keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Blondi: Muutto? Muutto!

Asumme Peikon kanssa yhdessä. Tästä päivästä eteenpäin. Saman katon alla. Matkassa mukana on Peikon teini-ikäinen tytär. Olemme muuttaneet kaikki kolme minun asuntooni. Meidän asuntoon. Asunto sijaitsee erinomaisella paikalla ja on oikeasti kaunis. Meidän kaikkien mielestä. Minulla ja Peikolla on tästä lyhyt työmatka, teinin koulu ja harrastukset ovat myös vieressä. Lisäksi Peikon vanhempi tytär asuu aivan vieressämme - koira meni hänelle.

Muutto eteni hurjaa vauhtia reilussa kuukaudessa. Toki olemme puhuneet aiheesta paljon aiemminkin, mutta emme kovin konkreettisesti. Olemme puhuneet asiasta aiemmin sillä tasolla, että ehkä joskus asumme yhdessä. Tulevaisuudessa. Sitten kun.

En ole ihan varma, mikä koko muuttoprosessin oikeastaan laukaisi. Minun sanomani lause, että luuletko Peikko, että pystyisimme kaikki asumaan minun nykyisessä asunnossani? Kaikilla tarkoitetaan minua, Peikkoa ja Peikon teini-ikäistä lapsosta. Olen kesän aikana lähentynyt hurjasti Peikon nuorimman lapsen kanssa. Sen kotona asuvan. Ymmärtänyt, että hän voi olla myös muuta kuin välttämätön paha. Että hänen kanssaan on oikeasti hauska tehdä asioita. Että meidän on kiva tehdä asioita yhdessä, kolmestaan.

Kun keskustelu asiasta alkoi, ei siitä tullut loppua vaan pyörät lähtivät päinvastoin pyörimään kunnolla. Ja minua pelottaa. Vähän. Edelleen. Meitä kaikkia varmasti pelottaa. Peikko on kuitenkin sitä mieltä, että muutos on suurin minulle. Ja on ehkä vähän huolissaan siitä, että kestääkö minun pääni muutosta. Tiedostan itse, että muutokset, kaikki arjesta poikkeavat asiat, ovat minulle hankalia. Ja tällä kertaa kyseessä on elämäni suurin muutos. Tähän verrattuna lapsuudenkodista poismuuttaminen, opiskeluiden aloittaminen, naimisiin meno, ero, ovat pikkujuttuja. Avioliitossakin olin oikeastaan viime kädessä yksin. Toisaalta tiedostan myös (tämä tiedostaminen ja tiedostamisen tiedostaminen on välillä hieman rasittavaa…), että muutos on aina mahdollisuus. Jotain, joka auttaa minua päästämään irti vanhasta, ei ehkä niin hyödyllisestä. Arjesta. Rutiineista. Toimintamalleista. Ajatusrakenteista. Illuusiosta, että asioita voisi  tai pitäisi jollain tavalla kontrolloida.

Myös Peikko on kohdannut omia demoneitaan. Hänellä oli jonkin aikaa lievä muuttoangsti päällä, ja hän tahtoi linnoittautua omaan kotiinsa, omaan rauhaansa. Olla yksin. Keskustelimme asian kuitekin läpi, ja syy löytyi entisestä avioliitosta, jossa omaa tilaa ja aikaa ei ollut juuri saanut ottaa. 

Suurin huolenaiheeni on pervoilu. Kuinka sen käy, kun saman katon alla asuu teini? Tähän mennessä minulla ja Peikolla on ollut käytössämme kaksi asuntoa, ja pervoilut on jo pitkään hoidettu minun luonani. Asuntoni on ollut aina käytössä, koska olen asunut täällä yksin. Seksiä on voinut harrastaa pitkään, hartaasti ja kovaäänisesti. Tulevaisuudessa, kun asuntoja on vain yksi, niin en tiedä oikeasti, miten asia järjestyy. Olemme toki harrastaneet seksiä Peikonkin luona, mutta vaniljasellaista. En kuitenkaan pysty hetkeksikään unohtamaan seinän takana olevaa lasta ja heittäytymään seksiin. Noh, onneksi teinillä on kivoja harrastuksia, ystäviä ja ihan vieressä asuva isosisko, joka ottaa teinin aina välillä yöksi hoitoon. 

Joudumme varmasti tekemään Peikon kanssa paljon töitä kahdenkeskisen ajan eteen. Se on asia, jota ei voi ennakoida, vaan se täytyy ratkaista sitä mukaa, kun tarvetta omalle ajalle tulee. Lisäksi täytyy pitää huoli siitä, että molemmille jää myös omaa aikaa. Samoin Peikon ja lapsen kahdenkeskinen aika on turvattava. Hassua tämän ajan miettiminen. Se on tullut elämääni vasta Peikon myötä. Olen jo paremmin sinut asian kanssa kuin suhteemme alkuaikoina, mutta mitenkään luonnostaan se ei minulta käy. 

Toki yhteistä aikaa ja arkea on jatkossa Peikon kanssa huomattavasti enemmän kuin tällä hetkellä. Ja se on mahtavaa. Päästä jakamaan arkea itselle rakkaan ihmisen kanssa. Olemme tähän mennessä nähneet noin pari kertaa viikossa, eikä sitä voi oikeastaan kutsua edes yhteiseksi arjeksi vaan hetkiksi toisemme seurassa. Joten muutto on ilman muuta hyvä ja toivottu asia. Mutta silti seksi mietityttää. Pinnallista, tiedän. Tiedän, että kelailen päässäni kauhuskenaarioita. Ja toivon, että ne jäävät sellaisiksi, ja arki lähtee sujumaan itsekseen. Töitä joudumme totta kai sen eteen tekemään. Kun kaksi nelikymppistä, omat tavat omaavaa ihmistä ja yksi teini-ikäinen muuttavat yhteen, ei konflikteilta vältytä. Onneksi osaamme ja pystymme kaikki puhumaan, ja tahtoa vaikeidenkin asioiden ratkaisemiseksi on.

Olemme selvinneet muutosta kohtuullisen vaivattomasti. Hieman huonekalujen siirtelyä ja yhden huoneen tyhjäksi raivaaminen Peikon lapselle. Lapsen huoneesta vanhat tapetit pois, ja uudet maalit seiniin. Lapsen valitsemat totta kai. Pakollinen reissu Ikeaan.

Olen iloinnut siitä, kun olen saanut hankkiutua tavarasta eroon. Rankalla kädellä jopa minun mittapuuni mukaan. Aina kun olen saanut heittää jotain pois (lue laittaa kierrätykseen, kiitos FB:n lahjoitetaan-palstat), on olo ollut entistä keveämpi. Hups, puolet kirjoista lähti. Hups, vaatekaapillinen vaatteita lähti. Kaikki ylimääräiset sälät keittiöstä, puolityhjien lipastojen läpikäyntiä ja säilytystilojen järkeistämistä. Siihen nähden, että en pidä tavarasta, on sitä kuitenkin paljon. Aina kun ostan uutta tavaraa kotiin, heitän vähintään tuplamäärän vanhaa pois, ja silti tavaraa kertyy.

Nyt olen onnellisena oivaltanut taas jälleen kerran, että miten pienellä tavaramäärällä ihminen oikeasti tulee toimeen. Peikko ja lapsi tuovat mukanaan vain henkilökohtaiset tavaransa, joten tavaraa ei tule kovin paljon lisää. Siivouksessa ja raivauksessa on kyse myös henkisen kuonan poistamisesta ja minimoimisesta, joten se on ollut terapeuttista. Surullisena olen myös todennut, että miten paljon nykyihminen elää elämäänsä tavaroiden ja ostamisen kautta. Itse en ole sen parempi kuin muutkaan, ja tulevaisuudessa mietin entistä tarkemmin ennen kuin hankin niitä harvojakaan tavaroita.

Tästä se sitten alkaa. 

1 kommentti: