Viime aikoina on tapahtunut paljon tai oikeastaan yksi isompi asia, joka sivutekemisineen on pitänyt minut poissa blogimme äärestä. Muutin siis tyttäreni kanssa blondin kanssa saman katon alle. Ensin julmettu määrä pakkausta ja tavaroiden poisheittämistä. Myöhemmin uudessa asunnossa tavaroiden purkamista ja lisää poisheittämistä. Nyt me kaikki kolme totuttelemme uusille yhteisille tavoille ja toiveille.
Olen luonteeltani hyvin sopeutuvainen ja rento. Niinpä ajattelinkin, että muutto on vain seuraava sopiva askel blondin ja Peikon polulla, enkä osannut etukäteen jännittää tai murehtia mahdollisia tulevia ongelmia. Kun ongelmia tulee eteen ne hoidetaan pois. Olin ja olen varma, että uusperheessämme joskus ovet paukkuvat ja ääni nousee, mutta vielä suurimmilta kriiseiltä on vältytty. Soitellen sotaan emme kuitenkaan lähteneet, vaan yleisistä toiveista ja tarpeista olemme keskustelleet kolmisin avoimesti kokoajan. Olen positiivisesti yllättänyt siitä, miten tytär ja blondi keskenään keskustelevat, viettävät aikaa ja ottavat toisensa huomioon. Minusta on pikkuhiljaa alkanut tuntua, että itselläni on suurimmat demonit karkoitettavana.
Edellisessä elämässäni elin räjähdysalttiissa ympäristössä, jossa pieni väärä sana, ele tai karkkilaatu johti usein räjähdykseen, jonka jälkeen minun ja lasteni itsetunto painettiin maanrakoon. Tämä käyttäytymismalli vain vahvistui suhteen loppua kohden saaden osaltaan aikaiseksi pysyvääkin henkistä vahinkoa.
Edellisen elämäni jälkeen olen elänyt pienen ajan yksin ja suuremman jälkikasvuni kanssa. Pikkuhiljaa opettelin elämään arkea ja kasvamaan henkisesti. Luojan kiitos en törmännyt blondiin jokunen vuosi sitten, sillä uskon, että olisin ollut silloin liian keskeneräinen ja rikki. Ehjä en ole vieläkään (alan uskoa, että tuskin täysin koskaan), mutta tiedostan sen, ja välillä tuntuu että blondi vaistoaa asian jopa minua paremmin. Minulla on kaapit ja unet täynnä demoneita, joita ajan pois. Tarkkailen arjessamme mitättömiä asioita, mitä jos tämä tai tämä... Haistelen voimakkain vedoin ilmapiiriä. Yritän pitää kaikki tyytyväisinä, jottei mieleni rakentaisi olematonta räjähdystä. Koen huonoa omatuntoa omasta ajastani. Ja kaikki tämä turhaa, niin turhaa. Onneksi edellä kerrotut kuvaukset ovat vain lyhyitä säpsähdyksiä historiastani, vaikkakin joskus ihan fyysisiä. Blondi näkee lävitseni. Hän tunnistaa näitä tilanteita, joskus ennen kuin ehdin edes kertoa. Hän antaa minulle tilaa ihan niin paljon kuin tarvitsen, ja tietää sen tärkeyden minulle. Hän ymmärtää että joskus pienen pieni asia voi olla minulle liikaa. Hän pitää minusta huolta juuri niin kun minä pidän hänestä huolta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti