Blondi: Marraskuu - kuukausista julmin

Suomen kielessä erilaisia kuolemaan liittyviä ilmiöitä on kutsuttu nimityksellä marras. Suomalaisten kansanuskomusten yhteydessä martaat ovat muun muassa kuolleiden sieluja, pian kuolevia ihmisiä tai kuoleman ennusmerkkejä, toisinaan myös menninkäisiä muistuttavia Manalan olentoja. 

Marras (marta) tarkoittaa usein kuolemaa tekevää ihmistä tai vainajaa. Sanan indoeurooppalaisessa kantakielessä oleva vastine on martas. Sanasta on kehittynyt latinan sanat mori (kuolla), mors (kuolema) ja mortalis (kuolevainen), joista on johdettu muun muassa englannin mortal (kuolevainen), ranskan mort (kuolema) ... ja espanjan mortal (kuolevainen)... (Wikipedia) 

Marraskuu on nurkan takana. Pelkään joka vuosi marraskuuta aina vain enemmän. Marraskuu on minulle kuukausi, joka perinteisesti tuo erilaisia kipuja tullessaan. Mieliala laskee, pimeys ja valonpuute ahdistavat. Jollekin pimeys tuo turvaa, minulle se on kauhistus. Minulle, joka nukun parhaiten silloin, kun aurinko paistaa suoraan kasvoihin. Minulle, jonka mielestä valoa ei koskaan voi olla liikaa. Kylmyys ei minua ahdista, se on ainoastaan pukeutumiskysymys. Mutta pimeyttä ei pääse karkuun – ei vaikka mitä tekisi.

Ainoa tapa on kestää ja sietää. Ottaa päivä kerrallaan. Olla kiitollinen hyvistä päivistä ja hetkistä. Ja toivoa, että kivut eivät tulisi. Armottomat migreeniputket, psykosomaattiset hermosäryt, ja sitä myötä mielialan lasku. Joka totta kai pahentaa kipuja. Ja kivut laskevat toimintakykyä. Ja vyyhti on valmis. Olen kahtena viimeisenä marraskuuna oireillut kivuilla melkoisen pahasti, kiitos kaamoksen. Osa kärsii kaamosmasennuksen henkisenä lamaannuksena, minä oireilen kehollani.

Parina viime syksynä olen ollut mielestäni jaksava ja hyväntuulinen ja sitten yht’äkkiä, pam, pudotus kipujen keskelle. Toki kahteen viime syksyyn on liittynyt isoja elämänmuutoksia. Peikon nuorimman lapsen muutto äidiltään Peikolle. Minun iso kipuiluni asian kanssa – pariin vuoteen ei elettäisikään sitä jo varovasti suunniteltua kahden aikuisen arkea. Viime syksynä muutimme kaikki kolme saman katon alle – suurin muutos elämässäni koskaan. Totuttelua uusperhearkeen. Jospa tämä syksy olisi tasaisempi ja arki jo sujuvampaa. Nyt ainakin tuntuu siltä, että isot mullistukset olisivat jo takana päin.

Onneksi olen kuitenkin oppinut tuntemaan mieltäni ja kehoani melko hyvin viimeisten vuosien aikana. Niin hyvin, että hain viime viikolla työterveyslääkäriltä serotoniinia ja noradrenaliinia purkissa kipuja ennaltaehkäisemään. Toivottavasti lääkeresepti riittää, eikä minun tarvitsisi edes lunastaa sitä apteekista. Yritän kuitenkin olla armollinen. Jos tarvitsee, niin sitten haen lääkkeen, syön sitä kuukauden. Itse asiassa parikin viikkoa usein riittää, vaikka lääkäreiden mielestä se ei pitäisi olla edes mahdollista. Saan serotoniinitasoni nousemaan sen verran, että kivut eivät tule läpi. Se riittää minulle. Enempää en halua mielialalääkkeisiin kajota.

Joulukuu on jo jotenkin lohdullisempi, vaikka en jouluihminen olekaan. Joulu tietää kuitenkin pitkää lomaa, hyvää ruokaa ja tärkeitä ihmisiä ympärille. Joulukuu tietää myös käännöstä valoisampaan, kun talvipäivän seisaus 22. joulukuuta on vietetty. Sen jälkeen päivä pidentyy, sekunti sekunnilta. Eihän sitä pitenemistä heti huomaa, mutta psykologisesti käänne on minulle tärkeä. Tiedän, että valon määrä lisääntyy – se riittää. Toki edessä on vielä pitkä talvi, mutta talvea tai kylmyyttä vastaan minulla ei ole mitään.

Yritän selvitä pimeästä kaudesta joogaamalla säännöllisesi, lukemalla paljon hyvää kirjallisuutta sekä viettämällä aikaa minulle tärkeiden ihmisten seurassa. Nukkumalla paljon, pitämällä vuorokausirytmin säännöllisenä ja vitamiiniuskovaisena ihmisenä tankkaamalla isoja annoksia d-vitamiinia ja muutamaa muutakin maailmaa pelastavaa tehovitamiinia. Käyttämällä kirkasvalolamppua. Olemalla niin armollinen itselleni kuin pystyn. Jospa tämä vuonna myös marraskuu olisi minulle armollinen. Minulle, jolle marraskuu on kuukausista julmin.