Blondi: Elämä jatkuu

Huh, mitkä pari viikkoa takana. Olo on ollut jotenkin turta isän kuoleman jälkeen, mutta onneksi on arki ja rutiinit, jotka tekevät hyvää.

Tämä syksy on ollut todella tapahtumarikas hitaan käynnistymisen jälkeen. Elo-syyskuussa lapsi teki meidän luvallamme päätöksen, että alkaa etsiä omaa asuntoa. Tämän keskustelun jälkeen Peikko laajensi työhakua Pääkaupunkiseudulle. Toki puhuimme asian ensin keskenämme selväksi.

Lapsi oppi pitkäjänteisyyttä juostessaan lukuisissa asuntonäytöissä. Kotikaupunkimme on suosittu opiskelijakaupunki, ja kotoa juuri poismuuttava lapsi jää auttamatta vaikkapa yliopisto-opiskelijoiden jalkoihin asuntomarkkinoilla. Lopuksi omalta kodilta tuntuva asunto löytyi keskustan kupeesta kilometrin säteellä minusta ja Peikosta.

Peikon työhaku nappasi Helsingissä heti, ja niinpä Peikko ja lapsi etsivätkin molemmat samaan aikaan asuntoa. Meillä ei ollut edes vaihtoehtona, että Peikko kulkisi joka päivä töihin satojen kilometrien matkan, vaikka monet niin tekevät. Ainoa meille järkevä vaihtoehto oli, että hän haki itselleen arkiasunnon Helsingistä.

Niinpä kaksi päivää isän kuoleman jälkeen lapsi muutti omaan kotiin. Onneksi tavaraa oli vähän, ja muutto sujui nopeasti. Peikko hoiti muuton, siihen liittyvän pakollisen Ikea-reissun ja oikeastaan kaiken. Minä haahuilin kotona, itkin ja leivoin lapselle synttärikakkua. Lapsen muuttoa seuraavana päivänä juhlistimme hänen täysi-ikäistymistään, ja samana iltana Peikko muutti Helsingiin. Että sellainen viikko! En kyllä muista yhtä toista tapahtumarikasta viikkoa elämästäni.

Peikon muuton jälkeen istuin yksin hiljaisessa asunnossa ja kuuntelin kellon tikitystä muiden äänien puutteessa. Iso punaviinilasi kädessä. Ihmettelin. Ja ihmettelin. Sitä punaviiniä muuten kului ensimmäisen yksinoloviikon aikana lasi jos toinenkin...

Nyt orientoidumme uuteen arkeen. Tilanne on uusi ja erilainen meille kaikille. Minä ja Peikko asumme vihdoin kahden. Paitsi, että Peikko asuu keskimäärin neljä päivää viikosta Helsingissä ja totuttelee uuteen kaupunkiin ja uuteen työhön. Lapsi opettelee yksinasumista ja isästä erilläänoloa. Minulle tilanne on helpoin, koska tilanne on tuonut minulle vähiten muutoksia. Toki arkeni muuttuu, mutta minulle esim. asunto ja työ pysyvät samoina. Saamme kuitenkin kaikki omaa tilaa olla ja hengittää. Uskon, että se tekee meille hyvää.

Muuttunut elämäntilanne mahdollistaa paljon uusia asioita. Eikä varmasti vähiten pervoilun saralla <3. Nyt kuitenkin arki täytyy saada ensin jotenkin rullaamaan. Jatkan pohdintaa aiheesta varmasti vielä usean postauksen muodossa.

Blondi: Muutto? Muutto!

Asumme Peikon kanssa yhdessä. Tästä päivästä eteenpäin. Saman katon alla. Matkassa mukana on Peikon teini-ikäinen tytär. Olemme muuttaneet kaikki kolme minun asuntooni. Meidän asuntoon. Asunto sijaitsee erinomaisella paikalla ja on oikeasti kaunis. Meidän kaikkien mielestä. Minulla ja Peikolla on tästä lyhyt työmatka, teinin koulu ja harrastukset ovat myös vieressä. Lisäksi Peikon vanhempi tytär asuu aivan vieressämme - koira meni hänelle.

