Olen taas kipuillut yhteisen arkemme kanssa. En siis
parisuhteen, vaan arjen. Arki tuntuu välillä haastavalta Peikon jälkikasvun
takia. Joista nuorempi asuu vielä kotona isällään. Pidän Peikon lapsista paljon ja tulen
heidän kanssaan erinomaisesti toimeen, mutta välillä yksinkertaisesti
toivoisin, ettei heitä olisi. Arki olisi helpompaa. Ja Peikko olisi kokonaan minun. Minun. Minun. Peikko tietää ja
hyväksyy ajatukseni. Kuitenkin nyt kun kirjoitan ne mustaa valkoiselle, tunnen
itseni huonoksi ihmiseksi. Ihmishirviöksi. Itsekkääksi. Keskenkasvuiseksi.
Vapaaehtoisesti lapsettomana olen tottunut siihen, että
päätän itse, mihin aikani käytän. Toki arjessani on hoidettavia
velvollisuuksia siinä missä muidenkin arjessa, mutta melkoisen vähän. Kun saan palkka- ja luottamustyöni hoidettua,
on sen jälkeen kaikki aika omaani. Jonka saan käyttää, miten itse
parhaaksi näen. Harvoin teen mitään kovin kummallista tai eksoottista. Parasta
on se, kun voi töiden jälkeen heittäytyä sohvalle lukemaan, ja nousta sieltä
seuraavaksi nukkumaan.
Nautin arjessani eniten siitä, että se ei ole sidottu
aikatauluihin eikä muihin ihmisiin. Minun ei tarvitse katsoa kellosta, että nyt
on aika lähteä kotiin, nyt on aika tehdä ruokaa, nyt on aika ulkoiluttaa
lemmikki (siis se nelijalkainen). Pidän siitä, että elämäni on lipuvaa ja
jollain tavalla syklistä sen sijaan, että päivä olisi lineaarisesti katkottu
pieniin jaksoihin. Pari-kolmen tunnin pätkiin. Kukaan tai mikään ei keskeytä
olemistani. Kukaan ei tarvitse huomiotani.
Nyt opettelen erilaista arkea. Sellaista, jossa huomiostani
kilpailevat lapset ja lemmikkieläin. Joiden ehdoilla arki sujuu. Eniten kipuilen sen kanssa, että minulla on tällä hetkellä kovin
vähän vaikutusvaltaa yhteiseen arkeemme. Haluaisin, että voisin viettää Peikon
kanssa enemmän aikaa kahdestaan. Myös minun luonani. Se, että emme pysty
olemaan luonani kovinkaan paljon, on vaikeinta kestää. Se, että en juuri
koskaan saa Peikkoa yöksi luokseni. Nyt oleilumme on sidottu melkoisesti Peikon
kotiin – etenkin yöpymiset. Peikko käy luonani kyllä säännöllisesti, mutta aika
jonka pystymme luonani viettämään, on aina rajallinen. Koska on lapsi ja
lemmikki. Jotka vaativat hoivaa. Joiden luokse täytyy aina lähteä jossain
vaiheessa. Jotka luovat minulle sellaisen tunteen, että aikaa eletään parin
tunnin pätkissä. Että keskeytymätöntä kahden aikuisen ihmisen yhdessäoloa ei
juuri ole. Voisi vaikka lähteä viikonlopuksi reissuun. Voisi hautautua
viikonlopuksi peiton alle. Voisi tehdä juttuja ilman, että täytyy huomioida
muita ihmisiä. Voisi olla tekemättä juttuja.
Enimmäkseen olen tyytyväinen arkeemme, ja se
tuntuu sujuvan mukavasti. Välillä taas iskee epätoivo, ja löydän itsestäni
itsekeskeisen hirviön. Joka syyllistää ja vaatii sellaisia asioita, jotka eivät
tällä hetkellä ole mahdollisia. Joka tekee arjesta valtataistelun. Joka hakemalla hakee
negatiivisia asioita. Asioita, joille ei Peikko voi tällä hetkellä mitään.
Peikko yrittää olla
rakentava ja ennen kaikkea ratkaisukeskeinen. Meidät kummatkin on koulutettu
ratkaisukeskeiseen ajatteluun. Vain termit, joita käytämme, eroavat
toisistaan. Mutta tuolloin, pahan olon iskiessä, ei yleensä mikään auta. Paha
olo on vain pakko saada ulos. Ilman, että asioille edes haluaisi löytää
ratkaisun. Pahaa oloa ei voi ratkaista, koska se kumpuaa asioista ja
olosuhteista, joille kumpikaan meistä ei voi mitään. Muutettavaksi jää oma
ajattelu, asennoituminen ja suhtautuminen asioihin – helpommin sanottu kuin
tehty.
Olemme puhuneet paljon yhteen muuttamisesta.
Jollain aikataululla. Toistaiseksi en ole valmis luopumaan omasta kodistani ja
omasta rauhastani. Siitä, että saan olla yksin eikä kukaan keskeytä minua. En
ole lainkaan varma siitä, että pystynkö koskaan asumaan lapsen kanssa saman
katon alla. Sen tiedä, että eläimen kanssa en pysty, minä allerginen ihminen. Lapsi
on jo murrosikäinen, eikä vaadi enää hoivaa 24/7. Huolenpitoa kuitenkin. Enkä
tiedä, onko minusta siihen. Siihen, että luopuisin omastani. Tavastani olla ja
elää. Arjen yksinkertaisuudesta ja helppoudesta.
Mutta sitten tulee taas hetki, kohtaus arjesta. Peikon vanhempi lapsi, joka asuu alle korttelin päässä minusta, viestittelee: Lähtisitkö sä kävelylle? Jooh, totta kai. Kyllä mulle sopii. Kiva. No jos mä tulen sulle siinä seiskan aikoihin. Ai niin, otatko sä multa sitten ne vessapaperit ja talouspaperit, jotka lupasin sulle. Jooh. Hei, mulla olis sulle vaatteita, haluaisitko sä katsoa niitä? Joo, olispa mahtavaa. Pitkä kävely pakkasilmassa. Naurua, ajatusten vaihtoa, arjen kuulumisten läpikäyntiä. Voisinko mä tulla sulle silittämään pari mun paitaa, kun mulla ei vielä ole omaa silitysrautaa eikä lautaa? Tule vaan. Vanhojen valokuvien katselua. Lisää naurua. Halaamme lämpimästi, kun hän lähtee.
Ehkä minusta kuitenkin olisi tähän?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti