Pohdin pitkään tämän postauksen otsikkoa. Yritin keksiä sille jotain hienostuneempaa tai sivistyneempää nimeä. Pohdin, että kirjoitanko tekstiä ollenkaan. Haluanko ylittää sen häpeän tunteen, joka piileskelee jossain alitajunnassani? Kun mietin suuhun naimista ja kirjoitan siitä, tunnen punan kohoavan poskilleni. Teksti syntyy junassa työmatkalla, paluumatkalla väsyneenä kotiin. Vieressäni ei istu ketään, ja takanani on junavaunun seinä. Silti tuntuu siltä, että kaikki tietävät ja katsovat. Että kun ihmiset kulkevat ohi, he näkevät. Riettaan naisen minussa. Käytettävissä olevan. Seksiltä tuoksuvan. Pervouden, jota eivät kokousvaatteet ja läppäri peitä. Tunne ei kuitenkaan ole kiusallinen, vaan ehkä jopa vähän kutkuttava.
Olen jo aikaisemmin kirjoittanut siitä, miten nautin kun Peikko käyttää suutani, joten tämä postaus on looginen jatke sille.
Muistan kun joitain kuukausia sitten (niin, siitä on todella vasta niin vähän aikaa!) katsoin elämäni ensimmäisiä pervopornovideoita. Niistä tuli enimmäkseen paha ja ahdistava olo. Ainoa, johon pystyin niissä keskittymään, olivat naisten kasvot. Eniten ahdistuin kohtauksista, joissa naisia naitiin suuhun. Ne näyttivät ja ennen kaikkea kuulostivat täysin epäinhimillisiltä. Tukehtumaisillaan olevia naisia naama täynnä sylkeä ja spermaa, meikit poskilla, täysin käytettyinä. Ja se ääni, mitä ne naiset pitivät. Korinaa, kurlausta ja voihkinaa kaikkia samaan aikaan. Olen kuitenkin tähän mennessä oppinut Peikolta, että usein sellaiset asiat, mitkä herättävät vahvoja negatiivisia tunteita, ovat niitä, jotka todellisuudesta kiinnostavat ja kiihottavat eniten. Kunhan mieli vain pystyy sen myöntämään ja pääsemään asian kanssa sinuiksi.
Olen aina pitänyt suuseksin antamisesta, etenkin Peikolle. Hän pitää usein nätisti hiuksistani kiinni tai silittelee kasvojani ja suutani, kun annan hänelle suuseksiä. Viime aikoina hän on kuitenkin alkanut koventaa otteitaan. Huomannut, miten paljon minä nautin ja kaipaan sitä, kun hän, no – nai minua kunnolla suuhun ja käyttää suutani rajusti. Nähnyt ja vaistonnut, millaiseen tilaan se minut saattaa. Mitä suuhun naiminen saa korvieni välissä aikaiseksi. Toistaiseksi samaan on pystynyt vain kasvoille läpsiminen.
Viimeksi kun leikimme, niin makasin jossain välissä poikittain sängyn reunalla pää lievästi alaspäin roikkuen. Peikon oli syvällä suussani ja kurkussani samalla käsistäni kiinni pitäen. Välillä hän kumartui ylleni nuollen minua, välillä hän irrotti kätensä käsistäni ja työnsi ne sisälleni. Hän rytmitti suuhun naimista niin, että sain välillä haukkoa happea – naama märkänä kuolaa valuen. Muistan, miten välillä hänen pitäessään taukoa ja vetäyessään pois suustani, hän läpsi kasvojani. Joko siksi, että hän saisi minut takaisin maanpinnalla tai siksi, että hän saisi minut vielä syvemmälle. En tiedä. Tunsin vain, miten vajosin koko ajan syvemmälle ja syvemmälle omaan tilaani. Peikko vaistosi sen, ja jatkoi. Suuhun naimista, kasvoihin läpsimistä, minun käyttämistäni.
Olemme tuon leikin jälkeen puhuneet suuhun naimisesta paljon. Siitä, miksi se tuntuu minusta niin hyvälle. Siitä, mitä se saa minussa aikaiseksi. Peikon omista fiiliksistä ja tuntemuksista. Siitä, miten minä en ole aikaisemmin ymmärtänyt, mistä siinä on pohjimmiltaan kysymys. Siitä, että Peikollakaan ei juuri ole asiasta kokemusta eikä hän tiennyt, miten hyvältä se hänestä tuntuu. Siitä, että hän olisi voinut jatkaa vielä vaikka kuinka pitkään ja rajusti. Siitä, miksei hän kuitenkaan tehnyt sitä. Siitä, mitä minä olisin vielä ollut valmis vastaanottamaan. Erehdyn usein ajattelemaan, että Peikko on tehnyt pervoilun saralla paljon ja kaikkea, koska hän on harrastanut sitä niin paljon pidempään kuin minä. En muista, että pervoilu vaatii myös alistavalta osapuolelta luottamusta ja pikkuhiljaa etenemistä. Etenkin jos haluaa toimia vastuullisesti. Ja unohdan, että Peikolla on monen asian suhteen samanlainen tutkimusmatka edessä kuin minullakin. Ja vaikka hän olisikin tehnyt asioita muiden kanssa, ei hän kuitenkaan tiedä, miltä ne tuntuvat kanssani ja miten me reagoimme niihin yhdessä.
En ole löytänyt siihen mitään selitystä, miksi suuhun naiminen tuntuu niin hyvältä. Peikko spekuloi, että siinä alistuminen ja käytettävänä oleminen tulevat äärimmäisillä tavoilla näkyviksi ja siksi se saa korvieni välissä aikaan jotain hyvin poikkeuksellista. Jotain kovin primitiivistä, jota on vaikea pukea sanoiksi. Olen samaa mieltä, ja tyydyn toistaiseksi tähän selitykseen.
Peikko oli eilen luonani yökylässä. Ilta meni jutellessa, sylikkäin maatessa ja silitellessä. Zero pervoilua. Ennen kuin nukahdimme, kävimme seuraavan keskustelun:
Blondi: Voisitko sä joskus naida mua suuhun siten, että mun kädet olisivat sidottuina selän taakse?
Peikko: Missä sä sitten haluaisit olla. Sängylläkö?
Blondi: Ei kun lattialla polvillani.
Peikko: Ja sitten mä pitäisin samalla sua tiukasti hiuksista kiinni.
Blondi: Niiiinh
Peikko: Mä lupaan sulle, että sä saat olla niin vielä monta kertaa.
Blondi: Kiitos. Hyvää yötä rakas.
Peikko: Hyvää yötä kulta.
Näin sanoo siis nainen, joka vielä muutama kuukausi sitten sanoi Peikolle, että minä en muuten sitten KOSKAAN polvistu sinun eteesi käskystä. Jos haluat minun polvistuvan, niin saat käyttää siihen paljon fyysistä voimaa…
maanantai 31. joulukuuta 2012
perjantai 28. joulukuuta 2012
Uuden huonekalun testausta
Olen muutaman (nuoren) naisen loukossa. Välillä tuntuu että yhtälö on mahdoton. Miten pitää kaikki tyytyväisinä ja pysyä siinä virrassa vielä itsekkin aidosti onnellisena. Periaatteessa pidän siitä että naruja on vedetty moneen suuntaan, mutta rajansa kaikella. Nyt aikaani ja läsnäoloani kaipaa useampi taho, tosin eritavalla kukin. Olen yrittänyt järjestellä asioita parhaani mukaan, mutta aina ei vaan voi miellyttää kaikkia. Tai kenties voi mutta silloin omat suunpielet osoittavat varpaisiin. Silti en oikeasti valita sillä elämässäni on juuri nyt ne asiat mithä haluankin.
