sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Pikkulutka Peikon leikkihuoneella

Meillä on ollut Peikon kanssa onni tutustua blogimme kautta moniin ihaniin ihmisiin. Usein myös pariskuntiin, kuten pikkuneiti Lutkiksenkin tapauksessa. Olemme istuneet iltaa yhdessä ja parantaneet maailmaa. Puhuneet arkisia juttuja, mutta myös pervoja. Haluista. Ajatuksista. Olemisesta tässä maailmassa ja parisuhteissa. Joskus tuttavuudet muuttuvat ystävyydeksi, ja seurauksena voi olla jotain alla kuvatun kaltaista. Lutkis - stage is yours!

*****

Ultraraskaan työpäivän jälkeen juna parkkeerasi Turun asemalle, ja raahauduin laukkuni kanssa vastaan tulleen Peikon luo. Tarvitsin tähän väliin hengähdystauon ja ruokaa palautuakseni tuosta raskaasta työ- ja ajatusmäärästä päässäni. Ilokseni löysin pian edestäni ihanaa ruokaa ja Peikon, jolla tiesin olevan suunnitelmia varalleni. Olin miettinyt aiemmin, että hermostuttaisiko minua, mutta miten voisin jännittää seurassa jossa tunnen olevani kotona ja oma itseni? Syötyäni päätin suunnata vessaan, ja sain Peikolta laukkuuni jotain pyöreää ja painavaa, jonka asettaa paikoilleen. Pikkulutkaa hihitytti vessassa, kun laitoin kuulat paikoilleen. Ihme, että ne pysyivät sisällä määränpäähän asti.

Perillä ihmettelin leikkihuonetta ja istuskelin rennosti retrotuolilla. Sitten Peikko pyysi minut istumaan sängylle jalkojensa väliin selkä häneen päin. Peikko käski kertoa tarinoita siitä, kun sisäinen pikkulutkani on ollut vauhdissa. Samalla hän otti tiukasti hiuksista kiinni ja kiusasi nännejä niin, että ulisin kivusta. Tätä jatkui muistaakseni hetken aikaa, mutta yksityiskohdat ovat päässäni melko hataria, sillä pääni läpi meni leveä kaista ristiriitaisia ajatuksia.

Nautin, mutta vihasin kipua samaan aikaan niin paljon. Pelotti, mutta oli jotenkin tosi turvallinen olo. Peikko jatkoi pyörittelyä ja käski ottamaan pikkarit pois. Niissä olikin hommaa sukkanauhavyön takia, ja pikkulutka jatkoi haparoivaa selittelyä.

Sitten tuli pari ihan oikeaa muistikatkosta. En kuollaksenikaan muista, mitä tapahtui kun Peikko antoi litsareita ja sylki naamalle – filmi lyö ihan tyhjää. Kävin varmaan jossain pienellä mutkalla päässäni. Peikko puhui minulle alentavasti, jotain lutkaa pitäisi heitellä seinille tai jotain mutta en oikein kuullut sanoja kunnolla. Sain lähimuistista juuri ja juuri kaivettua viimeiset sanat kun Peikko pyysi toistamaan sen, mitä oli sanonut. Nämä tajunnankarkaamiset olivat ihania, ja muistan olleeni helpottunut kun kykenin muistamaan minulle sanotut sanat. voi haluta niin kovasti jotain sellaista, jota vihaa siinä hetkessä niin paljon. Se, että Peikko yhtäkkiä kovensi otteita ja painoi minut kovalla voimalla sänkyyn ja antoi tulla poskille – se säikäytti ja pelotti, ja tuntui jotenkin samaan aikaan niin turvalliselta ja hyvältä.

Mietin myöhemmin, mikä se vihlaiseva pahanolon tunne oli, joka käväisi päässäni tuossa hetkessä – se oli tunne pienestä lapsesta, joka on jätetty yksin pakkaseen ulos. Se arvottomuuden tunne siinä ohikiitävässä hetkessä oli jollain lailla pelottavaa ja vapauttavaa – ei voinut muut kuin ottaa iskut vastan ja alistua kohtaloonsa. Tarkemmin en osaa sitä mitenkään eritellä, sillä muistikuvat ovat tuolta osin hataria.

Tätä ennen Peikko oli nostanut jalkani kohti kattoa ja lämmitteli kämmenellä pakaroitani. Se teki niin kipeää, että päässäni alkoi murtumaan jokin. Muistan vilauttaneeni pari jarrusanaa, niin rajoilla mentiin kivun kanssa. Jokainen turvasana, jonka sanon, ottaa jonkin verran päähän, sillä haluaisin pystyä kaikkeen, jota minulle annetaan.

Pieni hengähdys ja sain kauniit kahleremmit jalkoihin sekä sidontarannekkeet ranteisiin. En voinut lakata ihailemasta kahleita ja sitä, miltä ne näyttivät siroissa nilkoissa. Sain levittää vartaloni isoon nojatuoliin jalat haralleen ja kädet selän taakse. Siinä paikat auki, tukka tahallaan pystyyn harottuna, naama syljellä ja kämmeneniskuilla sutattuna, oloni oli riisuttu ja kaunis. Tuli olo, että haluaisin paikalle kuvaajan, joka ikuistaisi minut mustavalkoiseen sensuelliin valokuvaan juuri tässä asennossa ja valossa. Ilokseni nänneihini laitettiin roikkumaan toisissaan ketjulla kiinni olevat nännipuristimet, ja ketju laitettiin suuhuni ohjeella, että ketju ei sitten putoa. Ihana värkki! Säälin nännejäni, sillä Peikolla tuntui olevan kova tahtotila kiduttaa niitä.

Peikko runkkasi minua paksulla mustalla varsidildolla ja surruutti wandilla. Voiko dildoon rakastua? Se oli komea kaveri se. Raskaan työpäivän jälkeen koin sen mitä parhaimpana palkintona. Halusin kovasti tulla, mutta mitä kovemmin yritin, sitä kauemmaksi se jotenkin karkasi. Mietinkin jälkeenpäin, että miksi en tule niin helposti kuin haluaisin – ylipäänsä. Se ottaa päähän, vaikka eihän se ole minkään mitta. Ja miksi koetan runkkauksessa miellyttää liikaa toista ja tulla toisen mieliksi.

En osaa päästää irti ylimääräisistä ajatuksista ja siksi en kiihotu siitä niin paljon, että tulisin. Lisäksi olen tottunut vahtimaan kehon kipuja ja tuntemuksia ja analysoimaan niitä liian tarkasti, jotta tiedän milloin sanoa että sattuu. En saa ääntäni päässä hiljenemään, en saa jarruja pois. Paitsi silloin kun Peikko pisti minut täyteen sauvoja, kun makasin selälläni. Siinä vaiheessa koin ihanaa avautumista, ja tuntui kuin olisi tullut tai ollut lähellä, eri lailla kuin mitä normaalissa seksissä. Tunsin kaiken tämän jälkeen oloni kauniiksi leikkikaluksi, joka on astetta enemmän oma itsensä. Astetta enemmän nainen.

Asia, joka minua eniten mietityttää on se, että onko minussa jokin jäinen kuori aina – kuori, jota ei voi kukaan minusta riisua vaikka mikä olisi. Kuori, jonka alla on jokin kaikkein kipein ydin, jota kaikella muulla peitän pois näkyvistä. Mene tiedä. Mutta ärsyttää, että silmiin katsominen ei ole niin helppoa kuin mitä haluaisin. Lisäksi ylianalysoin itseäni ja muita aivan liikaa – tämä häiritsee omaa elämääni välillä ihan normaalioloissakin. Tästä piirteestäni en päässyt irti tälläkään kertaa, ja Peikolla meni leikisti jo hermot minun jatkuvaan purppasuuni. ;) Miksi mietin liikaa! Miksi en päästä irti. Ja kuten Peikko sanoi: ei kaikkea tarvitse analysoida – jokainen on sellainen kuin on, jostain syystä.

Vierekkäin maatessamme, juttelimme lutkasta, joka minussa on ollut ja joksi olen tulemassa. Tajusin, että huomiohuora, joka sisälläni on ollut, onkin ehkä se juttu joka minussa haluaa elää ja kasvaa. Tämä lutka haluaa olla esillä, palvella ja olla käytettävänä. Isommassa porukassa, puolijulkisesti. Tekemässä sitä, mitä häneltä satutaan haluamaan siinä hetkessä. Sisälläni syttyi monta kutkuttavaa ajatusta, miten tätä voisi järkevästi jalostaa eteenpäin ja vapauttaa lutka sisälläni täyteen voimaansa.

- Lutkis

5 kommenttia:

  1. Hei. Olen löytänyt ja saanut blogistanne paljon matkalla itseeni. Viime aikoina olen pohtinut paljon seksuaalisuuttani ja löydän itsestäni paljon samaa mitä lutkis kirjoittaa. Tahdon myös olla käytettävissä jonkun narttuna. Tätä yritän nyt omaan suhteeseeni tuoda ja saada toiselle tämä maailma on tullut yllättävänä kauttani, mutta ehkäpä mekin päästään tälle tasolle joskus. Luulen etten pysty enää caniljaiseen elämään tyytymään kun tätä on päässyt maistelemaan. -tuhma narttu-

    VastaaPoista
  2. Hei Anonyymi ja kiitos kommentistasi! Vaikka blogi päivittyy nykyään harvakseltaan, niin siät kirjoitetaan juuri sinunlaisiasi tutkailijoita varten. Jakamalla omia ajatuksia ja kokemuksia joku muukin voi löytää tärkeän osan itseään. Tuhmana narttuna on joskus ihana mukava olla <3.

    //blondi

    VastaaPoista
  3. Hei Tuhma narttu! Tai muut koulutukseen haluavat laita viestiä Masterille!
    Ohjaan ja opetan alusta lähtien.

    Nyt rohkeasti viestiä sähköpostiin: retro.risto@gmail.com

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Risto laittaa nyt vaan sen oman blogin pystyyn ja vonkaa narttunsa sen kautta!

      //blondi

      Poista
  4. Kiitos vihjeestä! Tuossa on ideaa!
    Monenlaista kokemusta on kertynyt narttujen kanssa touhutessa. Kiinnostaisikohan nämä kokemukset lukioita?

    VastaaPoista