Kevät on lähtenyt rymisten käyntiin, ja siihen on mahtunut niin paljon asioita, että ei itsekään tahdo pysyä kaikessa mukana. Mutta ei hätää, muutokset eivät koske parisuhdettamme - se voi hyvin.
Hain itse alkuvuodesta uutta työtä, melko vaativaa sellaista, ja sain hakemani paikan. Rekryprosessi oli melkoisen raskas. Raskasta oli myös odottaa päätöstä ja elää epätietoisuuden keskellä. Eniten kuitenkin jännitin, että miten vanha työyhteisöni suhtautuu lähtööni. Pienessä työpaikassa yhden työntekijän vaihtuminen tekee ison loven koko toimintaan. Entinen esimieheni suhtautui onneksi asiaan hyvin ja ymmärtäväisesti. Halasimme ja itkimme pienet itkut yhdessä ja asia oli käsitelty.
Siirtyminen uuteen työhön tapahtui kaksi viikkoa irtisanoutumisen jälkeen eli vauhti oli aikamoinen. Pari ensimmäistä viikkoa töissä olivat kohtuullisen hirveät. Keho ja mieli olivat muutosten keskellä jatkuvassa hälytystilassa. Tuntui, että en voi millään selvitä uudesta työstä ja niitä haasteista, jota siinä joudun kohtaamaan. Itkin Peikolle kaksi ensimmäistä viikkoa, että nyt mä kyllä irtisanon itseni, en mä pysty, en osaa, en halua. Unettomat yöt tähän päälle, niin on selvää, että psyyke kävi pohjalukemissa.
Pikkuhiljaa, pian kuukauden jälkeen, sanon jo varovasti, että taidan selvitä. En vieläkään tiedä, mihin kaikkeen itseni olen laittanut. Toisen ihmisen jälkien siivoamista, taloudellisissa haasteissa olevan organisaation rakentamista, just name it! Päivä kerrallaan mennään, ja työ alkaa jo tuntua mielekkäältä. Ajoittain. Vielä kun mieli ja keho ymmärtäisivät, että mitään hätää ei ole.
Jos onnistun, saan itselleni mukavan uran. Jos mielenterveys alkaa kärsiä liikaa, voin aina lähteä.
On sanomattakin selvää, että meidän perheessä arki on ollut hektistä viime aikoina. Olen käynyt töissä, pari kertaa viikossa harrastuksissa ja nukkunut. Pari ensimmäistä viikkoa lääkkeillä, nyt jo ilman. Mitään ylimääräistä elämääni ei ole mahtunut. Peikko on pyörittänyt arkea ja tukenut minua. Lapsi on ollut ymmärtäväinen, joskin vähän huolissaan, että tulenko aina tekemään näin paljon töitä. Omasta mielestäni työviikot ovat kuitenkin säilyneet järkevän pituisina eikä jaksamisen kanssa alkujärkytyksen jälkeen ole ollut haasteita.
Kun oma tilanteeni alkoin normalisoitua, tippui Peikon työpaikalla iso pommi. "Meillä olisi tässä sulle nyt sellainen juttu, että joko sä palaat sun vanhaan työhön tai sitten sä otat tällaisen eropaketin ja se olisi sitten siinä."
Peikko on tehnyt monta vuotta töissä määrätietoisesti töitä sen eteen, että on päässyt tekemään sitä työtä, jota hän tällä hetkellä tekee. Määräys vanhaan työhön ei tarkoittaisi taloudellista muutosta, mutta isoa muutosta toimenkuvaan suuntaan, jota Peikko ei lainkaan halua.
Peikko onkin tehnyt suurensuuren päätöksen ja päättänyt, että ottaa ruhtinaallisen eropaketin ja jättää nykyisen työnsä. Saatte varmasti lukea myös hänen omia ajatuksiaan tapahtuneesta jossain vaiheessa.
Itse kannustan luonnollisesti Peikkoa hänen valinnassaan, koska samalla tämä tarjoaa Peikon pitkään kaipaamaan irtioton nykyisestä työstä ja mahdollisuuden pohtia omaa tulevaisuuttaan ihan rauhassa.
Olemme totta kai pyöritelleen mielessämme erilaisia skenaarioita, myös ne pahimmat.
Jotenkin kaiken tämän pyörityksen keskellä olen pohtinut paljon sitä, miten etuoikeuttuja olemme. Tästähän ei Suomessa saa puhua, mutta puhun nyt kuitenkin.
Meillä on kohtuullisen hyvät tulot ja pienet menot. Oma asunto, jossa halvat asumiskustannukset. Velkaa kummallakin nolla euroa. Yksi pian kotoa lentävä lapsi. Peikko pystyy tekemään sellaisen ratkaisun, johon kovin moni ei pystyisi. Ei olisi mahdollista edes miettiä, että haluanko tätä vai tuota, vaan olisi pakko ottaa vastaan tarjottu työ, jotta pystyisi elämään ja elättämään. Pärjäämään arjessa.
Minulla on mahdollisuus miettiä, että viihdynkö nykyisessä työssäni ja tehdä ratkaisut sen pohjalta.
Olemme etuoikeutettuja, koska voimme valita. Emme luonnollisestikaan tiedä, ovatko valintamme oikeita tai mihin ne johtavat. Voihan lopputulos olla myös se pahin mahdollinen.
Tällä hetkellä elämä ja ratkaisut tuntuvat kuitenkin hyviltä. Yön pimeinä hetkinä käperrymme toinen toistemme syliin ja toteamme, että kävi miten kävi, niin meillä on aina toisemme <3.
perjantai 17. maaliskuuta 2017
sunnuntai 12. helmikuuta 2017
Pikkulutka Peikon leikkihuoneella
Meillä on ollut Peikon kanssa onni tutustua blogimme kautta moniin ihaniin ihmisiin. Usein myös pariskuntiin, kuten pikkuneiti Lutkiksenkin tapauksessa. Olemme istuneet iltaa yhdessä ja parantaneet maailmaa. Puhuneet arkisia juttuja, mutta myös pervoja. Haluista. Ajatuksista. Olemisesta tässä maailmassa ja parisuhteissa. Joskus tuttavuudet muuttuvat ystävyydeksi, ja seurauksena voi olla jotain alla kuvatun kaltaista. Lutkis - stage is yours!
*****
Ultraraskaan työpäivän jälkeen juna parkkeerasi Turun asemalle, ja raahauduin laukkuni kanssa vastaan tulleen Peikon luo. Tarvitsin tähän väliin hengähdystauon ja ruokaa palautuakseni tuosta raskaasta työ- ja ajatusmäärästä päässäni. Ilokseni löysin pian edestäni ihanaa ruokaa ja Peikon, jolla tiesin olevan suunnitelmia varalleni. Olin miettinyt aiemmin, että hermostuttaisiko minua, mutta miten voisin jännittää seurassa jossa tunnen olevani kotona ja oma itseni? Syötyäni päätin suunnata vessaan, ja sain Peikolta laukkuuni jotain pyöreää ja painavaa, jonka asettaa paikoilleen. Pikkulutkaa hihitytti vessassa, kun laitoin kuulat paikoilleen. Ihme, että ne pysyivät sisällä määränpäähän asti.
Perillä ihmettelin leikkihuonetta ja istuskelin rennosti retrotuolilla. Sitten Peikko pyysi minut istumaan sängylle jalkojensa väliin selkä häneen päin. Peikko käski kertoa tarinoita siitä, kun sisäinen pikkulutkani on ollut vauhdissa. Samalla hän otti tiukasti hiuksista kiinni ja kiusasi nännejä niin, että ulisin kivusta. Tätä jatkui muistaakseni hetken aikaa, mutta yksityiskohdat ovat päässäni melko hataria, sillä pääni läpi meni leveä kaista ristiriitaisia ajatuksia.
Nautin, mutta vihasin kipua samaan aikaan niin paljon. Pelotti, mutta oli jotenkin tosi turvallinen olo. Peikko jatkoi pyörittelyä ja käski ottamaan pikkarit pois. Niissä olikin hommaa sukkanauhavyön takia, ja pikkulutka jatkoi haparoivaa selittelyä.
Sitten tuli pari ihan oikeaa muistikatkosta. En kuollaksenikaan muista, mitä tapahtui kun Peikko antoi litsareita ja sylki naamalle – filmi lyö ihan tyhjää. Kävin varmaan jossain pienellä mutkalla päässäni. Peikko puhui minulle alentavasti, jotain lutkaa pitäisi heitellä seinille tai jotain mutta en oikein kuullut sanoja kunnolla. Sain lähimuistista juuri ja juuri kaivettua viimeiset sanat kun Peikko pyysi toistamaan sen, mitä oli sanonut. Nämä tajunnankarkaamiset olivat ihania, ja muistan olleeni helpottunut kun kykenin muistamaan minulle sanotut sanat. voi haluta niin kovasti jotain sellaista, jota vihaa siinä hetkessä niin paljon. Se, että Peikko yhtäkkiä kovensi otteita ja painoi minut kovalla voimalla sänkyyn ja antoi tulla poskille – se säikäytti ja pelotti, ja tuntui jotenkin samaan aikaan niin turvalliselta ja hyvältä.
Mietin myöhemmin, mikä se vihlaiseva pahanolon tunne oli, joka käväisi päässäni tuossa hetkessä – se oli tunne pienestä lapsesta, joka on jätetty yksin pakkaseen ulos. Se arvottomuuden tunne siinä ohikiitävässä hetkessä oli jollain lailla pelottavaa ja vapauttavaa – ei voinut muut kuin ottaa iskut vastan ja alistua kohtaloonsa. Tarkemmin en osaa sitä mitenkään eritellä, sillä muistikuvat ovat tuolta osin hataria.
Tätä ennen Peikko oli nostanut jalkani kohti kattoa ja lämmitteli kämmenellä pakaroitani. Se teki niin kipeää, että päässäni alkoi murtumaan jokin. Muistan vilauttaneeni pari jarrusanaa, niin rajoilla mentiin kivun kanssa. Jokainen turvasana, jonka sanon, ottaa jonkin verran päähän, sillä haluaisin pystyä kaikkeen, jota minulle annetaan.
Pieni hengähdys ja sain kauniit kahleremmit jalkoihin sekä sidontarannekkeet ranteisiin. En voinut lakata ihailemasta kahleita ja sitä, miltä ne näyttivät siroissa nilkoissa. Sain levittää vartaloni isoon nojatuoliin jalat haralleen ja kädet selän taakse. Siinä paikat auki, tukka tahallaan pystyyn harottuna, naama syljellä ja kämmeneniskuilla sutattuna, oloni oli riisuttu ja kaunis. Tuli olo, että haluaisin paikalle kuvaajan, joka ikuistaisi minut mustavalkoiseen sensuelliin valokuvaan juuri tässä asennossa ja valossa. Ilokseni nänneihini laitettiin roikkumaan toisissaan ketjulla kiinni olevat nännipuristimet, ja ketju laitettiin suuhuni ohjeella, että ketju ei sitten putoa. Ihana värkki! Säälin nännejäni, sillä Peikolla tuntui olevan kova tahtotila kiduttaa niitä.
Peikko runkkasi minua paksulla mustalla varsidildolla ja surruutti wandilla. Voiko dildoon rakastua? Se oli komea kaveri se. Raskaan työpäivän jälkeen koin sen mitä parhaimpana palkintona. Halusin kovasti tulla, mutta mitä kovemmin yritin, sitä kauemmaksi se jotenkin karkasi. Mietinkin jälkeenpäin, että miksi en tule niin helposti kuin haluaisin – ylipäänsä. Se ottaa päähän, vaikka eihän se ole minkään mitta. Ja miksi koetan runkkauksessa miellyttää liikaa toista ja tulla toisen mieliksi.
En osaa päästää irti ylimääräisistä ajatuksista ja siksi en kiihotu siitä niin paljon, että tulisin. Lisäksi olen tottunut vahtimaan kehon kipuja ja tuntemuksia ja analysoimaan niitä liian tarkasti, jotta tiedän milloin sanoa että sattuu. En saa ääntäni päässä hiljenemään, en saa jarruja pois. Paitsi silloin kun Peikko pisti minut täyteen sauvoja, kun makasin selälläni. Siinä vaiheessa koin ihanaa avautumista, ja tuntui kuin olisi tullut tai ollut lähellä, eri lailla kuin mitä normaalissa seksissä. Tunsin kaiken tämän jälkeen oloni kauniiksi leikkikaluksi, joka on astetta enemmän oma itsensä. Astetta enemmän nainen.
Asia, joka minua eniten mietityttää on se, että onko minussa jokin jäinen kuori aina – kuori, jota ei voi kukaan minusta riisua vaikka mikä olisi. Kuori, jonka alla on jokin kaikkein kipein ydin, jota kaikella muulla peitän pois näkyvistä. Mene tiedä. Mutta ärsyttää, että silmiin katsominen ei ole niin helppoa kuin mitä haluaisin. Lisäksi ylianalysoin itseäni ja muita aivan liikaa – tämä häiritsee omaa elämääni välillä ihan normaalioloissakin. Tästä piirteestäni en päässyt irti tälläkään kertaa, ja Peikolla meni leikisti jo hermot minun jatkuvaan purppasuuni. ;) Miksi mietin liikaa! Miksi en päästä irti. Ja kuten Peikko sanoi: ei kaikkea tarvitse analysoida – jokainen on sellainen kuin on, jostain syystä.
Vierekkäin maatessamme, juttelimme lutkasta, joka minussa on ollut ja joksi olen tulemassa. Tajusin, että huomiohuora, joka sisälläni on ollut, onkin ehkä se juttu joka minussa haluaa elää ja kasvaa. Tämä lutka haluaa olla esillä, palvella ja olla käytettävänä. Isommassa porukassa, puolijulkisesti. Tekemässä sitä, mitä häneltä satutaan haluamaan siinä hetkessä. Sisälläni syttyi monta kutkuttavaa ajatusta, miten tätä voisi järkevästi jalostaa eteenpäin ja vapauttaa lutka sisälläni täyteen voimaansa.
- Lutkis
*****
Ultraraskaan työpäivän jälkeen juna parkkeerasi Turun asemalle, ja raahauduin laukkuni kanssa vastaan tulleen Peikon luo. Tarvitsin tähän väliin hengähdystauon ja ruokaa palautuakseni tuosta raskaasta työ- ja ajatusmäärästä päässäni. Ilokseni löysin pian edestäni ihanaa ruokaa ja Peikon, jolla tiesin olevan suunnitelmia varalleni. Olin miettinyt aiemmin, että hermostuttaisiko minua, mutta miten voisin jännittää seurassa jossa tunnen olevani kotona ja oma itseni? Syötyäni päätin suunnata vessaan, ja sain Peikolta laukkuuni jotain pyöreää ja painavaa, jonka asettaa paikoilleen. Pikkulutkaa hihitytti vessassa, kun laitoin kuulat paikoilleen. Ihme, että ne pysyivät sisällä määränpäähän asti.
Perillä ihmettelin leikkihuonetta ja istuskelin rennosti retrotuolilla. Sitten Peikko pyysi minut istumaan sängylle jalkojensa väliin selkä häneen päin. Peikko käski kertoa tarinoita siitä, kun sisäinen pikkulutkani on ollut vauhdissa. Samalla hän otti tiukasti hiuksista kiinni ja kiusasi nännejä niin, että ulisin kivusta. Tätä jatkui muistaakseni hetken aikaa, mutta yksityiskohdat ovat päässäni melko hataria, sillä pääni läpi meni leveä kaista ristiriitaisia ajatuksia.
Nautin, mutta vihasin kipua samaan aikaan niin paljon. Pelotti, mutta oli jotenkin tosi turvallinen olo. Peikko jatkoi pyörittelyä ja käski ottamaan pikkarit pois. Niissä olikin hommaa sukkanauhavyön takia, ja pikkulutka jatkoi haparoivaa selittelyä.
Sitten tuli pari ihan oikeaa muistikatkosta. En kuollaksenikaan muista, mitä tapahtui kun Peikko antoi litsareita ja sylki naamalle – filmi lyö ihan tyhjää. Kävin varmaan jossain pienellä mutkalla päässäni. Peikko puhui minulle alentavasti, jotain lutkaa pitäisi heitellä seinille tai jotain mutta en oikein kuullut sanoja kunnolla. Sain lähimuistista juuri ja juuri kaivettua viimeiset sanat kun Peikko pyysi toistamaan sen, mitä oli sanonut. Nämä tajunnankarkaamiset olivat ihania, ja muistan olleeni helpottunut kun kykenin muistamaan minulle sanotut sanat. voi haluta niin kovasti jotain sellaista, jota vihaa siinä hetkessä niin paljon. Se, että Peikko yhtäkkiä kovensi otteita ja painoi minut kovalla voimalla sänkyyn ja antoi tulla poskille – se säikäytti ja pelotti, ja tuntui jotenkin samaan aikaan niin turvalliselta ja hyvältä.
