Olen muutamaan otteeseen ottanut 50 Shades of Grey -kirjan käteeni ja yrittänyt aloittaa lukemisen. En ole koskaan jaksanut lukea BDSM-aiheista fiktiota, en edes lyhyitä novelleja, eikä se nytkään onnistunut. Taidan yleensäkin lukea kirjoista puolet useammin etusivun kuin viimeisen. Jos kirja ei kolahda, niin en kuluta siihen aikaani.
Turun Baletti sai kutsun radiohaastatteluun liittyen mm. teemoihin onko 50 Shades näkynyt uusien innostuneiden/kyselyiden määrissä ja miten koemme leffan antaman kuvan BDSM:stä. Ilmoittauduin mukaan lähinnä siltä pohjalta, että pidän uusien infoa ja näin ollen kohtaan monia uusia ja innokkaita harrastajia sekä lisäksi seuraan aktiivisesti skenen tapahtumia. Lupasin myös haastattelijalle katsoa elokuvan ennen haastattelua, jotta voisin osallistua täysipainoisemmin hänen teemoihinsa.
Ennakko-odotukseni ovat pilanneet muutaman hyvän elokuvan minussa. Vahvimmin tulee mieleeni elokuva Inception, jonka unimaailma sai jo ajatuksellaan minut polvilleen. Ekan trailerin nähtyäni olin aivan myyty, nyt on tulossa jotain mykistävää. Niinhän sieltä tulikin, mutta kun rimani oli jo kuukausia nostettu ennätyskorkeuteen, niin alitukseksihan se vaihtui. Hyvin tyypillistä minulle. Nyt toivon, että pidän pintani American Sniperin suhteen. Onneksi riman alitus toimii myös toiseen suuntaan. Koska en odottanut 50 Shades elokuvalta juurikaan mitään, niin huomasinkin yllättyväni, positiivisesti. Se ei kuitenkaan tarkoita, että pidin elokuvasta, mutta positiivinen yllätys on aina positiivinen.
Puolen tunnin kohdalla koin vahvan deja vu -elämyksen. Ikään kuin katsoisin unelmien poikamiestä sekoitettuna Twilightiin. Suuria tunteita, joiden kohteena on suuri tuntematon. Ihastumista kuoreen, jonka takana toivotaan olevan juuri sen unelmien prinssin tai subin. Tarinan pohja rikkaasta miehestä ja ujosta tytöstä ei voi olla toimimatta massoihin. Varsinkin kun Ana ei tunnu millään ymmärtävän, millainen namu häntä jahtaakaan.
Minä annan isot propsit Herra Greylle. Hänhän on monella tasolla todellinen Herra ja kommunikaation mestari. Hän kertoo suoraan kaartelematta mitä on, mistä pitää ja millaisia sääntöjä hänellä on subinsa suhteen. Minua erityisesti leffassa lämmitti ajatus, että subin kanssa ei nukuta. Ana ei saanut siimaa. Grey myös todella reilusti, suoraan ja kaartelematta toi säännöt Anan luettavaksi. Grey näytti myös, miten todellinen Herra toimii neuvotellessa säännöistä. Hän kuunteli toista, reflektoi, teki myönnytyksiä ilman että Herran arvovalta tästä olisi murtunut. Varsin esimerkillistä toimintaa. Kuinka moni meistä tosi elämän Herroista pystyy samaan?
Pidin myös siitä, että Grey ei vienyt Anaansa suoraan syvälle leikkihuoneeseensa, vaan yritti haistella kevyemmin, olisiko naisessa tarpeeksi ainesta. Pientä sitomista, kiusimista, avokämmentä jolla saatiin Anan posket ja takamus lämpimäksi ja ilmeisesti vatsanpohjakin vähän kutisemaan. Itse elin tässä kohtaan vahvasti uskossa, että Ana olisi vähän ollut kallellaan alistuvaan suuntaan, mutta kyseessä taisi kuitenkin olla ainoastaan vahva miellyttämisenhalu, jolla ainoastaan haluttiin pitää ihastus lähellä ja toivoa, että jotain yhteistä vaaleanpunaista vielä löytyisi.
Vaikka kuinka propseja Greylle annoin, niin lopultahan sekin pajatso tyhjeni. Anan annettua tyhjiä signaaleja, herra Grey ylitti sopimattoman rajan ja molemmille selkisi, että rakkaus ja subi ei nyt kulje samassa paketissa. Varmaan loppujen lopuksi melko tuttu tarina monille.
Kovasti on BDSM-piireissä kritisoitu leffan antamaa kuvaa. Se mitä Grey loppujen lopuksi teki, oli ehdottoman väärin, enkä sellaista soisi kenellekään. Mutta jos mietin hetken, millainen tarina olisikaan ollut, jos Ana olisi ollut viaton kokematon subi. Hänhän olisi pääsyt maailmaan, josta me muut emme voisi olla muuta kuin kateellisia.
Elokuvat ovat viihdettä. Elokuvien on tarkoitus tehdä rahaa ja luoda huokailevia katseita. Luulen, että tässä 50 Shades onnistuu täydellisesti. Se että joku jaksaa narista, että elokuva antaa ihan väärän kuvan BDSM:stä tai mikrotasolla pohtia, että Greyn tekemä solmu saattaisi oikeasti olla vaarallinen Analle, niin hohhoijaa. Onhan maailma täynnä elokuvia tehtynä erilaisille oikean maailman teemoille kuten vaikka autourheilu, Amerikan presidentti tai poliisityö. Nyt jos alkaisin pilkkua nussien katsoa vaikka poliisisarjoja ja pohtia, että miten ihmeessä törmäävä auto lentää useasti törmättävän auton yli tehden vielä 180 astetta ilmassa ja räjähtäen osuessaan maahan. Jos vastaavien syiden takia arvostelisi kaikki elokuvat, niin hyviä tai edes katsottavia olisi melko vähän. Mieluummin löysään vähän olematonta kravattiani ja nautin viihteestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti