Kohtalon kanssa hippaa

Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet niin näyttävää henkistä ja fyysistä ilotulitusta, että välillä minäkin pudistelen päätäni epäuskoisena. Jotta kuitenkin kokonaiskuva olisi selkeämpi pitää peruuttaa n. 3kk ja aloittaa tarinani sieltä.

Kesäni oli yksi parhaista, huolimatta siitä, että Amor amuskeli minusta ohi. Sen sijaan Cupido työnteli elämääni kaksikin ihmistä, joita voisi ulkopuoliselle selitellä FWB-suhteina, mutta silloin pitäisi korostaa kuinka iso F-kirjain olisikaan. Tämän lisäksi menestys kilpaharrastuksessani oli sitä luokkaa, että se tuskin tulee toistumaan. 

Tämän kuntohuippuni jälkeen tuli luonnollisesti syksyn harmaus ja pimeys, mikä pikkuhiljaa tunkeutui myös minuun. Ilmiö ei ollut minulle täysin uusi, mutta tällä kertaa pimeyden vauhti ja voima pääsi iskemään pahasti ilmat pihalle. Mieleni mustui sään tahtiin ja pian huomasin päässäni pyörivän samoja hassuja keloja joista en päässyt irti. Koska paikallaolo näiden ajatusten kanssa oli hankalaa, aloin kävelemään aamun, illoin ja joskus päivisin. Laitoin kuulokkeet päähäni ja pistin itseni zombien tavoin liikkeelle. Päivittäin taapersin 2-4 tuntia, yleensä päätyen iltamyöhään taloyhtiön pihakeinuun, missä keinuttelin siihen asti kunnes tuli vilu tai väsy. Mielen mustumisen myötä minusta tuli myös vähän erakko. En lämmennyt mistään puolivillaisista kohtaamisista ja tästä syystä useampaan kuukauteen en halunnut nähdä kuin F.ää, Insinöörisikaa ja Taiteilijaa, mutta heitäkin kovin harvakseen. 

Pääni täyttyi ahdistuksesta, tuskasta ja jopa vihasta. En kuitenkaan oikein tiennyt kenelle olisin vihainen, niinpä päädyin vihoittelemaan kohtalolleni. Miksi minä, kysyin useasti. Kyseenalaistin paljon myös sitä mitä minä OLEN. Tätä pohdintaa on vaikea selittää, mutta jos yrittäisin, niin uskoisin sen liittyvän joihinkin puolustusmekanismeihini, joiden kautta usein päädyn tekemään ratkaisuja, mitkä eivät välttämättä ole minulle hyväksi. Kuinka vaikeaa onkaan välillä elää niin kuin opettaa ;-) 

Huolimatta pääni pimeydestä yritin järkeillä kuinka typerää on kiukutella itselleen ja pyrinkin kääntämään ajatukseni siihen ainoaa asiaan mihin voin itse vaikuttaa eli "mitä teen, jotta pääsen tästä kehästä ulos". Mikä minut tekisi onnelliseksi ja mikä estää sitä saavuttamasta? Tässä ajatusteni käännöksessä auttoi myös pieni pala ammattiapua. Olen varsin vähään tyytyväinen elämässäni, vaikka ihmissuhteissani olen aivan liian huono tekemään kompromisseja. Tältä osin olen hyväksynyt sen, että rimani on korkealla ja osaan olla siitä jopa vähän ylpeä. "You Can't Do Epic Shit with Basic People"

Koska en ole fyysisesti enää mikään nuorukainen, sitä välillä pohtii myös elämän rajallisuutta. Todennäköisyys kasvaa päivä päivältä siihen, että Amor vetelee huteja seuraavatkin vuodet. Pitäisikö moinen hyväksyä ja alkaa miettiä loppu elämää kokonaan eri vinkkelistä. Osaisinko ulkoistaa tarpeeni eri suuntiin ja ottaa parhaat palat sieltä mistä ne parhaiten löytyisivät? Omassa maailmassani tuo kysymys on vähän kuin luovuttamista ja luovuttajaa minusta ei saa mitenkään. Onneksi liikunta ja amattiapu alkoi purra ja mieleni alkoi kirkastumaan. Noin kolme viikkoa sitten huomasin, että jokin fotonisäde osuu taas aivoihinikin. Kaikki ei ollutkaan enää aivan mustaa vaikka henkiset ja fyysiset voimavarat olivat melko vähissä. 

Tasan kaksi viikkoa sitten olin ilmoittautunut erääseen tapahtumaan ystäväni pyynnöstä, koska hän tarvitsi apukäsiä tapahtumaansa. Muistan silloin aamulla miettineeni tekosyytä  jättäytyä pois, koska mietin kuinka jaksaisin sen illan. Kuitenkin rakas ystäväni Taiteilija oli tulossa samaan tilaisuuteen, niin poisjäämiseni olisi ollut mahdottomuus. Ilta oli kuin olikin hauska vaikka jo ennen puoltayötä olin valmis petiin. 

Muutama kuukausi aikaisemmin kirjoittelin hetken yhden naisen kanssa, jonka profiiliteksti ja kuvat upposivat minuun lujaa. Meillä oli ihan mainio kirjoittelu hetkemme, mutta syystä tai toisesta se jäi ja muistan miettineeni että noin näyttävällä naisella varmasti riittää vientiä ja keskustelukumppaneita. Mutta koska tältä osin omaan hyvän itsetunnon muistan myös pohtineeni, että tuskinpa tämä nainen tietää mitä menetti. ;-) En sitten tiedä oliko kohtalo kuunnellut itkuviestejäni, sillä...

Huomasin tapahtumassa näyttävän naisen ja vaikka nimet mielestäni saattavat unohtua, niin kasvot ja kuvat hyvin harvoin. Kuitenkin hänellä oli seuraa illan aikana ja itsellänikin oli välillä kädet täynnä, niin en löytänyt sopivaa hetkeä käydä esittäytymistä. Lähempänä puolta yötä, huomasin tämän upeuden seisoskelemassa yksikseen, niin tiesin hetkeni tulleen. Hauskasti kävellessäni häntä kohden muistan hänen kääntäneen katseensa minua kohti ja sanoneen "Minä tunnistan sinut". "Niin minäkin sinut sillä kasvoja en unohda". Hän näytti hämmästyneeltä vastauksestani. Keskustelumme valahti melko syvälliseksi nopeasti ja otimme viisiminuuttisestamme kaiken irti. Halusin uskoa, että jotain merkityksellistä hetkessä olo. Hymy, energia ja miten sinua katsotaan silmiin kertoo ihmisestä paljon.

Tuntia myöhemmin lähdimme Taiteilijan kanssa yhtä matkaa kotiin. Naputtelin kännykkääni kävelessämme autolle ja kerroin samalla yllä kirjoittamaani tarinaa Taiteilijalle. "Nyt mun on pakko kaivaa se vanha keskusteluketju esiin ja kirjoittaa tälle naiselle." Ja samalla kun sitä ketjua kaivoin, niin hän ehtikin jo kirjoittaa minulle. Taiteilija pysähtyi, katsoi minua ja sanoi "Toi on kyllä hyvä merkki." 

Tätä tekstiä kirjoittaessa tuosta merkistä on aikaa tasan kaksi viikkoa. Voisin kirjoittaa viimeisen kahden viikon tapahtumista ainakin 5 tekstiä, mutta luulempa että harva uskoisi sanojani, sillä MEidänkin on vaikea uskoa. 

Isolla kirjoitetut kutsumanimet pitäisivät olla suojeltu

Viime viikot ovat olleet pettymysten aikaa. Olen katsellut pettyneenä sekä peiliin että skeneä kohti, ja huomannut olevani melko yksin ja vihainen. Nyt oksennan ajatuksiani vähän ulos, joskaan tässä viestissäni ei viitata edes sivulauseessa kehenkään henkilöön ketä tunnen, vaan ennemminkin joihinkin, joita en tunne enkä haluakaan.

BDSM on siitä jännä laji, että maailmalta ei löytyne montaakaan henkilöä joiden mielipiteitä ja oppeja kuunnellaan kuten vaikka Jürgen Kloppin oppeja liittyen jalkapalloon. Tästä syystä tuntuu, että monet meistä - varmasti minäkin - luon oman todellisuuden ja opin, jota minun on helppo seurata omassa maailmassani. Kuitenkaan minun ei tarvitse olla ajatusteni kanssa yksin ja maailmalta löytyy kyllä todella hyvin kirjoitettuja opuksia tai sivustoja, missä on mietitty ja kerrottu hyvinkin tarkkaan mistä BDSM:ssä on kyse. Näissä lähteissä usein painotetaan asioita kuten luottamus, kunnioitus, avoimuus, turvallisuus ja hyvä käytös. 

Olen jotenkin ihan kurkkuani myöten sitä mihin lajimme on menossa ja tästä syystä olen jo pudottanut itseni pois monilta kinkyfoorumeilta. Muutaman kerran sormeni on ollut enterillä jo BDSMbaarissakin (jollekin menetys, toiselle lahja). Tämä laji ja yhteisö on merkinnyt minulle paljon, mutta nyt olen viime aikoina määrätietoisesti pyrkinyt rakentamaan omaa onneani ilman tätä. Minun yksi suurimmista heikkouksistani on, että ihoni alle pääsee helposti tyhmyydellä ja huonolla käytöksellä. Hitto että kutisee tällä hetkellä. 

Meidän lajiimme on pesiytynyt suuret määrät “harrastajia”, joilla ei ole mitään ymmärrystä siitä mitä BDSM on. Luultavasti jos luet tätä, niin tämä ei koske sinua, joten turhaan provosoidut henkilökohtaisesti. Mielipiteestä toki voit. Täällä on useita dominoivia, alistuvia, fetisistejä ja muita kinkyilijöitä, jotka varmasti nauttivat sydänjuuriaan myöten “BDSM”:stä, mutta heitä vaikuttaa kiinnostavan ainoastaan omat päämäärät ja miten niihin päästään mahdollisimman helpolla. 

Kunnioitus muita ihmisiä kohtaan on lähes nolla ja tuskin he osaavat edes peruskäytöstapoja. Heidän ainoa tarpeensa on löytää sopiva rako mihin lyödä ja toivoa, että jos käyttää tarpeeksi voimaa, saattaa pipari tai muu mielenkiinnon kohde lohkaistua. Minun silmissäni tällainen harrastaja ei ole Dom eikä sub. 

Viimeisen puolen vuoden aikana olen törmännyt henkilökohtaisesti ja välillisesti edellä kuvailemiini ihmistyyppeihin aivan liian monta kertaa. Silti en ole huolissani itsestäni, sillä huolimatta kutinasta ihoni alla, minulla on siihen myös todella hyviä lääkkeitä. Minulla on oma turvallinen yhteisöni ja ihmiseni, missä esimerkiksi hyvät käytöstavat ovat sisäänkirjoitettu perusvaatimus. Sinäkin voit vaatia samaa.

Yst. Terv.

Peikko

Terapiasessio

Nyt on hankala aihe, myönnän sen jo kättelyssä. Yleensä pyörittelen muutaman päivän uutta tekstiä ilman paperia, ja se vaan muodostuu pikku hiljaa päässäni. Sitten kun avaan läppärin, niin usein alitajunta ja mielikuvitus ovat tehneet tehtävänsä, ja teksti tulee helposti ulos. Lopputulos on mitä on. Nyt olen maiskutellut tämän aiheen parissa jo useamman päivän, mutta liitutauluni on yhä melko tyhjä. Joitain yksittäisiä lauseita ja sanoja sinne on ilmestynyt, mutta se punainen lanka puuttuu yhä.

Minulla oli terapiasessio. Tämän sanan keksin vasta kyseisen session jälkeen ja raapustin sen taululleni. Olen pohtinut onko sana liian raflaava, ja ajatteleekohan nyt joku, että yrittääkö Peikko olla joku BDSM-terapeutti? Ei yritä. Peikko vain pohtii.

Minä hoidan mielenterveyttäni esimerkiksi siten, että pulssini on lähellä maksimia. Kun altani löytyy hikilätäkkö ja kroppa haluaisi oksentaa, minä uskon itseeni ja maailmaani. Se myös sulkee möröt sinne minne ne kuuluuvatkin. Jälkeenpäin maailmani on paikallaan, ja jos edessäni olisi harmaa kivi, menisin silloin sen lävitse. Voimaannuttavaa.

Olin pitkästä aikaa tehnyt muistiinpanoja ennen sessiotamme. Olin tehnyt havaintoja, huomioinut sivulauseita, kuunnellut rivien välistä ja tehnyt jopa olettamuksia, joita vastaan olen periaatteessa. Älä oleta, vaan kysy on mottoni. Näiden keskustelujen ja tapaamisten pohjalta minulla oli kuva epävarmasta naisesta, joka miettii jokaisen kauhukuvan ja negatiivisen mielipiteen, ennen kuin ehtii silmää räpäyttämään. Hän on opetellut itselleen maneereja ja naamareita, joiden taakse on hyvä piiloutua, kun eteen tulee liian tiukka paikka tai mörkö. Mutta tämä kaikki on vain minun kuvitelmani hänestä. Jos sinä näkisit hänet, suurella todennäköisyydellä kuvasi olisi kaunis, tyylikäs, iloinen ja itsevarma nainen. Niin minunkin oli aluksi.

Me päädyimme siis samaan asuntoon juomaan teetä ja juttelemaan. Joogakassini oli täynnä leluja, mutta sovimme, että menemme fiiliksen mukaan. Paniikkihan siitä meinasi tulla. Teetä vielä puolillaan kupissa sain vastaani seuraavan ongelman. En tiedä pystynkö ja miltä tuntuu olla alasti jonkun toisen edessä? Se selviää kokeilemalla, sanoin ja otin häntä kädestä kiinni ja talutin olohuoneeseen. Hän seisoi keskellä olohuonetta minun ollessa hänen takanaan. Kerroin, että NYT minä voin tehdä hänelle mitä haluan ja vakuudeksi nappasin tiukan otteen hänen rinnoistaan ja puristin niitä lujasti. Kävimme läpi turvasanat, joilla tilanteesta pääsee pois, jos olo kävisi liian tukalaksi. Sitten minä riisuin hänet. Vaatekappale kerrallaan, kehuen, kosketellen, silitellen, suudellen. Muutaman kerran hän nosti kätensä joko suunsa tai silmiensä eteen ja yritti piiloutua, mutta joka kerran käsi palautettiin alas, ja tein säännön että se kiellettyä. Samaan hengenvetoon kielsin sanonnan mä en kestä tai kaikki siihen rinnastettavat. Alastomana komensin hänen jalkansa auki. Ne aukesivat häpeillen liian vähän, ja komensin uudestaan. Silittelin ja hyväilin häntä. Miltä minä näytän? Oikein kauniilta.

Nainen pyysi päästä suihkuun, koska kiirestä johtuen hän ei ollut ehtinyt suorittaa siistiytymistä. Annoin luvan ja kerroin tulevani mukaan. Suihkussa katselin ja varmistin, että pesut sujuivat hyvin ja että pesutulos oli hyväksyttää. Minun pitäisi sheivata, enkä kehtaa kun olet siinä, nainen kommentoi. Onkohan sinulla vaihtoehtoja? Kerroin vielä katsovani todella tarkkaan, miten sheivaus sujuu, ja se sai hänen poskensa punastumaan. Kun työ oli tehty, niin varmistin, että tehtiinkö sheivaus niin kuin kotonakin, johon sain vastaukseksi että ei täysin kun en kehdannut. Ojensin sheivausvälineet takaisin ja komensin tehtävän loppuun. Hän teki työtä käskettyä. Lopulta hän pesi minut huolellisesti polvillaan suihkuhuoneen lattialla.

Talutin hänet makuuhuoneeseen ja kiinnitin häneen paljaaseen lantioonsa paksun nahkavyön. Kädet kiinnitettiin sängyn päätyyn ja lantio vyön kautta sängyn toiseen päähän. Tämän jälkeen nilkkoihin laitettiin kahleet, jotka nostettiin levitettynä samaan päätyyn kiinni kuin kädetkin. Tiedätkös - olet reva täysin auki minun edessäni. Nainen rimpuili mörköään vastaan, mutta nyt ei ollut vaihtoehtoja kuin olla. Minä silittelin häntä, hyväilin, kiusasin välineinä varsidildo, sormet ja hyrrä. Ensimmäisen ja toisenkin kerran, kun hän sanoi vakuuttavasti minulle voitko odottaa hetken, mun pitää hengittää, minä pysähdyin ja annoin hänen hengittää. Sen jälkeen en enää reagoinut, vaan lisäsin pyynnöistä huolimatta vauhtia ja huomasin, että hienosti nainen pärjäsi ilman hengittelytaukoja, jopa paremmin. Mahtaa olla metkaa taistella mörköjä ja orkkua vastaan.

Irroitin hänet köysistä, ja hän pyysi minut viereeni siksi aikaa, kun hän runkkasi itsensä maaliin. Katselin kuinka helposti se käy isolla kokemuksella.

- Mun sisällä ei ole yli 10 vuoteen ollut muuta kuin penis.

- Nyt siellä oli läjäpäin sormia ja tällainen iso dildo juurta myöten. Heiluttelin dildoa hänen edessään, ja hän käänsi katseensa pois.

- Mä en ole koskaan halunnut työntää mitään sinne,  kun minusta tuntuu, etten ole sieltä normaali. Pelkään,  että löydän sieltä jotain pelottavaa.

- Sä olet ihan normaali, sieltäkin.

Blondi: Marraskuu - kuukausista julmin

Suomen kielessä erilaisia kuolemaan liittyviä ilmiöitä on kutsuttu nimityksellä marras. Suomalaisten kansanuskomusten yhteydessä martaat ovat muun muassa kuolleiden sieluja, pian kuolevia ihmisiä tai kuoleman ennusmerkkejä, toisinaan myös menninkäisiä muistuttavia Manalan olentoja. 

Marras (marta) tarkoittaa usein kuolemaa tekevää ihmistä tai vainajaa. Sanan indoeurooppalaisessa kantakielessä oleva vastine on martas. Sanasta on kehittynyt latinan sanat mori (kuolla), mors (kuolema) ja mortalis (kuolevainen), joista on johdettu muun muassa englannin mortal (kuolevainen), ranskan mort (kuolema) ... ja espanjan mortal (kuolevainen)... (Wikipedia) 

Marraskuu on nurkan takana. Pelkään joka vuosi marraskuuta aina vain enemmän. Marraskuu on minulle kuukausi, joka perinteisesti tuo erilaisia kipuja tullessaan. Mieliala laskee, pimeys ja valonpuute ahdistavat. Jollekin pimeys tuo turvaa, minulle se on kauhistus. Minulle, joka nukun parhaiten silloin, kun aurinko paistaa suoraan kasvoihin. Minulle, jonka mielestä valoa ei koskaan voi olla liikaa. Kylmyys ei minua ahdista, se on ainoastaan pukeutumiskysymys. Mutta pimeyttä ei pääse karkuun – ei vaikka mitä tekisi.

Ainoa tapa on kestää ja sietää. Ottaa päivä kerrallaan. Olla kiitollinen hyvistä päivistä ja hetkistä. Ja toivoa, että kivut eivät tulisi. Armottomat migreeniputket, psykosomaattiset hermosäryt, ja sitä myötä mielialan lasku. Joka totta kai pahentaa kipuja. Ja kivut laskevat toimintakykyä. Ja vyyhti on valmis. Olen kahtena viimeisenä marraskuuna oireillut kivuilla melkoisen pahasti, kiitos kaamoksen. Osa kärsii kaamosmasennuksen henkisenä lamaannuksena, minä oireilen kehollani.

Parina viime syksynä olen ollut mielestäni jaksava ja hyväntuulinen ja sitten yht’äkkiä, pam, pudotus kipujen keskelle. Toki kahteen viime syksyyn on liittynyt isoja elämänmuutoksia. Peikon nuorimman lapsen muutto äidiltään Peikolle. Minun iso kipuiluni asian kanssa – pariin vuoteen ei elettäisikään sitä jo varovasti suunniteltua kahden aikuisen arkea. Viime syksynä muutimme kaikki kolme saman katon alle – suurin muutos elämässäni koskaan. Totuttelua uusperhearkeen. Jospa tämä syksy olisi tasaisempi ja arki jo sujuvampaa. Nyt ainakin tuntuu siltä, että isot mullistukset olisivat jo takana päin.

Onneksi olen kuitenkin oppinut tuntemaan mieltäni ja kehoani melko hyvin viimeisten vuosien aikana. Niin hyvin, että hain viime viikolla työterveyslääkäriltä serotoniinia ja noradrenaliinia purkissa kipuja ennaltaehkäisemään. Toivottavasti lääkeresepti riittää, eikä minun tarvitsisi edes lunastaa sitä apteekista. Yritän kuitenkin olla armollinen. Jos tarvitsee, niin sitten haen lääkkeen, syön sitä kuukauden. Itse asiassa parikin viikkoa usein riittää, vaikka lääkäreiden mielestä se ei pitäisi olla edes mahdollista. Saan serotoniinitasoni nousemaan sen verran, että kivut eivät tule läpi. Se riittää minulle. Enempää en halua mielialalääkkeisiin kajota.

Joulukuu on jo jotenkin lohdullisempi, vaikka en jouluihminen olekaan. Joulu tietää kuitenkin pitkää lomaa, hyvää ruokaa ja tärkeitä ihmisiä ympärille. Joulukuu tietää myös käännöstä valoisampaan, kun talvipäivän seisaus 22. joulukuuta on vietetty. Sen jälkeen päivä pidentyy, sekunti sekunnilta. Eihän sitä pitenemistä heti huomaa, mutta psykologisesti käänne on minulle tärkeä. Tiedän, että valon määrä lisääntyy – se riittää. Toki edessä on vielä pitkä talvi, mutta talvea tai kylmyyttä vastaan minulla ei ole mitään.

Yritän selvitä pimeästä kaudesta joogaamalla säännöllisesi, lukemalla paljon hyvää kirjallisuutta sekä viettämällä aikaa minulle tärkeiden ihmisten seurassa. Nukkumalla paljon, pitämällä vuorokausirytmin säännöllisenä ja vitamiiniuskovaisena ihmisenä tankkaamalla isoja annoksia d-vitamiinia ja muutamaa muutakin maailmaa pelastavaa tehovitamiinia. Käyttämällä kirkasvalolamppua. Olemalla niin armollinen itselleni kuin pystyn. Jospa tämä vuonna myös marraskuu olisi minulle armollinen. Minulle, jolle marraskuu on kuukausista julmin.

Vuosikin pakettiin

Blondi kysyi jokunen viikko sitten, että haluaisinko kirjoittaa hänen antamastaan aiheestaan. Olin iloinen ehdotuksesta ja otin aiheen innostuneesti vastaan. En ole kuitenkaan saanut itsestäni irti uutta tekstiä enkä halunnut yrittää tuottaa sitä väkisin. Koska minua ei ole siunattu kirjoittamisen lahjalla, niin on paras vain odottaa hyvää hetkeä. Fiilis ennen kaikkea.

Yritän paketoida kuluvan vuoden nousut ja laskut. Se ei ole aiheena blondin ehdottama, mutta tulen sivuamaan hänenkin aihettaan. Nyt kun mietin kuluvaa vuotta taaksepäin, ensimmäisenä tekisi mieli hengittää ja huokaista syvään. Niin paljon nousuja ja laskuja, murhetta ja naurua.

Elatustaistelu kaikkinen typerine käänteineen oli yksi elämäni kamalimmista kokemuksista. Tavallaan ymmärrän ja hyväksynkin sen, että tällaisissa tilanteissa vastapuoli tekee kaikkensa voittaakseen tapauksen. On se sitten adrenaliininhakuista draamaa, tyhmyyttä tai vankkaa uskomista omaan totuuteensa, se kaikkein tärkein unohtui, nimittäin lapset. Monta asiaa siedän, mutta kuitenkin tyhmyyttä melkoisen huonosti. Tarpeeksi isoja lasten henkisiä haavoja on vaikea toisen paikkailla, vaikka olisi motivoitunutkin.

Tekstejä on blogissa jo sen verran, että en edes muista, olenkohan jo aikaisemmin kirjoittanut, että koko blogi oli jo kerran päätetty lopettaa elatustaiston aikana. Kuitenkin nukuttu yö ja kirkas ajatus siitä, että lopettaminen olisi ollut juuri se asia, jota vastapuoli toivoi, sai sisun pintaan ja näyttämään entistä lujemmin.

Oma jaksaminen on välillä ollut kortilla. No, sitä se on viime vuosina ollut muutenkin, mutta nyt minun on pitänyt ottaa vahvemmin myös muut huomioon ja opetella ottamaan aitoa apua vastaan blondilta. Olen aina halunnut selviytyä yksin jopa siinä määrin, että olen ajanut itseni tilanteeseen josta nouseminen oli vuosien urakka. Nyt minulla on ollut ensimmäistä kertaa vierelläni ihminen, joka on aidosti hyväksynyt minut sellaisena kuin olen, laskuineni ja nousuineni. Vaikka asia onkin positiivinen, se on vaatinut paljon totuttelua.

Haluan hypätä suoraan asiaan, on sitten kyse uusiin ihmisiin tutustumisessa tai vaikka blondin kanssa yhteen muuttamisessa. Jos joku asia tuntuu hyvältä, voin ja haluan hypätä siihen täysillä mukaan ja mahdollisimman nopeasti. Yksi mottoni onkin kyllä asiat onnistuvat, jos niin on tarkoitettu. Niinpä en osannut hieroa asioita pitkään, kun saimme ajatuksen muuttaa yhteen. Sittenhän se selviää toimiiko ja pääseehän sieltä aina pois. Kiteytettynä omat tavarat roskiin, kierrätykseen ja vanhemmalle tyttärelle. Televisio kainaloon ja hyppy tuntemattomaan.

Pelottiko muutto? Kyllä pelotti ja paljon. Enhän edes vuotta aikaisemmin tiennyt, että nuorempi tytär asuisi kanssasi, ja nyt olimme jo muuttamassa vapaaehtoisesti lapsettoman luokse. Rehellisesti sanottuna pelkäsin etukäteen eniten oman pääni vuoksi. Tarvitsen välillä aikaa sulkeutua (jopa vetäytyä) hiljaisuuteen jonkin oman asian pariin. Onneksi tytär oli jo siihen tottunut etukäteen, ja blondi tottui siihen hyvin nopeasti.

Blondi murehti ennen muuttoa hieman erilaisia siisteyskäsityksiämme. No toinen meistä on hirmuinen nipo ja toinen luonnonlapsi. Arvaatkohan kumpi? Joka tapauksessa arvostan siisteyttä, ja on ollut ilo huomata itsessäni, kuinka tärkeäksi asiaksi se on muuttunut. Lisäksi siisteys luo hyvää oloa. Ja koska en ole truuhamsteri, niin pystyn ottamaan hyvin vastaan kommentteja kulta, voisitko siivota kokkauksesi jäljet?

Ennen muuttoa pohdin myös perhedynamiikkaamme ja ennen kaikkea sitä, millaiseksi se muodostuisi. Jotenkin pohdin, että uudessa perheessä tulee olemaan Peikko&blondi ja isä&tytär. Mutta kuinkas kävikään? Hyvin nopeasti blondi ja tytär löysivät yhteisen sävelen, ja tämä suhde vaan kasvoi ja syveni. Varsin pian huomasin, että asioita joita aiemmin oli kyselty minulta (tyttöjenkin juttuja), kysyttiinkin nyt vaan blondilta. Eikä aikaakaan kun blondi ja tytär alkoivat viettää vapaa-aikaakin yhdessä ja kävivät jopa yhteisissä harrastuksissa. Ja onpa tullut eteen tilanteita joissa meidän perheessä on ollut blondi&tytär vastaan isä, mutta sitähän elämä on parhaimmillaan, eikös? Itse olen kuitenkin ollut huolissani blondista ja varmistellut n. 1000 kertaa hänen jaksamistaan nimenomaan lapsiperheessä, mutta alan jo uskoa, että hän aidon oikeasti nauttii tyttären seurasta. Tytär taasen saa sitä aitoa huomioimista ja välittämistä, joista hänellä on ollut suuri vaje. Miten tämä uusperhe dynamiikka lämmittääkin sydäntäni!

Hyvää ystävääni lainaten elän tuli perseen alla. Useasti olen, teen sitä vieläkin, pakoillut tekemisilläni jotain, kuten pahaa oloa tai huonoa parisuhdetta. Nyt olen opetellut vähän pysähtymään (aargh, kuinka vaikeaa), kiitos blondin. Pysähdyn hetkeksi, annan itselleni aikaa ja myös nukun. Vanhana univammaisena nukun nyt paremmin kuin koskaan (en kuitenkaan antaisi nukkumisilleni parempaa arvosana kuin 7), mutta suunta on parempaan selvästi. Nyt minulla on paikka ja halu käpertyä jonkun viereen, kun varjot hyökkäävät.

En olisi koskaan uskonut joskus olevani tällaisessa suhteessa, jossa sekä minä että blondi voimme tutkailla omaa seksuaalisuuttamme avoimesti ja kunnioittavasti. Kaikesta voimme keskustella ja tarpeen mukaan ottaa lisääkin leikkikavereita. Mikään ei ole kuitenkaan toisen sanelua tai itsestään selvää. Molemmat suomme toisillemme fiksusti toteutettuja leikkejä tarvittaessa myös toisten kanssa.

Meillä on mahtavia ystäviä, joista suurin osa pervoympyröistä. Mahtavia yhteisiä ja yhteisöllisiä  hetkiä ystävien kanssa (illanistujaiset, mökkiviikko, luento, clubit, lukupiiri, pikkujoulut...). Olemme tavanneet paljon uusia nikkejä ja aitoja ihmisiä niiden takana, mikä on todella kiehtovaa.

Hämmästyttävän paljon kannustavia, ihmetteleviä ja kysyviä yhteydenottoja on tullut myös blogin kautta. Osa näistä on johtanut oikeisiin ystävyyssuhteisiin ja muuhunkin. Osa yhteydenottajista on pyytänyt, että heidän viestiään ei siteerata blogissa, mutta olemme silti viestitelleet ja keskustelleet näiden ihmisten kanssa. Tämä kaikki on ollut hämmentävää mutta suuri kiitos siitä.

Toivottavasti jatkossakin pääsen tutustumaan uusiin ihmisiin, tilanteisiin ja jopa tilaisuuksiin. Näistä kaikesta kuitenkin nautin ja elän. Turun Baletti järjestää 25.1.2014 Uniformal bileet. Tervetuloa mukaan ja nykäisemään hihasta. Jos pyydät kiltisti voit saada myös punaisen takamuksen.

Hyvää uutta vuotta kaikille lukijoille!
Peikko

Blondi kommentoi: Jos jollekin jäi epäselväksi, niin perheen siisteysnatsi ilmoittautuu palvelukseen :). Peikon huoli minun ja hän tyttärensä toimeentulemisesta ja hänen omasta ajantarpeestaan ovat olleet hänelle se big thing, minulle se oli aidosti Peikon, hmmm. No, sanotaan se kaunistelematta, sotkuisuus. En toisaalta itsekään pidä siivoamisesta, sellaisesta perusviikkosellaisesta. Se on tappavan tylsää, ja mielelläni delegoisin sen jollekin muulle. Joten elän erittäin siististi. Asioille on oma paikkansa ja jäljet korjataan aina. Lisäksi rakastan erilaista hankaamista. Klooripullo, karhunkieli ja hammasharja käteen ja hankaamaan. Erityisen tärkeää minulle on, että keittiö on puhdas ja siisti, samoin kylpyhuone. Muuten sellainen keskitason siisteys riittää, kunhan tavarat ovat omilla paikoillaan eikä ole likaista.

Peikko ei entisessä elämässään juuri siisteydestä välittänyt. Hän on toki itse aina siisti ja puhdas, mutta asunnon kanssa oli vähän niin ja näin. Kävimme asiasta pitkiä keskusteluja. Oikeasti ihan vakavia sellaisia. Olin aidosti utelias tavattuani sellaisen ihmisen, joka ei välittänyt kodin sotkuisuudesta. Koska minulle sotku ja kaaos kertoivat yleisestä elämän kaoottisuudesta sekä siitä, että omaa kotia (lue elämää) ei pidetä niin arvokkaana, että sitä haluttaisiin pitää myös siistinä. Peikko otti nämä keskustelut hyvin, vaikka pelkäsin loukkaavani häntä. Pääsimme keskustelussa melko syvälle Peikon avioliiton kipupisteisiin, ja ymmärsin, että oikeasti Peikko nauttii siisteydestä kunhan muu elämä ja puitteet ovat kunnossa.

Olen ollut aidosti yllättynyt siitä, että miten hyvin Peikko on skarpannut asiassa nyt, kun asumme yhdessä. Aluksi hän teki sitä varmasti minun vuokseni, mutta nykyään yhä enemmän siksi, että haluaa itsekin kotimme olevan siisti. Lisäksi olen tehnyt siisteydenpidon helpoksi. Kaikille asioille on oma paikkansa ja säilytyssysteeminsä. Peikko ja tytär mainitsevat kumpikin usein puheessaan, että miten kivaa on, kun koti on siisti ja kaunis. Peikon tytär tulee siisteydenpidossa onneksi enemmän minuun kuin isäänsä. Lapsi on luonnostaan järjestelmällinen ja tarkka - siis niin järjestelmällinen kuin teini-ikäinen nyt voi olla. Laadimme lapsen kanssa listoja asioista, viikkaamme vaatteet siististi, siivoamme kaappien ja laatikoiden sisältöjä. Tosin lapsen huoneen lattiaa ei välillä näy vaatteiden alta, mutta hänen reviiriinsä en puutu.

Tiesin jo ennen yhteenmuuttoa, että Peikko tarvitsee omaa tilaa ja aikaa. Minulla ei ollut mitään vaikeuksia ymmärtää häntä tässä, koska tarvitsen niitä itsekin. Olemme monesti fyysisesti saman katon alla, mutta silti omassa tilassa ja ajassa. Molemmat hautautuineina omaan kirjaansa. Joskus minä kirjaan, Peikko elokuvaan. Vietämme toki aikaa myös fyysisesti irti toisistamme. Kummallakin on omat harrastuksensa ja menonsa. Nautin siitä, että Peikko ottaa rohkeasti omaa aikaa sekä minulta että lapselta. Pakkaa treenikassin ja lähtee. Näkee omia ystäviään. Koska myös minä teen niin. Usein arki-iltaisin näemme kunnolla vasta, kun olemme kumpikin kotiutuneet menoistamme. Vakuuttelen Peikolle kerta toisensa jälkeen, että on ok ja välttämätöntä ottaa omaa aikaa. Ja että siitä täytyy myös nauttia. Ja Peikko oppii pikkuhiljaa. Kuten minä opin monia asioita häneltä. Näin se parisuhde parhaimmillaan toimii!

Minäkin sinua

Viime aikoina on tapahtunut paljon tai oikeastaan yksi isompi asia, joka sivutekemisineen on pitänyt minut poissa blogimme äärestä. Muutin siis tyttäreni kanssa blondin kanssa saman katon alle. Ensin julmettu määrä pakkausta ja tavaroiden poisheittämistä. Myöhemmin uudessa asunnossa tavaroiden purkamista ja lisää poisheittämistä. Nyt me kaikki kolme totuttelemme uusille yhteisille tavoille ja toiveille.

Olen luonteeltani hyvin sopeutuvainen ja rento. Niinpä ajattelinkin, että muutto on vain seuraava sopiva askel blondin ja Peikon polulla, enkä osannut etukäteen jännittää tai murehtia mahdollisia tulevia ongelmia. Kun ongelmia tulee eteen ne hoidetaan pois. Olin ja olen varma, että uusperheessämme joskus ovet paukkuvat ja ääni nousee, mutta vielä suurimmilta kriiseiltä on vältytty. Soitellen sotaan emme kuitenkaan lähteneet, vaan yleisistä toiveista ja tarpeista olemme keskustelleet  kolmisin avoimesti kokoajan.  Olen positiivisesti yllättänyt siitä, miten tytär ja blondi keskenään keskustelevat, viettävät aikaa ja ottavat toisensa huomioon. Minusta on pikkuhiljaa alkanut tuntua, että itselläni on suurimmat demonit karkoitettavana.

Edellisessä elämässäni elin räjähdysalttiissa ympäristössä, jossa  pieni väärä sana, ele tai karkkilaatu johti usein räjähdykseen, jonka jälkeen minun ja lasteni itsetunto painettiin maanrakoon. Tämä käyttäytymismalli vain vahvistui suhteen loppua kohden saaden osaltaan aikaiseksi pysyvääkin henkistä vahinkoa.

Edellisen elämäni jälkeen olen elänyt pienen ajan yksin ja suuremman jälkikasvuni kanssa. Pikkuhiljaa opettelin elämään arkea ja kasvamaan henkisesti. Luojan kiitos en törmännyt blondiin jokunen vuosi sitten, sillä uskon, että olisin ollut silloin liian keskeneräinen ja rikki. Ehjä en ole vieläkään (alan uskoa, että tuskin täysin koskaan), mutta tiedostan sen, ja välillä tuntuu että blondi vaistoaa asian jopa minua paremmin. Minulla on kaapit ja unet täynnä demoneita, joita ajan pois. Tarkkailen arjessamme mitättömiä asioita, mitä jos tämä tai tämä... Haistelen voimakkain vedoin ilmapiiriä. Yritän pitää kaikki tyytyväisinä, jottei mieleni rakentaisi olematonta räjähdystä. Koen huonoa omatuntoa omasta ajastani. Ja kaikki tämä turhaa, niin turhaa. Onneksi edellä kerrotut kuvaukset ovat vain lyhyitä säpsähdyksiä historiastani, vaikkakin joskus ihan fyysisiä. Blondi näkee lävitseni. Hän tunnistaa näitä tilanteita, joskus ennen kuin ehdin edes kertoa. Hän antaa minulle tilaa ihan niin paljon kuin tarvitsen, ja tietää sen tärkeyden minulle. Hän ymmärtää että joskus pienen pieni asia voi olla minulle liikaa. Hän pitää minusta huolta juuri niin kun minä pidän hänestä huolta.

Täydellistä elämää

Olen ollut hieman hämmästynyt siitä, että emme ole saaneet blogista yhtään negatiivista palautetta, eikä sillä, että edes sitä kaipailisimmekaan. Ehkäpä enemmän olen ollut hämmästynyt kuitenkin niistä viesteistä, joissa kerrotaan, että me elämme täydellistä elämää, suhteemme on täydellinen ja ”miten niin teiltä puuttuu onni, teillähän on kaikki?” Tietäisittepä vaan…

Tämä blogi on kertonut pitkälti  tarinaansa D/s –matkastamme, ja uskon että se sellaisena tulee jatkumaankin. Se kapea putki, joka elämästämme näkyy tämän blogin kautta, on onnistunutta ja elämämme leikkiessämme saattaa monesti olla lähellä ”täydellistä” ja ”onnellista”, vaikka nuo melko vahvoja sanoja ovatkin.

Elämä on kovin monimuotoista, ja monet (ehkäpä jopa ihan kaikki) asiat vaikuttavat kaikkeen. Esimerkkinä nyt vaikka Peikko, joka on monilta ansioiltaan kovin ei-peikkomainen. Hän miettii paljon, tahtoo paljon hyvää lähelleen, pelastaisi ympäristönsä jos pystyisi, ja ainakin miettii keinoa, miten tehdä se. Välillä näitä asioita jumittaessaan hän karkaa todellisuudelta jopa melko syvällekin, ja sieltä hän ei palaa takaisin sormea napsauttamalla. Peikko on myös todennut että blondi toimii samalla tavalla.

Peikon ja blondin taustat ovat kovin erilaiset. Voisi yrittää sanoa, että Peikko on metsän asukki, jolle heimonsa hyvinvointi ajaa jopa liiankin usein ohi kaikesta muusta. Tästä syystä Peikko on viime aikoina kävellyt lempipuronsa viereen ja kurkkinut, millainen kuva vedestä heijastuu. Blondi taas on metropolin asukki, jolle palvelut ja ruoka täytyvät olla saatavilla helposti ja kädenkäänteessä. Blondi on joutunut paljon miettimään sopeutumistaan Peikon boheemiin elämäntapaan, ja siksi katsellut itseään isosta seinäpeilistään.

Onneksi kumpikaan ei ole juro eikä jätä kissaa pöydän alle. Kumpikin haluaa keskustella ja viedä suhdetta eteenpäin. Me emme tappele tai korota ääntä, mutta kumpikin tietää, että oma paha olo on pystyttävä pukemaan sanoiksi. Kumpikin uskoo siihen että ongelmat voidaan ratkaista jos halua ja ymmärrystä löytyy.

