sunnuntai 21. tammikuuta 2018

Blondi: Ikävä

Surun, ilon ja isojen muutosten täyttämä syksy kului nopeasti. Ajattelin, että en halua elämääni hetkeen mitään muutoksia - harjoittelen rauhassa uutta ja erilaista arkea.

Toisin kuitenkin kävi. Sain loppuvuodesta niin houkuttelevan työtarjouksen, että en voinut muuta kuin hypätä taas uuteen. Osittain tuttuun, osittain täysin erilaiseen. Lisää vastuuta, mahdollisuuksia kehittyä ihmisten johtamisessa. On mielenkiintoista, että kun yksi ovi aukeaa, niin se avaa mukanaan paljon muitakin ovia.

Uusi ja erilainen tarkoittaa kirjaimellisesti paljon töitä, pitkiä päiviä, työmatkoja. Sovimme Peikon kanssa, että koska minä joka tapauksessa teen ensimmäiset viikot uudessa työssäni lukemattoman määrän tunteja, viettää hän kaksi viikonloppua Helsinki-kodissa keskittyen omiin harrastuksiinsa.

Tämä tarkoittaa kolmen viikon eroa toisistamme ja samalla koko parisuhteemme pisintä eroa toisistamme. Ja voi miten se erossaolo onkaan sattunut. Ei niin, etteikö parisuhteemme kestäisi sitä. Silti ikävä tuntuu lähes konkreettisena kipuna kehossa. Välillä ikävä on niin kova, että se lähes salpaa hengen. Ikävöin Peikon ihoa ja maadottavaa ja tyynnyttävää vaikutusta minuun. Ikävöin arkista yhdessäoloa. Ikävöin seksiä. Ikävöin toisen hengitystä sängyssä. Ikävöin Peikkoa, kun menen illalla yksin nukkumaan ja herään aamulla yksin.

En olisi koskaan uskonut, miten raskasta erossa oleminen Peikosta on. Totta kai olemme pitäneet paljon yhteyttä, mutta viestittely ja soittelu eivät korvaa yhdessäoloa. Ja kuitenkin taustalla oli yhteinen päätös, joten ei tästä sinänsä voi valittaa. Täytyy kuitenkin jatkossa löytyä erittäin hyvä syy, että vietämme näin pitkän näin pitkän ajan erossa toisistamme. Tiedän, että myös Peikko jakaa ajatukseni <3.

Toisaalta ikävä on myös etuoikeutettu tunne. Se tarkoittaa sitä, että on joku jota rakastaa ja joka rakastaa. Että rakastaa niin kovin, että erossa oleminen sattuu.

Lasken päiviä ensi viikonloppuun, jolloin saan taas Peikon luokseni. Onneksi niitä ei ole enää monta!

6 kommenttia:

  1. Kuullostaa hieman huolestuttavalta että on noin riippuvainen toisesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Anonyymi! Minä en ole asiasta lainkaan huolestunut :).

      //blondi

      Poista
  2. (laiska kirjautuja) Ehkä minä olen vaan outo ihminen kun en osaa kaivata ihmisiä tuolla tavoin. Ainoastaan niitä lopullisesti menetettyjä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihmiset vaan on niin erilaisia :). Mä olen kuitenkin mitä suuremmassa määrin toimintakykyinen ja kohtuullisen täyspäinen, vaikka ikävöinkin. Ikävä on "vain" tunne, joka kulkee usein arkisin seuranani, kun olen yksin. Lopullisesti menetettyjen kohdalla ikävä onkin täysin eri juttu, ja tuolloin usein melko lamaannuttava ja kokonaisvaltainen tunne.

      //blondi

      Poista
  3. Mä sit taas ymmärrän tuon ikävän täysin. Ollaan mieheni kans töiden takia paljon erossa ja ikävä on kova. Varsinkin kaipaan sitä läheisyyttää, sitä että saa olla sen oman rakkaan sylissä/kainalossa/halattavana.
    Ps. Tykkään teidän blogista! :)
    Terv. Vaimoihminen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kauniista kommentista ja blogikehuista <3. Melko vähän täällä nykyään mitään tapahtuu, mutta aina voi nauttia vanhemmista teksteistä, jos haluaa fiilistellä. Läheisyys on juuri se, joka minäkin ikävöin. Ihoa, kosketusta, toisen hengitystä.

      Poista