Mietin myöhemmin, mikä se vihlaiseva pahanolon tunne oli, joka käväisi päässäni tuossa hetkessä – se oli tunne pienestä lapsesta, joka on jätetty yksin pakkaseen ulos. Se arvottomuuden tunne siinä ohikiitävässä hetkessä oli jollain lailla pelottavaa ja vapauttavaa – ei voinut muut kuin ottaa iskut vastan ja alistua kohtaloonsa. Tarkemmin en osaa sitä mitenkään eritellä, sillä muistikuvat ovat tuolta osin hataria.
Tätä ennen Peikko oli nostanut jalkani kohti kattoa ja lämmitteli kämmenellä pakaroitani. Se teki niin kipeää, että päässäni alkoi murtumaan jokin. Muistan vilauttaneeni pari jarrusanaa, niin rajoilla mentiin kivun kanssa. Jokainen turvasana, jonka sanon, ottaa jonkin verran päähän, sillä haluaisin pystyä kaikkeen, jota minulle annetaan.
Pieni hengähdys ja sain kauniit kahleremmit jalkoihin sekä sidontarannekkeet ranteisiin. En voinut lakata ihailemasta kahleita ja sitä, miltä ne näyttivät siroissa nilkoissa. Sain levittää vartaloni isoon nojatuoliin jalat haralleen ja kädet selän taakse. Siinä paikat auki, tukka tahallaan pystyyn harottuna, naama syljellä ja kämmeneniskuilla sutattuna, oloni oli riisuttu ja kaunis. Tuli olo, että haluaisin paikalle kuvaajan, joka ikuistaisi minut mustavalkoiseen sensuelliin valokuvaan juuri tässä asennossa ja valossa. Ilokseni nänneihini laitettiin roikkumaan toisissaan ketjulla kiinni olevat nännipuristimet, ja ketju laitettiin suuhuni ohjeella, että ketju ei sitten putoa. Ihana värkki! Säälin nännejäni, sillä Peikolla tuntui olevan kova tahtotila kiduttaa niitä.
Peikko runkkasi minua paksulla mustalla varsidildolla ja surruutti wandilla. Voiko dildoon rakastua? Se oli komea kaveri se. Raskaan työpäivän jälkeen koin sen mitä parhaimpana palkintona. Halusin kovasti tulla, mutta mitä kovemmin yritin, sitä kauemmaksi se jotenkin karkasi. Mietinkin jälkeenpäin, että miksi en tule niin helposti kuin haluaisin – ylipäänsä. Se ottaa päähän, vaikka eihän se ole minkään mitta. Ja miksi koetan runkkauksessa miellyttää liikaa toista ja tulla toisen mieliksi.
En osaa päästää irti ylimääräisistä ajatuksista ja siksi en kiihotu siitä niin paljon, että tulisin. Lisäksi olen tottunut vahtimaan kehon kipuja ja tuntemuksia ja analysoimaan niitä liian tarkasti, jotta tiedän milloin sanoa että sattuu. En saa ääntäni päässä hiljenemään, en saa jarruja pois. Paitsi silloin kun Peikko pisti minut täyteen sauvoja, kun makasin selälläni. Siinä vaiheessa koin ihanaa avautumista, ja tuntui kuin olisi tullut tai ollut lähellä, eri lailla kuin mitä normaalissa seksissä. Tunsin kaiken tämän jälkeen oloni kauniiksi leikkikaluksi, joka on astetta enemmän oma itsensä. Astetta enemmän nainen.
Asia, joka minua eniten mietityttää on se, että onko minussa jokin jäinen kuori aina – kuori, jota ei voi kukaan minusta riisua vaikka mikä olisi. Kuori, jonka alla on jokin kaikkein kipein ydin, jota kaikella muulla peitän pois näkyvistä. Mene tiedä. Mutta ärsyttää, että silmiin katsominen ei ole niin helppoa kuin mitä haluaisin. Lisäksi ylianalysoin itseäni ja muita aivan liikaa – tämä häiritsee omaa elämääni välillä ihan normaalioloissakin. Tästä piirteestäni en päässyt irti tälläkään kertaa, ja Peikolla meni leikisti jo hermot minun jatkuvaan purppasuuni. ;) Miksi mietin liikaa! Miksi en päästä irti. Ja kuten Peikko sanoi: ei kaikkea tarvitse analysoida – jokainen on sellainen kuin on, jostain syystä.
Vierekkäin maatessamme, juttelimme lutkasta, joka minussa on ollut ja joksi olen tulemassa. Tajusin, että huomiohuora, joka sisälläni on ollut, onkin ehkä se juttu joka minussa haluaa elää ja kasvaa. Tämä lutka haluaa olla esillä, palvella ja olla käytettävänä. Isommassa porukassa, puolijulkisesti. Tekemässä sitä, mitä häneltä satutaan haluamaan siinä hetkessä. Sisälläni syttyi monta kutkuttavaa ajatusta, miten tätä voisi järkevästi jalostaa eteenpäin ja vapauttaa lutka sisälläni täyteen voimaansa.
- Lutkis
maanantai 23. tammikuuta 2017
Peikko heräilee talviunilta
Blondi kertoi omasta syksystään tässä postauksessa. Minäkin olen ollut melkoisessa talviunessa pervoilujeni kanssa, mutta nyt kun aurinko lämmittää jo vähän karwojani, niin on aika yrittää vaihtaa turkkini kesäversioon.
Syksyn ja talven pimeydessä on jotain, joka lannistaa minua lujasti. En koe olevani pimeydestä masentunut - vähän ahdistunut kyllä, mutta jotenkin pimeys vääntää minulta helposti kaikki ajatuskuviot hyvin mutkaisiksi. Tämä tarkoittaa, että yhtenä hetkenä saatan olla hyvinkin kiinnostunut ja innostunut vaikka mistä, mutta seuraavana hetkenä huomaan kuinka kesken oleva tv sarja houkutteleekin ihan liikaa. Nin kiteytettynä.
Erityisesti edellä kerrottu on koskettanut viime kuukausina pervominääni. Jopa siinä määrin, että jotkut aikaisemmin hyvinkin innostavat asiat ovat nyt tuntuneet tylsiltä, ja pahimmillaan olen huomannut piiska kädessäni suorittavani enkä toimivani innostuksesta tai kiimasta. Tämän huomatessani tein itsetutkiskelua, sillä jos jotain erityisesti tarvitsen, niin rehellisyyttä itselleni. Päätin, etten huijaa itseäni, vaan keskityn siihen mikä tuntuu tässä hetkessä mukavalta.
Edellinen kappale saattaa kuulostaa kovinkin dramaattiselta tai suurelta oivallukselta, mutta elämäähän se vain on. Onneksi blondini kanssa seksielämä on tälläkin hetkellä iloista, hauskaa, rakastavaa ja vaniljanmakuista, mikä ainakin minulle sopii loistavasti. Silti koen jonkin verran syyllisyyttäkin lähinnä joidenkin läheisteni kautta. Minulla on muutama suhtkoht satunnaisen säännöllinen leikkikaveri ja tietysti säännöllisempi ja tärkeä nukkeni, joille olen joutunut tarjoamaan eioota edellisiin selityksiin vedoten. Se ei tunnu hyvältä, varsinkaan kun suhteeni nuken kanssa on hyvin kipupohjainen. Onneksi nukke ymmärtää tilanteeni, ja onneksi hänellä on muitakin satuttajia.
Ensi lauantaina on muuten Turun Baletin Uniformal-bileet, jotka aluksi suunnittelin jättäväni väliin. Auringonpaiste, nukke, blondi ja hyvät uudet ja vanhat ystävät saivat kuitenkin minut vaihtamaan mieltä, ja en kai oikeasti voisi jättää vuoden yhtä parasta iltaa väliin.
Syksyn ja talven pimeydessä on jotain, joka lannistaa minua lujasti. En koe olevani pimeydestä masentunut - vähän ahdistunut kyllä, mutta jotenkin pimeys vääntää minulta helposti kaikki ajatuskuviot hyvin mutkaisiksi. Tämä tarkoittaa, että yhtenä hetkenä saatan olla hyvinkin kiinnostunut ja innostunut vaikka mistä, mutta seuraavana hetkenä huomaan kuinka kesken oleva tv sarja houkutteleekin ihan liikaa. Nin kiteytettynä.
Erityisesti edellä kerrottu on koskettanut viime kuukausina pervominääni. Jopa siinä määrin, että jotkut aikaisemmin hyvinkin innostavat asiat ovat nyt tuntuneet tylsiltä, ja pahimmillaan olen huomannut piiska kädessäni suorittavani enkä toimivani innostuksesta tai kiimasta. Tämän huomatessani tein itsetutkiskelua, sillä jos jotain erityisesti tarvitsen, niin rehellisyyttä itselleni. Päätin, etten huijaa itseäni, vaan keskityn siihen mikä tuntuu tässä hetkessä mukavalta.
Edellinen kappale saattaa kuulostaa kovinkin dramaattiselta tai suurelta oivallukselta, mutta elämäähän se vain on. Onneksi blondini kanssa seksielämä on tälläkin hetkellä iloista, hauskaa, rakastavaa ja vaniljanmakuista, mikä ainakin minulle sopii loistavasti. Silti koen jonkin verran syyllisyyttäkin lähinnä joidenkin läheisteni kautta. Minulla on muutama suhtkoht satunnaisen säännöllinen leikkikaveri ja tietysti säännöllisempi ja tärkeä nukkeni, joille olen joutunut tarjoamaan eioota edellisiin selityksiin vedoten. Se ei tunnu hyvältä, varsinkaan kun suhteeni nuken kanssa on hyvin kipupohjainen. Onneksi nukke ymmärtää tilanteeni, ja onneksi hänellä on muitakin satuttajia.
Ensi lauantaina on muuten Turun Baletin Uniformal-bileet, jotka aluksi suunnittelin jättäväni väliin. Auringonpaiste, nukke, blondi ja hyvät uudet ja vanhat ystävät saivat kuitenkin minut vaihtamaan mieltä, ja en kai oikeasti voisi jättää vuoden yhtä parasta iltaa väliin.
tiistai 27. joulukuuta 2016
Blondi: Ihanaa arkiseksiä
Seksi on minulle tällä hetkellä helpompaa kuin koskaan aiemmin elämässäni. Harrastamme Peikon kanssa puolivaniljaista seksiä riittävän usein. Enemmänkin sitä voisi olla, mutta jotenkin kohtuullisen kiireinen arki, harrastukset ja teini, jonka menot vaihtuvat useita kertoja päivässä, luovat reunaehdot seksille. Olen kuitenkin iloinen, että voimme olla kahdestaan myös ilman seksiä. Että maaninen seksinharrastamisen vaihe on jo taaksejäänyttä elämää. Voimme yhdessä todeta, että vaikka teini on poissa yötä, niin valitsemme elokuvan ja karkkipussin. Aina ei ole todellakaan ollut näin.
No mutta takaisin siihen helppoon arkiseksiin. Vaikka syksy on ollut raskas ja kipuinen, olen silti kyennyt rentoutumaan seksissä hyvin. Arkiseksimme sujuu siten, että Peikko nuolee minua niin pitkään, että olen tulla hulluksi. Toivon, että kykenisin laukemaan suuseksissä, mutta näin ei ole. Jotenkin kumman akrobaattisella tavalla Peikko kykenee samalla kuin nuolee minua, puristelemaan myös nännejäni. Nännit lähettävät sähköä jalkoväliin, ja voimistavat nautintoa niin, että aina en tiedä, että tuntuuko hyvälle vai pahalle. Joskus Peikko puree minua reisistä, klitoriksesta, läpsii häpyä.
Sitten kun Peikko on valmis kanssani, on minun vuoroni antaa hänelle suuseksiä. Kun Peikko on saanut sitä omasta mielestään riittävästi, vetää hän minut päällensä. Peikon kalu sisälläni laitan vielä hyrrän jalkoväliini ja laukean. Lähes sataprosenttisesti. Helposti ja nopeasti. Ilman, että juurikaan liikun. Istun tiiviisti hyrrän päällä ja teen aivan pientä liikettä niin että Peikon kalu hieroo emättimeni takaosaaa. Ja naps, laukean. Ja kysyn totta kai aina luvan siihen. Kun minä olen valmis, ottaa Peikko osansa. En tajua, että miten hän kykenee kestämään niin pitkään ja odottamaan aina, että minä laukean ensin.