Muutto eteni hurjaa vauhtia reilussa kuukaudessa. Toki olemme puhuneet aiheesta paljon aiemminkin, mutta emme kovin konkreettisesti. Olemme puhuneet asiasta aiemmin sillä tasolla, että ehkä joskus asumme yhdessä. Tulevaisuudessa. Sitten kun.

En ole ihan varma, mikä koko muuttoprosessin oikeastaan laukaisi. Minun sanomani lause, että luuletko Peikko, että pystyisimme kaikki asumaan minun nykyisessä asunnossani? Kaikilla tarkoitetaan minua, Peikkoa ja Peikon teini-ikäistä lapsosta. Olen kesän aikana lähentynyt hurjasti Peikon nuorimman lapsen kanssa. Sen kotona asuvan. Ymmärtänyt, että hän voi olla myös muuta kuin välttämätön paha. Että hänen kanssaan on oikeasti hauska tehdä asioita. Että meidän on kiva tehdä asioita yhdessä, kolmestaan.

Kun keskustelu asiasta alkoi, ei siitä tullut loppua vaan pyörät lähtivät päinvastoin pyörimään kunnolla. Ja minua pelottaa. Vähän. Edelleen. Meitä kaikkia varmasti pelottaa. Peikko on kuitenkin sitä mieltä, että muutos on suurin minulle. Ja on ehkä vähän huolissaan siitä, että kestääkö minun pääni muutosta. Tiedostan itse, että muutokset, kaikki arjesta poikkeavat asiat, ovat minulle hankalia. Ja tällä kertaa kyseessä on elämäni suurin muutos. Tähän verrattuna lapsuudenkodista poismuuttaminen, opiskeluiden aloittaminen, naimisiin meno, ero, ovat pikkujuttuja. Avioliitossakin olin oikeastaan viime kädessä yksin. Toisaalta tiedostan myös (tämä tiedostaminen ja tiedostamisen tiedostaminen on välillä hieman rasittavaa…), että muutos on aina mahdollisuus. Jotain, joka auttaa minua päästämään irti vanhasta, ei ehkä niin hyödyllisestä. Arjesta. Rutiineista. Toimintamalleista. Ajatusrakenteista. Illuusiosta, että asioita voisi  tai pitäisi jollain tavalla kontrolloida.

Myös Peikko on kohdannut omia demoneitaan. Hänellä oli jonkin aikaa lievä muuttoangsti päällä, ja hän tahtoi linnoittautua omaan kotiinsa, omaan rauhaansa. Olla yksin. Keskustelimme asian kuitekin läpi, ja syy löytyi entisestä avioliitosta, jossa omaa tilaa ja aikaa ei ollut juuri saanut ottaa. 

Suurin huolenaiheeni on pervoilu. Kuinka sen käy, kun saman katon alla asuu teini? Tähän mennessä minulla ja Peikolla on ollut käytössämme kaksi asuntoa, ja pervoilut on jo pitkään hoidettu minun luonani. Asuntoni on ollut aina käytössä, koska olen asunut täällä yksin. Seksiä on voinut harrastaa pitkään, hartaasti ja kovaäänisesti. Tulevaisuudessa, kun asuntoja on vain yksi, niin en tiedä oikeasti, miten asia järjestyy. Olemme toki harrastaneet seksiä Peikonkin luona, mutta vaniljasellaista. En kuitenkaan pysty hetkeksikään unohtamaan seinän takana olevaa lasta ja heittäytymään seksiin. Noh, onneksi teinillä on kivoja harrastuksia, ystäviä ja ihan vieressä asuva isosisko, joka ottaa teinin aina välillä yöksi hoitoon. 

Joudumme varmasti tekemään Peikon kanssa paljon töitä kahdenkeskisen ajan eteen. Se on asia, jota ei voi ennakoida, vaan se täytyy ratkaista sitä mukaa, kun tarvetta omalle ajalle tulee. Lisäksi täytyy pitää huoli siitä, että molemmille jää myös omaa aikaa. Samoin Peikon ja lapsen kahdenkeskinen aika on turvattava. Hassua tämän ajan miettiminen. Se on tullut elämääni vasta Peikon myötä. Olen jo paremmin sinut asian kanssa kuin suhteemme alkuaikoina, mutta mitenkään luonnostaan se ei minulta käy. 

Toki yhteistä aikaa ja arkea on jatkossa Peikon kanssa huomattavasti enemmän kuin tällä hetkellä. Ja se on mahtavaa. Päästä jakamaan arkea itselle rakkaan ihmisen kanssa. Olemme tähän mennessä nähneet noin pari kertaa viikossa, eikä sitä voi oikeastaan kutsua edes yhteiseksi arjeksi vaan hetkiksi toisemme seurassa. Joten muutto on ilman muuta hyvä ja toivottu asia. Mutta silti seksi mietityttää. Pinnallista, tiedän. Tiedän, että kelailen päässäni kauhuskenaarioita. Ja toivon, että ne jäävät sellaisiksi, ja arki lähtee sujumaan itsekseen. Töitä joudumme totta kai sen eteen tekemään. Kun kaksi nelikymppistä, omat tavat omaavaa ihmistä ja yksi teini-ikäinen muuttavat yhteen, ei konflikteilta vältytä. Onneksi osaamme ja pystymme kaikki puhumaan, ja tahtoa vaikeidenkin asioiden ratkaisemiseksi on.

Olemme selvinneet muutosta kohtuullisen vaivattomasti. Hieman huonekalujen siirtelyä ja yhden huoneen tyhjäksi raivaaminen Peikon lapselle. Lapsen huoneesta vanhat tapetit pois, ja uudet maalit seiniin. Lapsen valitsemat totta kai. Pakollinen reissu Ikeaan.

Olen iloinnut siitä, kun olen saanut hankkiutua tavarasta eroon. Rankalla kädellä jopa minun mittapuuni mukaan. Aina kun olen saanut heittää jotain pois (lue laittaa kierrätykseen, kiitos FB:n lahjoitetaan-palstat), on olo ollut entistä keveämpi. Hups, puolet kirjoista lähti. Hups, vaatekaapillinen vaatteita lähti. Kaikki ylimääräiset sälät keittiöstä, puolityhjien lipastojen läpikäyntiä ja säilytystilojen järkeistämistä. Siihen nähden, että en pidä tavarasta, on sitä kuitenkin paljon. Aina kun ostan uutta tavaraa kotiin, heitän vähintään tuplamäärän vanhaa pois, ja silti tavaraa kertyy.

Nyt olen onnellisena oivaltanut taas jälleen kerran, että miten pienellä tavaramäärällä ihminen oikeasti tulee toimeen. Peikko ja lapsi tuovat mukanaan vain henkilökohtaiset tavaransa, joten tavaraa ei tule kovin paljon lisää. Siivouksessa ja raivauksessa on kyse myös henkisen kuonan poistamisesta ja minimoimisesta, joten se on ollut terapeuttista. Surullisena olen myös todennut, että miten paljon nykyihminen elää elämäänsä tavaroiden ja ostamisen kautta. Itse en ole sen parempi kuin muutkaan, ja tulevaisuudessa mietin entistä tarkemmin ennen kuin hankin niitä harvojakaan tavaroita.

Tästä se sitten alkaa. 

Blondi: Meidän arkea

Peikolla on ollut tänään rankka päivä. Hän on viettänyt koko päivän huoltajuusoikeudenkäynnissä. Erityisen rankaksi oikeudenkäynnin tekee se, että lasten äiti on tuonut oikeuteen kolme hänen ja Peikon avioliiton aikaista perhetuttua todistamaan, miten huono isä Peikko on.

Peikolla ja lasten äidillä on kotona asuvasta lapsesta yhteishuoltajuus. Peikon nuorempi lapsi muutti pois äidiltään viime marraskuussa ja on siitä asti asunut isällään. Vastavedoksi lapsen isälle muuttoon äiti anoo lapsen yksinhuoltajuutta. Onko tässä teidän mielestänne joku ristiriita? Minusta on.

Jos itse olisin sellaisessa tilanteessa, että oma lapseni ei haluaisi asua kanssani, niin tuskin häntä siihen pakottaisin. Lapsen äiti syyttää Peikkoa lapsen manipuloinnista ja siitä, että Peikko kieltää lasta tapaamasta äitiään. Näin ei kuitenkaan ole, vaan päinvastoin Peikko yrittää rohkaista lasta pitämään kontaktia äitiinsä. Omilla teoillaan äiti on kuitenkin sinetöinyt sen, että lapsi tällä hetkellä näyttäisi minun silmissäni vihaavan äitiään. Ehkä äidin olisikin parempi keskittää voimavaransa siihen, että hänen suhteensa lapseen paranisi oikeusprosessien sijaan. Lapsi on kuitenkin koko ajan prosessissa mukana, vaikka häntä ei ole siihen aktiivisesti sotkettukaan. Lapset yleensä vaistovat vanhempiensa ahdistuksen ja pahan olon, ja nämä tunteet heijastelevat myös lapsiin. Miksei äiti voi tajuta tätä?

Suren itse myös sitä, että lukuisissa lastensuojeluilmoituksissa, joita äiti ystävättärineen on lapsesta tehnyt sekä tämänpäiväisessä oikeudenkäynnissä on heilutettu toistuvasti pervokorttia. Koska lapsen isä on pervo, ei hän ole sovelias huoltaja lapselle. Lapsi altistuu epäterveille vaikutuksille. Oikeudessa blogistamme luettiin valittuja otteita, joiden perusteella lapsen äiti väittää suhdettamme väkivaltaiseksi. Jos blogimme lukisi kokonaan - ilman niitä tuomitsevia silmälaseja - välittyy tästä kuitenkin kuva kahdesta toistaan rakastavasta ja kunnioittavasti ihmisestä, jotka haluavat toisilleen vain hyvää. Olkootkin, että se hyvän tekemisen tapa poikkeaa valtavirrasta. Ja jos jollekin lukijalle, erityisesti lapsen äidille, on jäänyt epäselväksi, niin emme tee tässä blogissa kuvattuja asioita lapsen nähden tai kuullen.

Niin, lasten äitihän on blogimme vakiolukija. Pervoilun lisäksi hän ei juuri elämäämme tunne, mikä on valitettavaa. Koska elämämme on paljon muutakin kuin seksiä ja pervoilua. Ihmettelen, että miksi hän kerta toisensa jälkeen jää jumiin pervoiluun. Mikä siinä on niin kauheaa? Miksei koulutettu, päällisin puolin fiksu ihminen pysty ymmärtämään, että on olemassa erilaisia seksuaalisuuden muotoja, jotka kaikki ovat yhtä arvokkaita.

Tiedän toki järjellä ja pitkään ihmisten kanssa auttamistyötä, myös lastensuojelutyötä tehneenä, että kyse ei ole pervoilusta vaan jostain ihan muusta. Yritän itse käyttäytyä sivistyneesti, enkä lähde avaamaan ajatuksiani tämän asian suhteen sen tarkemmin. Kuitenkin kun on kyse lapsen hyvinvoinnista, kuten oikeusprosessissa on, niin pitäisi kyetä näkemään oman keskeneräisyytensä ja katkeruutensa yli. Ja todellakin ajattelemaan sitä lapsen parasta. Ei mustamaalata toisia, vaan ottaa rehellisesti peili käteen ja katsoa, voisiko itse tehdä asioita toisin.

*****

Ai niin, meillä on hyviäkin uutisia. Tai oikeastaan erinomaisia. Muutamme Peikon kanssa yhteen – muutto on jo lähes valmis, vain lopullinen muuttopäivä on sopimatta. Peikko ja lapsi muuttavat minun asuntooni, jatkossa tämä on meidän asuntomme. Eniten muuttoa meistä kolmesta odottaa lapsi. Jos lapsen olisi Peikon tai minun kanssani niin paha olla, kun mitä oikeudessa on tänään väitetty, hän tuskin iloitsisi muutosta. Voisikohan lapsen reaktio indikoida jotain muuta? Hmmm, mene ja tiedä.

Onneksi ihmisellä on kuitenkin mahdollisuus itse valita, miten maailmaa katselee ja miten käyttäytyy. Joten minä valitsen. Ajattelin kutsua lapsen äidin tutustumaan lapsen uuteen kotiin ja myös minuun. Jos kyse olisi omasta lapsestani, niin olisin kiinnostunut missä lapsi asuu ja kenen kanssa. Tämän jälkeen pallo ei ole enää minulla. 

Blondi: Kaksi todellisuutta - ihmishirviön tunnustuksia

Olen taas kipuillut yhteisen arkemme kanssa. En siis parisuhteen, vaan arjen. Arki tuntuu välillä haastavalta Peikon jälkikasvun takia. Joista nuorempi asuu vielä kotona isällään.  Pidän Peikon lapsista paljon ja tulen heidän kanssaan erinomaisesti toimeen, mutta välillä yksinkertaisesti toivoisin, ettei heitä olisi. Arki olisi helpompaa. Ja Peikko olisi kokonaan minun. Minun. Minun. Peikko tietää ja hyväksyy ajatukseni. Kuitenkin nyt kun kirjoitan ne mustaa valkoiselle, tunnen itseni huonoksi ihmiseksi. Ihmishirviöksi. Itsekkääksi. Keskenkasvuiseksi.

Vapaaehtoisesti lapsettomana olen tottunut siihen, että päätän itse, mihin aikani käytän. Toki arjessani on hoidettavia velvollisuuksia siinä missä muidenkin arjessa, mutta melkoisen vähän. Kun saan palkka- ja luottamustyöni hoidettua, on sen jälkeen kaikki aika omaani. Jonka saan käyttää, miten itse parhaaksi näen. Harvoin teen mitään kovin kummallista tai eksoottista. Parasta on se, kun voi töiden jälkeen heittäytyä sohvalle lukemaan, ja nousta sieltä seuraavaksi nukkumaan.

Nautin arjessani eniten siitä, että se ei ole sidottu aikatauluihin eikä muihin ihmisiin. Minun ei tarvitse katsoa kellosta, että nyt on aika lähteä kotiin, nyt on aika tehdä ruokaa, nyt on aika ulkoiluttaa lemmikki (siis se nelijalkainen). Pidän siitä, että elämäni on lipuvaa ja jollain tavalla syklistä sen sijaan, että päivä olisi lineaarisesti katkottu pieniin jaksoihin. Pari-kolmen tunnin pätkiin. Kukaan tai mikään ei keskeytä olemistani. Kukaan ei tarvitse huomiotani.

Nyt opettelen erilaista arkea. Sellaista, jossa huomiostani kilpailevat lapset ja lemmikkieläin. Joiden ehdoilla arki sujuu. Eniten kipuilen sen kanssa, että minulla on tällä hetkellä kovin vähän vaikutusvaltaa yhteiseen arkeemme. Haluaisin, että voisin viettää Peikon kanssa enemmän aikaa kahdestaan. Myös minun luonani. Se, että emme pysty olemaan luonani kovinkaan paljon, on vaikeinta kestää. Se, että en juuri koskaan saa Peikkoa yöksi luokseni. Nyt oleilumme on sidottu melkoisesti Peikon kotiin – etenkin yöpymiset. Peikko käy luonani kyllä säännöllisesti, mutta aika jonka pystymme luonani viettämään, on aina rajallinen. Koska on lapsi ja lemmikki. Jotka vaativat hoivaa. Joiden luokse täytyy aina lähteä jossain vaiheessa. Jotka luovat minulle sellaisen tunteen, että aikaa eletään parin tunnin pätkissä. Että keskeytymätöntä kahden aikuisen ihmisen yhdessäoloa ei juuri ole. Voisi vaikka lähteä viikonlopuksi reissuun. Voisi hautautua viikonlopuksi peiton alle. Voisi tehdä juttuja ilman, että täytyy huomioida muita ihmisiä. Voisi olla tekemättä juttuja.

Enimmäkseen olen tyytyväinen arkeemme, ja se tuntuu sujuvan mukavasti. Välillä taas iskee epätoivo, ja löydän itsestäni itsekeskeisen hirviön. Joka syyllistää ja vaatii sellaisia asioita, jotka eivät tällä hetkellä ole mahdollisia. Joka tekee arjesta valtataistelun. Joka hakemalla hakee negatiivisia asioita. Asioita, joille ei Peikko voi tällä hetkellä mitään. 

Peikko yrittää olla rakentava ja ennen kaikkea ratkaisukeskeinen. Meidät kummatkin on koulutettu ratkaisukeskeiseen ajatteluun. Vain termit, joita käytämme, eroavat toisistaan. Mutta tuolloin, pahan olon iskiessä, ei yleensä mikään auta. Paha olo on vain pakko saada ulos. Ilman, että asioille edes haluaisi löytää ratkaisun. Pahaa oloa ei voi ratkaista, koska se kumpuaa asioista ja olosuhteista, joille kumpikaan meistä ei voi mitään. Muutettavaksi jää oma ajattelu, asennoituminen ja suhtautuminen asioihin – helpommin sanottu kuin tehty.

Olemme puhuneet paljon yhteen muuttamisesta. Jollain aikataululla. Toistaiseksi en ole valmis luopumaan omasta kodistani ja omasta rauhastani. Siitä, että saan olla yksin eikä kukaan keskeytä minua. En ole lainkaan varma siitä, että pystynkö koskaan asumaan lapsen kanssa saman katon alla. Sen tiedä, että eläimen kanssa en pysty, minä allerginen ihminen. Lapsi on jo murrosikäinen, eikä vaadi enää hoivaa 24/7. Huolenpitoa kuitenkin. Enkä tiedä, onko minusta siihen. Siihen, että luopuisin omastani. Tavastani olla ja elää. Arjen yksinkertaisuudesta ja helppoudesta.

Mutta sitten tulee taas hetki, kohtaus arjesta. Peikon vanhempi lapsi, joka asuu alle korttelin päässä minusta, viestittelee:  Lähtisitkö sä kävelylle? Jooh, totta kai. Kyllä mulle sopii. Kiva. No jos mä tulen sulle siinä seiskan aikoihin. Ai niin, otatko sä multa sitten ne vessapaperit ja talouspaperit, jotka lupasin sulle. Jooh. Hei, mulla olis sulle vaatteita, haluaisitko sä katsoa niitä? Joo, olispa mahtavaa. Pitkä kävely pakkasilmassa. Naurua, ajatusten vaihtoa, arjen kuulumisten läpikäyntiä. Voisinko mä tulla sulle silittämään pari mun paitaa, kun mulla ei vielä ole omaa silitysrautaa eikä lautaa? Tule vaan. Vanhojen valokuvien katselua. Lisää naurua. Halaamme lämpimästi, kun hän lähtee. 

Ehkä minusta kuitenkin olisi tähän?

Satunnaisia otteita elämästäni: iskuyrityskö?

Muutin siis hiljan omaan asuntoon. Tämä asuntoni on remontoitu edellisen omistajan toimesta (käyttäen sisustussuunnittelijaa), jolloin sinne asennettiin mm. uudet modernit kodinkoneet.

Myyjänä, oli varmasti usean mielestä, komea hyvin menestyvä mies. Hän avuliaasti esitteli minulle muuton alla taloyhtiön tilat ja kaikki muutkin muuttoon liittyvät asiat sujuivat erittäin mallikkaasti.

Muuttoviikonloppuna aloitin ensimmäistä kertaa kokkailut uudella induktioliedelläni. Olin hankkinut uuden paistinpannun juuri tätä liettä varten, mutta jostain syystä levy liedessä ei vain lämmennyt vaan sai aikaiseksi ainoastaan pienen varoituspiippauksen. Lueskelin ohjekirjaa ja painelin kosketusnäppäimiä, mutta joka kerta tulos oli sama. Lopulta ei auttanut muu kuin nöyrtyä ja soittaa edelliselle omistajalle ja kysyä neuvoa. Hän auliisti kertoi eri vaihtoehtoja mitkä saattaisivat aiheuttaa virhetilanteen ja puhelun lopuksi hän vielä mainitsi että voin soittaa kyllä jatkossakin jos tarvitsen apua. No ratkaisuksi lopulta selvisi se, että paistinpannu ei ollutkaan induktioliedelle sopiva, ja liesi itsessään tunnisti epäsopivan paistinpannun ja varoitti siitä.

Hieman myöhemmin törmäsimme sunnilleen samanlaiseen ongelmaan, mutta nyt oli kohteena astianpesukone. Hana auki, pesuaine koneeseen, ohjelma valittuna ja käynnistettynä, mutta kone itsessään ei käynnistynyt vaan ilmoitti virhepiippauksen muutaman minuutin jälkeen. Pitkään pohdittuani tuli uusi nöyrtymisen paikka ja soitto edelliselle omistajalle. Hän vastaili taas ystävälliseen sävyynsä ja arveli ongelman johtuvan siitä etten olisi avannut hanaa (olin tietenkin), jonka jälkeen hän alkoi päivittelemään että hän oli joutunut lopettamaan viimeisen pyykinpesuohjelmansa kesken kun oli tullut muuttokiireitä ja niimpä hän epäili että edellinen ohjelma oli vielä päällä tms. Kiitin häntä kärsivällisyydestä ja vinkeistä ja hän mainitsi taas että voin kyllä soittaa jos tulee ongelmia. No lopullinen vika oli ihan itsessäni, kun olin loppupeleissä avannut väärän hanan eli pyykinpesukoneen hanan kun taas astianpesukoneen hana oli piiloutuneena muuttotavaroiden alle.

Tämä kaikki edellä kirjoitettu olikin vasta alustusta siihen mitä tuleman piti. Seuraavana yönä kännykkäni soi klo 02. Väsyneenä silmät ristissä kaivoin puhelimen esiin ja yllätyksekseni soittajana oli edellinen omistaja. Ensimmäisenä tuli mieleen humalainen vikasoitto mutta päätin kuitenkin vastata ja sain sanotuksi reippaasti oman nimeni. Puhelimesta kuului pientä kohinaa ja hieman särisevä 'heippa' -sana mitä seurasi pidempi tauko. Olin vaistoavani että soittaja oli hieman humalassa. Hetken päästä hän jatkoi suunnileen näin.

- niin tuota.... minä ajattelin että haluaisitkohan jutella minun kanssani enemmänkin?

Olin aivan väsynyt, puulla päähään lyöty, lihakset huusivat hoosiannaa rankasta muutosta, jonka johdosta en täysin muista mitä vastasin. Sen verran kuitenkin tajusin hänen kysymyksestään ja sävystä millä se esitettiin että kyse ei ollut siitä että hän olisi tarvinnut apua ja mahdollista juttuseuraa ongelmiinsa vaan enemminkin juttuseuraa mikä liittyisi vaikka päiväkahvitteluun. Joten sai änkytettyä jonkinmoisen vastauksen ja suljettua puhelun ja sen jälkeen koko puhelimen.

Aamulla kun käynnistin puhelimen olin saanut vastaajaan kaksi viestiä joista kummassakaan ei sanottu sanaakaan, mutta jälkimmäisessä oli useampi minuutti taustaääniä. Tämän jälkeen en ole yhteydenottoa häneltä saanut.

Itse haluan kuvitella että kyseessä oli vikalaukaus. Blondini on tietysti eri mieltä ja kehottaa minua olemaan jopa imarreltu tapahtuneesta. En halua olla sitä, mutta silti toivon sydämeni pohjasta että tämä entinen asuntoni isäntä löytää joka tapauksessa onnen elämäänsä ja hyvää juttuseuraa.