Täydellistä elämää ei ole olemassakaan mutta onnellinen kyllä. Tänään juuri puhuimme siitä, että onnellisuus ei tule onnistuneesta leikistä, kesälomasta tai vaikka yhteenmuuttamisesta. Tai kyllähän se noistakin tulee mutta vaan hetkeksi. Todellinen onnellisuus tulee jostain ihan muualta ja se vaatii töitä.

Blondi: Olemme pari viime viikkoa uiskennelleet Peikon kanssa melko syvissä vesissä. Olemme kyseenalaistaneet suhteemme. Keskustelleet sen toimivista puolista ja ei niin toimivista puolista. Arjesta ja arjen haasteista. Siitä, miten säilyttää leikkimieli ja dynamiikka rankankin arjen keskellä.

Mitä enemmän arjessa on haastetta, sitä enemmän kaipaan jämäkkyyttä, rajoja ja paikkani näyttämistä. Peikko alkaa myös ymmärtää tämän. Uskaltaa ottaa sitä roolia, joka hänelle luontaisesti kuuluu. Ohjata arkeani, mutta ei elää sitä minun puolestani.

Nyt vaikuttaa siltä, että peiliin tuijottaminen puolin ja toisin on kannattanut. Arki voi taas jatkua. Tunnemme toisiamme taas vähän paremmin. Ymmärrämme toisen toimintapoja ja motiiveja. Menneisyyden painolastia. Sitä, mitkä kaikki asiat mihinkin vaikuttavat. Sitä mikä toiselle on tärkeää ja miksi.

Elämä on.

Blondi: Piiskaa ja putoamisia

Piiska on harvoin tuntunut niin hyvältä kuin eilen (kuinkahan monennen kerran kirjoitan tämän saman lauseen…). Sain, mitä itse pyysin eli piiskaa. On mielenkiintoista, miten erilaiselta piiska tuntuu, kun sitä pyytää itse verrattuna siihen kun sitä vaan tulee. Eilinen piiskaus oli huomattavasti rajumpi ja pidempi kuin se pääsiäisleikin piiskaus, joka päättyi rajuun itkuun.

Makoilen Peikon vieressä jo hieman rauhoittuneena leikin ja monen orgasmin jälkeen. Saan kakistettua suustani toiveen piiskasta. Peikko kysyy toiveelle syytä, enkä osaa vastata muuta kuin että nyt vaan tuntuu siltä ja että tarvitsen. Peikko kaivelee välineitä arkusta, sitoo ranteeni yhteen nahkakahleilla, napsaisee kahleet myös nilkkoihini ja määrää minut kontalleen sängyn päälle. Tämän jälkeen hän vetää toisiinsa kiinnitetyt ranteet jalkojeni välistä ja lukitsee ranteet nilkkoihin. Saan napakan komennuksen pysyä paikallani. Koska sä olet itse pyytänyt piiskausta, sä pysyt ihan paikallasi. Jos yrität karata tai kellahdat kyljellesi, tämä loppuu. Pidät pepun pystyssä ja rinnan kiinni peitossa. Ymmärsitkö sä? Jooh.

Iso nahkainen hapsupiiska lämmittelee ensin takapuoleni, pakarani ja reiteni. Siitä osaan jo nauttia. Sitten Peikko siirtyy bambukeppiin. Onnistun pysymään lähes paikoillani, mutta vetäydyn vaistomaisesti kippuralle jalkojeni päälle. Nyt reippaasti peppu pystyyn ja reidet esille. Muuten mä naputtelen sua koko ajan tälle samalle alueelle ja se alkaa sattua aika pian. Nostan takamukseni ylös jalkojen päältä ja paljastan takareiteni piiskalle.  

Kun isku tulee kovemmin, nousen jalkojeni päälle puoli-istuvaan asentoon vetämään henkeä. Peikko nappaa niskastani kiinni ja painaa minut takaisin rinta kiinni peittoon. Pitää niskastani lujaa kiinni ja piiskaa. Jossain kohtaa onnistun päästämään irti, enkä enää laita vastaan. Samalla myös kipu katoaa jonnekin taustalle. Piiskaus jatkuu niin pitkään, että endorfiinit ja adrenaliinit lähtevät liikkeelle ja leijun irti kaikesta.

Kun piiskaus loppuu, en kykene liikkumaan mihinkään. Ehkä kahleet ovat edelleen paikoillaan, ehkä ei. En tiedä. 

Peikko silittelee takapuoltani ja fiilistelee, että tuohon saisi pisteeksi i:n päälle bastardolla nätin ohuen viivan. Hän tulee kuitenkin jo viereeni makaamaan. Endorfiinihuuruissa kuiskaan hiljaa, että haluaisin sen yhden. Piiskasta, jonka pervopukki toi minulle joululahjaksi. Piiskasta, jota on käytetty tasan kaksi kertaa. Joka on kerran tiputtanut minut itkien polvilleni kahden iskun jälkeen repien ihooni kaksi siistiä haavaa. Joka kerran taltutti mullehetinytkaikkisadatorgasmit-kohtauksen lähes pelkällä terävällä naputtelulla ilman lyöntejä. Peikko nousee sängystä ja kaivaa bastardon arkusta. Kiertelee ja kaartelee minua. Antaa odottaa. Olen niin omassa tilassani, että en oikeastaan reagoi mihinkään. Ja naps, piiska osuu. En juuri tunne sen osumista ihooni, mutta parin sekunnin viiveellä tulee syvälle asti ulottuva vihlova kipu, joka saa minut haukkomaan henkeä. Peikko vetää minut viereensä. Hän kietoo peiton ympärilleni ja silittelee minut takaisin tähän maailmaan.

Olen koko leikin jälkeisen iltapäivän hajanainen ja minun on vaikea keskittyä. En saa ajatuksia pysymään kasassa. Ensin kaikki alkaa ärsyttää ja sitten illemmalla jo itkettää ja ahdistaa. Ymmärrän taas kerran putoavani sub drop-nimiseen tilaan, johon päädyn lähes aina intensiivisen leikin jälkeen. Onneksi Peikko on koko ajan kanssani. Pääsen kainaloon ja kiinni iholle. Vierihoitoon. Jälkihoitoon. Makaamme lähekkäin. Hivuttaudun Peikon päälle ja liu’utan itseni hänen jalkoväliinsä. Harrastamme pitkään hellääkin hellempää seksiä, joka normalisoi mukavasti miinuksella olevat välittäjäainetasoni.

Täydellistä.

*****

Toiset kasvot (Peikko kertoo)

Aina välillä leikin jälkeen blondille jää vajavainen olo. Itse hän sanoisi, että nyt häntä pitäisi heitellä vähän seinille. Kun blondi haluaa jotain kesken leikin, hän saattaa vihjata siihen hienovaraisesti eleillä tai kysyä hiljaa. Nyt hän painoi katseensa kohti lattiaa, ja sanoi tuskin kuultavasti "tahtoisin piiskaa". Minä en tietenkään hänen vastausta "kuullut" ja pyysin häntä puhumaan vähän kovemmin. Saan hieman kovemman uusintakysymyksen mihin vastaan "miksi?". Blondi jähmettyy pidemmäksi ajaksi eikä keksi muuta kuin että "se tuntuu vaan niin hyvältä.". 
- "oletkos ollut kilttinä?", jatkan.
- "ainahan minä"
- "Aina? Miten se yksi luvaton laukeeminen viime kerralla ja minun tunnuksilla kirjoittaminen baariin?
- "Mutta se oli vahinko... Jooh. No melkeen aina." 

Sidon blondin sängylle sopivaan asentoon. Käsken häntä kuuntelemaan tarkkaan, ja kerron että koska hänellä on tapana tiukoissa tilanteissa karata tai pyörähtää pois piiskan alta, niin tällä kertaa jokainen tuollainen tuo 10 kerran iskurangaistuksen bambulla. Blondi nyökyttelee ymmärtävänsä, johon vastaan tiukalla bambuiskulla ja kertaan mitä nyökyttelystä olemme sopineet.

Käytän isoa floggeria, jonka vaihdan välillä bambuun. Käyn läpi takapuolta, reisiä ja jalkapohjia. Vauhdin yltyessä blondi rimpuilee kaikin mahdollisin keinoin mm. kaartamalla selkänsä tai yrittäen kevyesti istua. Aikani jaksan katsella tätä, mutta sitten muutamaan kertaan joudun komentamaan hänet "painamaan rinnan sänkyyn". Pian tätäkään käskya ei noudata, ja painan blondin ylävartalon tiukasti sänkyyn samalla piiskaten. Blondi silminnähden nauttii eleestä, ja hänen vartalonliikkeet hidastuvat ja pian pysähtyvät ottamaan alistuneesti ja nautinnollisesti vastaan sen mitä on tarjolla. Viimeistelen työni 50 floggeriniskulla.

Blondi makaa paikoillaan takapuoli pystyssä hiljaa nautinnollisesti hengittäen. Tiedän, että hän nauttisi jäljistä ihollaan, mutta toisaalta hän inhoaan välinettä jolla ne saa aikaiseksi. Silittelen blondin takapuolta ja vedän sormella viivoja siihen. "Tähän tulisi kaunis viiva bastardolla...", kysyn retorisesti vetäen samalla viivaa sormellani. Hetken hiljaisuuden jälkeen kuulen äänen "haluaisin". Haen bastardon ja lyön sillä muutaman äänekkään ja yllättävän iskun sängylle blondin viereen, mutta hän ei hievahdakkaan. Mallailen iskupaikkaa hetken, ja sitten anna mennä. Piiska osuu ihoon, mutta blondi ei liikahdakkaan. Pienen pienen hetken ehdin ihmetellä lyöneeni liian hiljaa, kunnes kuulen voihkaisun ja blondi vetää itsensä hitaasti kerälle.

Dies irae v.2

Minä olen aina inhonnut facebook tms. huomiohuorauspäivityksiä kuten "minun on paha olla", "ette tiedäkkään kuinka minuun sattuu" tai "arvaisittepa vaan mitä minulle on tapahtunut", eikä itse syytä päivirtykseen avata edes se jälkeen kun 27 'kaveria' on päivityksestä tykännyt ja 17 kysellyt/anellut lisätietoja. Nyt päätin toimia vähän samoin vaikkakaan en etsi huomiota, mutta minulla on paha olla.

Minulla on reunaton möykky rinnassa mikä painaa ja ahdistaa. Kello on paljon ja tuleva ilta ja nukkuminen pelottaa. Onneksi hyllyllä on nukahtamislääkettä mikä auttaa, mutta huomenna on arvatakseni vähintään yhtä rankka päivä. Tänään minulla on ollut kova tarve puhua ja keskustella, yrittää päästää se paha olo pois ja ulos, mutta sopivaa uhria ei ole tullut kiireen keskellä vastaan. Huomenna varmaankin kadun tätä tekstiä mutta te saatte toimia nyt kuuntelija vaikkakin joudun kertomaan asiat salaillen monestakin syystä. Suurin osa teistä ymmärtää ja arvaa miksi.

Olen viimeiset pari vuotta julistanut tapahtuvaksi jotain minkä ennustin tapahtuvan seuraavan parin vuoden sisään. Nyt sitten yllättäen se tapahtui eilen. Olin siis tiennyt, aavistanut ja jopa toivonutkin asian tapahtuvan, mutta nyt kun se kaikki konkretisoitui illassa ja hetkessä se repi monet vanhat haavat ja arvet auki. Mukana oli myös paljon helpotusta. Vanhempana ja isänä ei ole juurikaan vahvempaa ja onnellisempaa hetkeä kuin nähdä jälkikasvunsa silmissä ilo ja ohkainen varmuus siitä että tulevaisuudessa hänellä on turvallinen paikka ja välittävä tulevaisuus.

Lähitulevaisuus tuo tullessaan monia sähköposteja joista tulen lukemaan vaan muutaman rivin ja joiden jälkeen olen pahan oloni keskustassa. Minua tullaan lyömään henkisesti monin eri tavoin varmasti tähdäten niihin koloihin joiden tiedätään satuttavan minua eniten. Tänään minua uhkailtiin jopa kinkyyteni paljastamisella mutta siihen tosin vastasin että "ole hyvä vaan." Kinkyydestäni osaan olla vaan ylpeä. Varmaan pitkällä tähtäimellä mukaan mahtuu muutama viranomaiskäynti, sopimuksia ja pahimmassa tapauksessa käräjöintiä. Nyt kuitenkin ensimmäinen askel on otettu ja itse uskon että taaksepäin en astu.

Blondin kanssa olemme leikkineet yhteisillä tulevaisuudennäkymillä. Olemme rakennelleet pilvilinnojamme huolella ja hitaasti. Olemme leikkineet ajatuksella yhteisestä asunnosta leikkihuoneineen, yhteisestä lomista, arjesta ja elämästä. Juuri nyt tuntuu että kaikki unelmat saattaisivat olla hieman kaukana, jotenkin tavoittamattomissa. Tilanne on juuri nyt niin epäselvä etten tiedä mitä ajatella tulevaisuudesta enkä tiedä kuinka hyvin Blondi haluaa samaa tulevaisuutta, sopiiko hän siihen ja haluaako hän edes olla osa sitä. Pää on sekaisin surusta, murheesta ja huolesta. Haluaisin uskoa Blondin sanoihin että "murheet kuuluvat arkeen", mutta nyt en ole täysin varma. Toivoisin olevani.

Jälkikirjoitus: Kirjoitin suurimman osa edellä olevasta tekstistä eilen kun tuska oli pahimmillaan. Blondi ehdotti kävelyä myöhemmin illalla ja näimme kyyneleet silmissä. Itkimme, kävelimme käsi kädessä ja keskustelimme. Kävimme rehellisesti ja avoimesti läpi tilannettamme ja totesimme että rakkautta ja tahtotilaa meiltä löytyy kunhan jatkamme keskustelua.

- Peikko