keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Rohkea Peikko

Iso osa tätä blogia seuranneista tietää, että Peikon elämänpolku ei ole ollut sieltä helpoimmasta päästä. Lapsuus alkoholistiperheessä. Ei kosketusta, ei läheisyyttä, ei välittämistä. Kasvaa aikuiseksi yksin ilman, että ketään kiinnostaa. Pitkä, kipeä avioliitto. Koska on itse niin rikki, niin ei tiedä paremmasta. Eikä varmasti oikein ymmärrä, että miten huonosti toinen pitelee. Kun siihen on koko ikänsä tottunut. Paljon kuolemaa. Niin paljon, että omaa lapsuudenperhettä ei ole enää olemassa.

Ja kaikesta huolimatta Peikko on selvinnyt. Koska on ollut pakko. Hoitaa ja kasvattaa lapset. Silloinkin kun ei oikesti olisi kyennyt eikä jaksanut. Hoitaa lasten oireilut, hankkia hoitokontaktit, auttaa ja tukea. Onneksi myös saada seurata lasten kasvua tasapainoisiksi nuoriksi aikuisiksi.

Omasta hyvinvoinnista ja omasta psyykeestä huolehtiminen ei ole ollut mahdollista. Ennen kuin oikeastaan nyt. Toki olemme yhdessä puhuneet ja varmasti siinä sivussa työstäneetkin asioita paljon. Mutta minä en voi hoitaa Peikkoa. Enkä edes rakastaa ehjäksi. En ole edes yrittänyt. 

Kun tapasin Peikon, oli hänellä mielestäni haasteita elämänhallinnassa monissa arjen jutuissa. Siisteydessä, sellaisessa arjen rakenteiden ylläpitämisessä. Ei mitään isoja juttuja, mutta oireellisia kuitenkin. Osittain kyse oli varmasti myös siitä, että Peikko ei arvostanut itseään. Minulla ei ole ollut tarvetta muokata Peikkoa mieleisekseni tai tietynlaiseksi, koska pidän hänestä sellaisena kun hän on. Mutta kuitenkin paljon on tapahtunut myös minun myötävaikutuksestani. Peikko käyttää nykyään siistejä ja ehjiä vaatteita. Huolehtii ulkonäöstään. Syömisistään. Liikkumisesta. Kehostaan. Siivoaa oma-aloitteisesti ja nauttii kodin siisteydessä. Ei hänestä koskaan tule mitään supersiistiä, mutta se johtuu lähinnä siitä, että hänen huomionsa on pääsääntöisesti jossain aivan muualla kuin kodin siisteydessä. Mutta nykyinen taso riittää minulle hyvin. 

Viimeisimpänä itsensähuolehtimisen ja -rakastamisen muotona Peikko on aloittanut oman  terapian. Todennäköisesti hyvin pitkän sellaisen. Vasta nyt olosuhteet ovat sellaiset, että energiaa ja jaksamista riittää myös omasta psyykeestä huolehtimiseen. 

Vasta nyt Peikon elämä on sillä mallilla, että hän voi antaa pahan olon tulla ulos. Mutta kun on monta vuotta yrittänyt selvitä, ei pahaa oloa pysty kontrolloimaan. Enää. Se tulee ulos mustana ahdistuksena. Paniikkina. Epämääräisinä rytmihäiriöinä. Näitä riittää. Ja millekään ei tietenkään löydy mitään fyysistä syytä. Kun mieli blokkaa, tulevat oireet kehosta ulos. 

Olen itse työni puolesta tottunut hakemaan erilaisia etuuksia. Tiedän, mihin on oikeus ja mahdollisuus saada rahoitusta. Tiedän, miten erilaiset lomakkeet täytetään siten, että haettu palvelu myös saadaan.

Täyttäessäni Peikon terapiahakemusta luin totta kai myös hänen lääkärinlausuntonsa. Niitä on soljunut käsieni läpi paljon, mutta silti hätkähdin. Etenkin kun paperilla oleva ihminen ei ollut asiakas vaan oma puoliso. Kahlasin paperinivaskan läpi tarkoituksella ammatillisella otteella. Kaikesta hirveydestä huolimatta lausunto totesi suomeksi jotenkin näin. ”Tällä tyypillä on ollut tosi rankkaa ja kovaa. Se on myös oireillut paljon, eikä saanut koskaan kunnon hoitoa. Mutta kaikesta huolimatta se on oikeasti aika terve. Sen päässä ei ole mitään vikaa, se on vaan vähän rikki. Mutta se saadaan korjattua riittävän ehjäksi.”

Pelottaako minua Peikon terapia? Ei oikeastaan. En oikein osaa pelätä sellaista, joka loppupelissä tekee ihmiselle paremman olon. Elän onneksi sellaisessa maailmassa, jossa terapiassa on ihan tavallista käydä. Sitä ei tarvitse salailla, vaan se osataa nähdä itsensä arvostamisena. Niin minä Peikonkin terapian näen. Vihdoin minulle rakkain ihminen pystyy arvostamaan itseään niin paljon, että asettaa itsensä sille korkeimmalle sijalle. Peikko kulta - olet minulle maailman rohkein ihminen <3.