Saisinko pelätä? Ole hyvä.

Olen pohtinut muutaman viime päivän ajan paljon pelkoja. Minä pelkään monia asioita. Monet peloistani ovat varmasti samanlaisia kuin muillakin, joskin pelkään pelkääväni joitain asioita aivan liikaa. Osa peloistani on normaalia vanhempana olemista. Onhan tyttärellä valot pyörässä ja järki päässä? Osa taas kummallisia pelkoja, jotka saavat minut säpsähtämään kun puhelin soi tai vihaamaan kaamosta, joka kiusaa blondini jaksamista.

Tämä pohdintani lähti liikkeelle merkillisestä tapahtumasarjasta liittyen misuun. Muistattekohan häntä? Minun ja misun välillä on hieno kasvava jännite, ystävyys ja arvostus, jota on hankala sanoittaa. Jännitettä on ladattu lukuisilla keskusteluilla, joissa olemme avoimesti kertoneet mitä toisessa ja maailmassamme näemme ja mihin kaikkeen se voisi johtaa. Esimerkiksi harmitteluun siitä, että misun iltalenkkipolut eivät kulje Turussa päin.

Olemme leikkineet tasan kerran, mikä on tavallaan sulaa hulluutta ja siihen on linkki yllä. Joku voisi nyt ihmetellä, miksi sitä jännitettä nyt niin kannattaa varastoida? Sitä välillä ihmettelemme mekin. Olemme sanoittaneet tilanteen niin, että kumpikaan meistä ei  osaa leikkiä kalenterin kanssa. Jos polkumme sopivasti kohtaavat, niin katsomme mihin jännite riittää. Mutta kuinkas hieman yllättäen kävikään? Loppujen lopuksi hyvin, mielestäni.

Olin pelireissulla misun kotikaupungissa. Olin tietoisesti ylimalkaisesti kertonut etukäteen olevani kaupungissa. Kuitenkin harrastukseni luonteeseen kuuluu, että kisat voivat loppua tunnin päästä tai kymmenen. Näin ollen olin ilmoittanut epämääräisesti, että minun varaani ei voi sen päivän suhteen laskea, mutta saatan soittaa, jos ehtisin kahville. Kävi kuitenkin niin, että suoritukseni jäi osuman päähän finaalista ja olin hieman yllättäen vapaana jo aamupäivästä.

Tämä vaihtoehto oli kummitellut mielessäni jo koko kuluvan viikon, ja niinpä olin varuiksi pakannut kassiini tarvikkeita, joiden avulla olisin halunnut koettaa mielestäni yhtä erityisen makoisaa juttua misun kanssa. Jotain sellaista mistä olimme puhuneet jonkin verran, ja rivien välistä olin ymmärtänyt sen olevan misullekin iso fantasia. Minun fantasiassani, jos vaan maailma toimisi tahtoni mukaan, olisin ottanut taksin, ajanut misun ovelle ja soittanut ovikelloa. Oven avauduttua olisin yllättänyt misun ns. housut kintuissa ilman mahdollisuutta valmistautua. Olisin painanut hänet seinää vastaan ja antanut kaksi sekuntia aikaa vastata, painanko kaasua vai jarrua. Koska maailmassani on kuitenkin liikaa muuttujia, otin puhelimen käteen ja soitin misulle.

Tavallaan kävi niin kuin eniten pelkäsin, vaikka olinkin siihen varautunut. Misulle ei tapaaminen sopinut, vaikka hän olikin pähkinöinä suunnitelmastani ja siitä, mitä kaikkea olisi voinutkaan tapahtua. Suunnitelmiani en toki hänelle paljastanut ja siksi en niistä tähänkään kirjoita. Hän oli sopinut itsensä kanssa jotain muuta. Jotain, jonka hän olisi voinut peruakin, mutta me molemmat tiesimme, että on turha puskea leikkiä, jos ajatukset osoittavat jo muualle. Sovimme puhelun lopussa, että hän viestittää, jos kuitenkin tulee jokin muutos. Misu jäi pohtimaan tilaansa.

Olin toki pettynyt, sillä hyvä suunnitelma meni sivu suun. Toisaalta olen aika rationaalinen ajatusteni kanssa ja jos jonkun haluaa näin yllättää, niin pitää pystyä nielemään pettymyksensä. Minä nielin omani mukisematta ja tiesin, että jännitteemme tästä varmasti kasvaa. Kurkkasin nopeasti juna-aikataulua ja huomasin seuraavan junani lähtevän n. 15 minuutin kuluttua. Asemalle olisi matkaa noin 10 minuuttia. Laitoin pikaisesti tavarani kasaan ja lähdin juoksujalkaan asemalle. Viestitin vielä misulle, että toivottavasti en sekoittanut päivääsi. Kiiruhtaessani luonnollisesti pohdin että anti-kliimaksi koko päivälle olisi, että päästyäni junaan saisinkin misulta viestin, vaikka sitä en kovin todennäköisenä pitänyt. Päätin kuitenkin soittaa hänelle vielä kertoakseni lähdöstäni, mutta en saanut häntä kiinni seuraavaan 20 minuuttiin. Junassa sain seuraavan viestin:

Oi sekoitit kyllä! Et päivääni, vaan pääni. Lämmittelelin suihkussa ja tajusin olevani kuin säikähtänyt eläin ajovalossa.

Olin lievästi sanonut ihmeissäni ja niinpä me seuraavat kaksi tuntia kirjoittelimme peloista.

Jos mä olisin nyt kuvitellut esim. että tavataan ja mennään kahville tms, niin olisin ollut heti valmis.

Kun mä tajusin, että jotain ennalta arvaamatonta on tiedossa, niin menin ihan paniikkiin ja karkasin...tajuatko?

Tajusin. Kerroin, että tajusin sen jo etukäteen ja siksi halusinkin toimia näin. Ravistella häntä, tuottaa yllätyksen ja antaa vain vähän valmistautumis- ja miettimisaikaa. Vaikka misu on avoin, luonteva, reilu ja kokeileva, niin silti minua olisi ihan pikkuisen kiinnostanut nähdä tämän misun taakse.  Ja vaikka misu kirjoitti mulla lähti miljoona sekaista ajatusta risteilemään päässä ja sekosin siihen kaaokseen, niin lopulta saimme vähän siitä kaaoksesta kiinni. Se möykky mikä muodostui epäonnistumisen pelosta, rooleista tai niiden kadoksissa olemisesta ja ulkonäköpaineista, ajoi tällä kertaa tämän eläimen kuumaan suihkuun. Pohdimme mitä ikiaikaiset roolit tekevätkään meille. Kun tottuu yhteen rooliin, niin saattaa haudata sen toisen niin kauas, ettei enää löydä sitä tai ainakin pelottaa kaivaa se esille. Tottumuksesta saattaa tulla toinen nimemme. Kun sitten lopulta haluaisi kaivaa sen toisen roolin esille, niin helposti ylös tulee myös pelko. Osaanko minä vielä? Kelpaanko? Enhän tuota pettymystä?

Minä kerroin omista peloistani. Mietin useasti ennen kuin tapaan jonkun, että riitänkö, olenko tarpeeksi hyvä tai niin kuin tälläkin kertaa onko suunnitelmissani mitään järkeä? Minua auttaa näissä peloissani tieto siitä, että vastakappaleeni hyväksyy minut sellaisena kuin olen. Edellä kirjoitettu on varmasti myös iso kriteeri omissa ystävissäni. Jos joskus välillä saan jonkun hullun idean, vaikka pelkäänkin sen epäonnistumista, niin mitä sitten? Mitään ei saa jollei yritä. Loppujen lopuksi olen sitä mieltä, että hyvät ystävyydet kestävät pelotkin ja niiden mukanaan tuomat pettymykset.

Blondi: Lamaannuttava pelko

Pelkään. Pelkään tällä hetkellä niin paljon, että en pysty kunnolla hengittämään. Pelkään, huolehdin, murehdin.

Peikko on valitellut koko syksyn vatsaansa. Joka on usein kipeä ja ärtynyt. Hän on käynyt asian tiimoilta kerran lääkärissä, kävi tänään toisen. ”Ei siellä varmasti mitään ole, mutta tähystetään sun vatsa varmuuden vuoksi. Ehkä joku orastava vatsahaava.” Tähystys on huomenna aamulla.

Minä olen aina pelännyt. Että minulle itselleni tapahtuu jotain. Että sairastun rintasyöpään. Että sairastun johonkin muuhun vakavaan sairauteen. Tarkkailen itseäni ja mahdollisia oireita. Nyt mä hikoilen aika paljon, voisikohan tämä olla sitä? Nyt musta tuntuu tältä, onkohan se tuota? Tuntuuko mun pää tänään? Tuntuu. Onko se sellainen migreenituntu vai joku muu olo? Tuntuuko mun niskassa tänään? Onko kipua? Säteileekö se? Ovatko sormet puutuneet? Entä alaselkä? Miltä se tuntuu tänään? Tuleekohan se koskaan kestämään joogaa? Uskallanko mä tehdä sen liikkeen, etten mä mene rikki? Onko tämä nyt psykosomaattista kipua vai tuntuuko musta oikeasti tältä? Entä jos mä kuitenkin vaan kuvittelen?

