

Kännykkäni sanoin plim ja sain viestin Keijulta. Huomasin hymyileväni.

Ps. Keiju on minun antamani nimi ja se ei ole hänen nikkinsä.

perjantai 12. huhtikuuta 2019

Minun elämä. Minun Heimo?

Minun elämäni ja arkeni alkavat pikkuhiljaa jäsentyä. Ehkäpä suurin oivallukseni on ollut viime kuukausina, etten ole koskaan aikaisemmin asunut yksin. Se muuten kertoo minusta paljon, ja se mitä luulet sen kertovan, osunee kohdalleen hyvin tarkasti. Melko vanhaksi piti elää, jotta tämänkin sain kokea. Toisaalta edellinen väittämä ei pidä täysin paikkansa, sillä ensimmäisen eroni jälkeen muutin yksin asumaan, mutta en muista siitä ajasta oikein mitään, onneksi niin. Nyt yksin asuessa on elämän palaset ja arjen hallinta ihan erilaista kuin 10v sitten.

Minulla on välillä kova ikävä blondia. Ikävä arkisia asioita, höpsöjäkin, joita en halua tässä mainita. Juttelemme ja vaihdamme viestejä aina välillä. Yhteydenpitoomme ei liity vihaa tai katkeruutta vaan ehkä enemmän haikeutta. Viimeksi keskustellessamme blondi totesi, että jotain peruuttamatonta on rikki. Olen samaa mieltä. Hyvistä väleistämme kertonee se, että kun olen vähän kurkkinut deittimarkkinoita, niin olemme jutelleet varsin avoimesti siitä millaisia ihmisiä olen tavannut ja millaisia tunteita se on herättynyt ja ja ja. Tämä keskustelu on ymmärtääkseni käyty ilman mustasukkaisuutta ja blondilla on aito toive, että voisin löytää jonkun kiva ihmisen tai jopa ihmisiä. Minä toivon blondille samaa, suoraan sydämestäni.

Olen deittailut vähän, tehnyt jonkun deitti-ilmoituksenkin, mutta muutamia kahvitteluja pidemmälle en ole päässyt tai halunnut. Nyt minusta jopa välillä tuntuu, että olen oppinut hieman pysähtymään. Kova juttu minulle. Nahkatytön kanssa kaikki on ennallaan ja toimii hienosti. Ystävyytemme on laajentunut enemmän ulos makuuhuoneesta ja se on tuonut kaikkea kivaa elämääni. Olen tutustunut huikeisiin ihmisiin ja päässyt mukaan tilanteisiin, joita voin muistella kiikkustuolissa. Nauranut olen enemmän kuin aikoihin.

Nämä huikeat ystävät ja tapaamiset ympärilläni ovat tuoneet ajatuksen omasta Heimosta. Tämä tarkoittaisi ryhmää ihmisiä, heimoa, jotka haluaisivat kuulua yhteen. Tässä heimossa voisi pitää pitää hauskaa keskenään, jopa sekstailla tai sessioida draamavapaasti, jos osapuolet näin haluaisivat. Kuitenkin perimmäinen ajatuksemme, siis minulla tai nahkatytöllä, ei ole että perustaisimme jonkun sessiopolypallon, vaan ennen kaikkea että kokoaisimme yhteen hyviä tyyppejä joiden kanssa on hyvä olla. Paino erityisesti ja vahvasti sanoilla hyvä ja helppo olla.

Ilman haaveita harvoin tapahtuu mitään hyvää.

Lämmintä kevättä.
- Peikko

perjantai 29. maaliskuuta 2019

Pitäisiköhän Peikon pysähtyä?

Viimeiset 5 kuukautta ovat olleet yhdet elämäni rankimmat ja samalla myös rakkaimmat. Huolimatta kaikesta tapahtuneesta, minun arkeni on pysynyt ruodussa ja olen pystyttänyt hyvin vähän hymyileviä kulisseja. Olen pitänyt tiukasti kiinni harrastuksistani ja aloittanut jopa kuntoilun, enkä ole suostunut jäämään paikoilleni märehtimään "turhia". Olen ikävöinyt ja ehtinyt kerran jopa ihastumaan. Tulevaisuus on näyttäytynyt minulle välillä valoisana ja kalenterissani on muutama tapahtuma kevääksi, mitä tuskin maltan odottaa. Näiden kaikkien tapahtumien keskellä, ihan muutama päivä sitten, kuitenkin pysähdyin pohtimaan yhtä ainoaa sanaa ja tunnetta mitä se minussa herätti. Tämä tunne toi mukanaan ymmärryksen, toivon mukaan, että nyt olisi aika pysähtyä.

Pysähtyminen ei minulle tarkoita sitä, että erakoituisin ja kävisin läpi koko tunneskaalaan suhteessa kaikkeen tapahtuneeseen, vaan se tarkoittaa, että haluan maistella ja tutkia elämää. Toivon, että näin oppisin jotain uutta itsestäni. En oikeasti tiedä mitä haluan loppuelämältäni. Minulla on paljon suuria kysymyksiä, joihin haluaisin vastauksia, enkä usko että löydän niitä ennen kuin olen elänyt niiden kanssa hetken jos toisen.

Minun korjaava liikkeeni on aina ollut vauhti enkä pidä sitä pelkästään negatiivisena asiana. Kuitenkin kovassa vauhdissa on vaikea nähdä ympärilleen. Kliseistä, mutta totta. Tulen yrittämään parhaani.

Antoisaa kevättä.
- Peikko