tiistai 10. lokakuuta 2017

Blondi: Suru

Isäni oli merimies. Seilori. Skönäri. Isäni oli koditon ja juureton ihminen, joka karkasi merille täytettyään 14 vuotta.

Isänä oli hankala ihminen. Äkkiväärä. Jonka kanssa ei ollut helppo tulla toimeen. Emmekä useimmiten minun ollessani aikuinen tulleetkaan. Oli monta vuotta, jolloin emme olleen lainkaan tekemisissä.

Isäni oli alkoholisti. Pitkään jo raitis, mutta juonut enemmän tai vähemmän koko lapsuuteni. Olen siivonnut isän oksennuksia vessan seiniltä ja lattialta. Olen nähnyt isän lyövän äitiä. Olen ahdistunut, kun en koskaan kotiin tullessani tiennyt, mitä vastassa on.

Isäni oli rakastava isä. Vietti paljon aikaa meidän lasten kanssa, kun oli meriltä kotona. 70-luvulla se ei ollut kovin tavallista. Leikki. Kärrytteli. Vaihtoi vaipat. Vei ravintolaan syömään. Opetti asioita vieraista kulttuureista. Silitti ja rapsutti selkää kun uni ei tullut. Kertoi merimiesjuttuja. Hurjia sellaisia aikana, jolloin kukaan ei Suomessa matkustanut minnekään Ruotsia kauemmaksi. Luki satuja kaseteille ja jätti niitä minulle kuultavaksi, kun lähti taas pitkäksi aikaa merille.

Isä oli jatkuvasti tekemässä jotain. Ei osannut olla yhtään paikalla. Tuli levottomaksi, jos ei ollut mitään tekemistä.

Isä pelkäsi kuolemaa.

Viime viikolla isä kuoli saappaat jalassa. Kuolema oli nopea, eikä isä todennäköisesti edes tiennyt kuolevansa.

Suru ei ole musertavaa, mutta suren silti syvästi. Keho tuntuu raskaalta ja jähmeältä. Suru on kovin fyysistä. Ajatus ei kulje, vaikka olenkin ollut jo tämän viikon töissä.

Minulla oli vain yksi isä. Minun isäni.

Isi, nostan sinulle maljan. Merimiehelle <3

5 kommenttia:

  1. Isä on isä. Mun isä kuoli 24 vuotta sitten. Olin aikuinen, 27 vuotias. Isä 50.Pelkäsin edelliskesän elokuuta, kun olisin vanhempi kuin isäni koskaan. Hän oli omana aikanaan maaseudulla erityinen mies, hoiti minua ja serkkuani. Tiskasi ja auttoi keittiössä. Oli lempeä eikä ikinä sanonut ilkeästi. Ja joi. Pienellä paikkakunnalla sen kaikki tiesivät - eivätkä antaneet perheeni sitä unohtaa. Isä aiheutti häpeää. Ja kuollessaan suurinta surua, mitä siihenastisen elämäni aikana olin tuntenut. Paremmaksi pisti vain mies, joka minua vuosi isän kuoleman jälkeen jättäessään sanoi yhdeksi syyksi sen, että "kun sinä edelleen sitä isääsikin ikävöit". Mitäköhän sanoisi, jos kuulisi, että vieläkin on isänikävä :-) Ei päivittäin, mutta ihan pienen pintaraapaisun alla, siellä häpeän muiston ja kiitollisuuden seurassa. Voimia blondi <3 toivottaa Herttanen

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista
    2. Kiitos Herttanen kertomuksestasi! Luulen, että pääsen aika hyvin kiinni siihen. Itse naivisti ajattelin noin kolmevitoksi asti, ettei vanhemmilla tai muutenkaan menneillä ole merkitystä nykyisyyteen. Vähänpä tiesin silloin... Voihan isät <3

      Poista