Positiivinen kierre ja itseään toteuttavat ennusteet ovat luonnollisesti tämänkin ilmiön takana. Koska en enää juurikaan huolehti siitä, että laukeanko, niin minun on helpompi laueta. Koska minun on helpompi laueta, niin rentoudun ja keskityn enemmän fyysisiin tuntemuksiin kuin ajatuksiini. Jos ajatus (ja sitä myötä myös aina orgasmi) lähtee harhailemaan, pystyn yleensä palauttamaan itseni takaisin tilanteeseen, eikä koko hommaa tarvitse aloittaa täysin alusta. Ja jos jostain syystä en laukea, en syytä tai syyllistä itseäni eikä maailma kaadu niskaani, vaan ajattelen, että tällä kertaa oli näin - ilman, että alan pelätä, että apuamäenlaukeaenääkoskaan.
Silti. Edelleen kohta lähes viiden vuoden yhdessäolon jälkeen, olen kiitollinen jokaisesta orgasmista, jonka saan. Hämmästelen nykyään joka kerta sitä helppoutta, jolla laukean. Usein itken laukeamisen jälkeen puhdistavaa itkua, mutta yhtä usein nauran tai hymyilen. Tunteettomaksi orgasmi ei jätä minua koskaan.
No mutta takaisin siihen helppoon arkiseksiin. Vaikka syksy on ollut raskas ja kipuinen, olen silti kyennyt rentoutumaan seksissä hyvin. Arkiseksimme sujuu siten, että Peikko nuolee minua niin pitkään, että olen tulla hulluksi. Toivon, että kykenisin laukemaan suuseksissä, mutta näin ei ole. Jotenkin kumman akrobaattisella tavalla Peikko kykenee samalla kuin nuolee minua, puristelemaan myös nännejäni. Nännit lähettävät sähköä jalkoväliin, ja voimistavat nautintoa niin, että aina en tiedä, että tuntuuko hyvälle vai pahalle. Joskus Peikko puree minua reisistä, klitoriksesta, läpsii häpyä.
Sitten kun Peikko on valmis kanssani, on minun vuoroni antaa hänelle suuseksiä. Kun Peikko on saanut sitä omasta mielestään riittävästi, vetää hän minut päällensä. Peikon kalu sisälläni laitan vielä hyrrän jalkoväliini ja laukean. Lähes sataprosenttisesti. Helposti ja nopeasti. Ilman, että juurikaan liikun. Istun tiiviisti hyrrän päällä ja teen aivan pientä liikettä niin että Peikon kalu hieroo emättimeni takaosaaa. Ja naps, laukean. Ja kysyn totta kai aina luvan siihen. Kun minä olen valmis, ottaa Peikko osansa. En tajua, että miten hän kykenee kestämään niin pitkään ja odottamaan aina, että minä laukean ensin.
Positiivinen kierre ja itseään toteuttavat ennusteet ovat luonnollisesti tämänkin ilmiön takana. Koska en enää juurikaan huolehti siitä, että laukeanko, niin minun on helpompi laueta. Koska minun on helpompi laueta, niin rentoudun ja keskityn enemmän fyysisiin tuntemuksiin kuin ajatuksiini. Jos ajatus (ja sitä myötä myös aina orgasmi) lähtee harhailemaan, pystyn yleensä palauttamaan itseni takaisin tilanteeseen, eikä koko hommaa tarvitse aloittaa täysin alusta. Ja jos jostain syystä en laukea, en syytä tai syyllistä itseäni eikä maailma kaadu niskaani, vaan ajattelen, että tällä kertaa oli näin - ilman, että alan pelätä, että apuamäenlaukeaenääkoskaan.
Silti. Edelleen kohta lähes viiden vuoden yhdessäolon jälkeen, olen kiitollinen jokaisesta orgasmista, jonka saan. Hämmästelen nykyään joka kerta sitä helppoutta, jolla laukean. Usein itken laukeamisen jälkeen puhdistavaa itkua, mutta yhtä usein nauran tai hymyilen. Tunteettomaksi orgasmi ei jätä minua koskaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)