Pienenä pelkäsin, että äitini kuolee. Vielä lukioikäisenä ajattelin, että en kestä, jos äiti kuolee, että menen perässä. Käytin tämän murehtimiseen paljon aikaa ja energiaa. Nyt kun äiti on jo reilusti seniori, tiedän, että hän oikeasti kuolee joskus eikä asia ahdista minua enää.

Kun veljeni lapset olivat pieniä, pelkäsin, että veljelleni tai hänen vaimolleen sattuu jotain. Että lapset jäävät ilman vanhempia. Pelkään, että veljeni lapsille tapahtuu jotain. Että he jäävät auton alle. Kuolevat onnettomuudessa. Tai sairastuvat vakavasti. Lapsia kuolee koko ajan. Ja sairastuu.

En juuri lue tiedotusvälineistä katastrofiuutisia. Minun ei tarvitse, koska oma mieleni tuottaa jatkuvaa virtaa mahdollisia katastrofeja eteeni.

Pelkään eniten sitä, että Peikolle tapahtuu jotain pahaa. Että hän sairastuu ja kuolee. Tai jää pyörän kanssa auton alle. Olen aivan vakuuttunut siitä, että Peikko tulee joskus sairastumaan vakavasti. Koska hänellä on ollut niin paljon surua. Suru ei ole päässyt ulos, joten se tulee joskus kehosta ulos. Sairautena.

Pelkään, pelkään, pelkään. En aina, mutta usein.

Mutta tälle löytyy onneksi ihan nimikin. Yleinen ahdistuneisuushäiriö. Voisin valita, että söisin jatkuvasti mielialalääkkeitä. Lääkkeet ovat tehokkaita, ja kun syön niitä, en murehdi enkä pelkää. Ero on todella selvä. Kun syön lääkkeitä, minulla on aina kivaa. Lääke ei minulla latista positiivisia tunteita, mutta blokkaa ahdistusajatukset ja murehtimiset pois. Olen kuitenkin valinnut, että olen mieluummin ilman. Useastakin syystä. Tärkein syy on varmasti se, että useimmiten pärjään ilman eikä pelko ja huoli rajoita liiaksi elämääni. Minut tunnetaan superpositiivisena ja yltiöoptimistisena ihmisenä – hyvin pitkälti niitä olenkin. Ihan aidosti. Mutta sitten on tämä toinen puoli, joka vie välillä voimia.

Olen onneksi diagnoosini kanssa hyvin sinut, ja enimmäkseen tulemme ihan hyvin toimeen. Kykenen sanottamaan olojani ja tunteitani niin hyvin, että usein pelko on päällä vain hetken. Voin päättää tönäistä sen syrjään ja olla välittämättä siitä. Sitten on välillä näitä hetkiä, jolloin pelko tuntuu ylitsepääsemättömältä. Vatsahaavaepäily muuttuu mielessäni joksikin tappavaksi. Kauhuskenaarioksi. Syöväksi. Tiedän, että lääkekaapissa on sellaisia täsmävaikuttavia pillereitä. Niitä kun nyt ottaisin puolikkaan, niin en pelkäisi. Olisi helpompi hengittää. Olen viimeksi ottanut sellaisen pillerin nelisen vuotta sitten tilanteessa jossa minulla ei ollut vaihtoehtoa. Tänään on, joten jätän ottamatta.

Näen, että Peikkokin pelkää. Käy mielessään läpi asioita. Yritän pysyä rauhallisena. Mä en kulta kestä, jos sulle tapahtuisi jotain. Sun täytyy pysyä terveenä. Sun täytyy aina olla mun. Haluaisin tsempata ja sanoa, että sä pärjäät kyllä – kaikki on varmasti hyvin. Mutta kun pelkään.

PS. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Tähystys tehtiin, eikä mitään löytynyt. Koepala otettiin ja tutkittiin, eikä mikään ollut vialla. Myös vatsa voi nykyään paremmin, kun ei Peikonkaan tarvitse enää miettiä, mitä siellä saattaisi olla.