Blondi yllätti jälleen positiivisesti. Tällä kertaa todella lämpimästi. Luulempa jopa että hän ei täysin ymmärrä kuinka paljon tämä ele minua miellytti. Blondille koti on turvapaikka. Avara, rauhallinen, pelkistetty josta kuitenkin löytyy kaikki mitä hän tarvitsee. Hän selvästi viihtyy kotonaan ja pitää siitä että asunto on hänen näköisensä. Hän sanoo useasti nauttivansa kotiin saapumisestaan. Hänen maailmansa on paikoillaan kotona. Minäkin pidän hänen asunnostaan edellä mainituista syistä. Yhdessä olemme tosin miettineet miten saisimme kauniiseen kattopaneelin sopivan reiän josta voisimme porata reiän betonikattoon ja kiinnittää ankkurilla sinne koukun. Ehkäpä se pieni koukku sopisi Blondin Feng Shuihin. Mutta taikaisin siihen eleeseen. Blondi kertoi löytäneensä mukavan 50-luvun vuodesohvan, joka tyylillisesti olisi hyvin sopiva hänen kirjastohuoneeseensa ja tarpeeksi pitkä minun jälkikasvun siinä nukkua. Blondi tietää kuinka paljon mietin jälkikasvuani ja että teen paljon töitä sen eteen että arjessani olisi hyvä olla. Se että nyt heillä olisi tarvittaessa oma huone myös blondin luona on iso asia minulle. Nyt tämän pienen hankinnan myötä olisimme jälleen askeleen lähempänä yhteistä helpompaa arkea.
Hakiessamme sohvaa en, ihme kyllä, miettinyt sen pervo-ominaisuuksia. Olin kyllä ihastunut sen kuntoon, tyyliin ja hienoon yksinkertaiseen systeemiin josta pienestä sohvasta saadaan nopeasti levitettyä kunnon sänky. Tuollaisia kun ei enää tehdä.
Myöhemmin kun sovittelimme (jännitimme mahtuuko) sohvaa paikoilleen, katselin sitä myös sillä silmällä. Lyhyt istuinosa, matala selkänoja, melko vankan näköiset jalat. Pienen ideoinnin jälkeen sehän suorastaan huusi blondia polvilleen väärinpäin vatsa nojaten selkäosaan, kädet roikkuen selkänojan ylin ja nilkat kiinnitettyneinä sohvan jalkoihin. Illalla sitten sohva oli pakko koeajaa. Leikimme ensimmäistä kertaa kirjastohuoneessa ja totesimme sohvan olevan lujaa vanhaa laatua.
Koska tämä postaus on myös vuoden viimeisimpäni, niin haluan tuoda esille vielä muutaman asian. Ensinnäkin haluan toivottaa kaikille lukijoille onnellista ja antoisaa uutta vuotta. Saatta joidenkin olla vaikea uskoa, mutta minulle uusi vuosi tulee varmastikkin olemaan parempi kuin vielä tämä käynnissä oleva. Toiseksi haluan kiittää teitä lukijoita. Blogia on luettu n. 12000 kertaa. Kolmanneksi meiltä on useastikkin kysytty miksi kirjoitamme tätä blogia? Olen myös alkanut saada anonyymeja viestejä, aina vaan enemmän, ja poimin sieltä viimeisimmän ja erittäin lämpimän joka vastaa edellisen kysymykseen melkeen täydellisesti. Tämän viestin myötä toivon teille kaikkea hyvää.
Blondi yllätti jälleen positiivisesti. Tällä kertaa todella lämpimästi. Luulempa jopa että hän ei täysin ymmärrä kuinka paljon tämä ele minua miellytti. Blondille koti on turvapaikka. Avara, rauhallinen, pelkistetty josta kuitenkin löytyy kaikki mitä hän tarvitsee. Hän selvästi viihtyy kotonaan ja pitää siitä että asunto on hänen näköisensä. Hän sanoo useasti nauttivansa kotiin saapumisestaan. Hänen maailmansa on paikoillaan kotona. Minäkin pidän hänen asunnostaan edellä mainituista syistä. Yhdessä olemme tosin miettineet miten saisimme kauniiseen kattopaneelin sopivan reiän josta voisimme porata reiän betonikattoon ja kiinnittää ankkurilla sinne koukun. Ehkäpä se pieni koukku sopisi Blondin Feng Shuihin. Mutta taikaisin siihen eleeseen. Blondi kertoi löytäneensä mukavan 50-luvun vuodesohvan, joka tyylillisesti olisi hyvin sopiva hänen kirjastohuoneeseensa ja tarpeeksi pitkä minun jälkikasvun siinä nukkua. Blondi tietää kuinka paljon mietin jälkikasvuani ja että teen paljon töitä sen eteen että arjessani olisi hyvä olla. Se että nyt heillä olisi tarvittaessa oma huone myös blondin luona on iso asia minulle. Nyt tämän pienen hankinnan myötä olisimme jälleen askeleen lähempänä yhteistä helpompaa arkea.
Hakiessamme sohvaa en, ihme kyllä, miettinyt sen pervo-ominaisuuksia. Olin kyllä ihastunut sen kuntoon, tyyliin ja hienoon yksinkertaiseen systeemiin josta pienestä sohvasta saadaan nopeasti levitettyä kunnon sänky. Tuollaisia kun ei enää tehdä.
Myöhemmin kun sovittelimme (jännitimme mahtuuko) sohvaa paikoilleen, katselin sitä myös sillä silmällä. Lyhyt istuinosa, matala selkänoja, melko vankan näköiset jalat. Pienen ideoinnin jälkeen sehän suorastaan huusi blondia polvilleen väärinpäin vatsa nojaten selkäosaan, kädet roikkuen selkänojan ylin ja nilkat kiinnitettyneinä sohvan jalkoihin. Illalla sitten sohva oli pakko koeajaa. Leikimme ensimmäistä kertaa kirjastohuoneessa ja totesimme sohvan olevan lujaa vanhaa laatua.
Koska tämä postaus on myös vuoden viimeisimpäni, niin haluan tuoda esille vielä muutaman asian. Ensinnäkin haluan toivottaa kaikille lukijoille onnellista ja antoisaa uutta vuotta. Saatta joidenkin olla vaikea uskoa, mutta minulle uusi vuosi tulee varmastikkin olemaan parempi kuin vielä tämä käynnissä oleva. Toiseksi haluan kiittää teitä lukijoita. Blogia on luettu n. 12000 kertaa. Kolmanneksi meiltä on useastikkin kysytty miksi kirjoitamme tätä blogia? Olen myös alkanut saada anonyymeja viestejä, aina vaan enemmän, ja poimin sieltä viimeisimmän ja erittäin lämpimän joka vastaa edellisen kysymykseen melkeen täydellisesti. Tämän viestin myötä toivon teille kaikkea hyvää.
comment: kiitos tästä blogista!
kiitos kiitos kiitos :)
tälläiseen
touhuun ei oma uskallus olisi riittänyt,
jos en olisi tätä blogia
seuraillut.
hyvää uutta vuotta teille!
maanantai 24. joulukuuta 2012
Blondi: Sekalainen hajatelmapostaus
Odotan hyvällä mielellä joululomaa. Vietän joulua ensimmäisen kerran pitkään, pitkään aikaan. Entisellä elämässäni lähdimme silloisen kumppanini kanssa aina joulua karkuun. Pois kotikaupungista. Usein myös kotimaasta. Nyt pysyn joulun kotimaisemissa ja nautin pitkästä lomasta. Aion panostaa syömiseen, lukemiseen, nukkumiseen, ihmisten kanssa olemiseen ja toivottavasti jonkun verran myös pervoiluunkin. Kotoani ei kuitenkaan löydy joulua sanan perinteisessä merkityksessä. Posti on tuonut minulle jonkun joulukortin – siinäpä ne näkyvät joulun merkit. Tänään paketoin muutaman lahjan. Iloitsen, kun löysin yksinkertaista ruskeaa käärepaperia ja mattamustaa lahjanarua.
Uusi nettituttuni, Peikon hyvä ystävä, kysyi minulta eräänä päivänä, että miksi kirjoitan tätä blogia. Hän pohti asiaa siltä kannalta, että mietinkö sitä, että millaisena muut ihmiset minut näkevät. Kyse ei ollut moraalisesta pohdinnasta, vaan yleensä ihmisenä olemisesta. Olen aina tuntenut itseni ulkopuoliseksi sosiaalisen kuoren alla, enkä oikein osaa välittää siitä, mitä muut ihmiset minusta ajattelevat. Kirjoitan muutenkin, ja koen, että kirjoittamalla jäsennän ajatuksiani ja samalla maailmaa. Mutta miksi sitten kirjoittaa julkisesti intiimeistä asioista? Huomiohuorausta en itsessäni oikein tunnista. Olen jostain syystä jo monta vuotta halunnut pitää blogia, mutta en ole keksinyt blogille aihetta. Pervoilu tarjosi kiinnostavan ja monipuolisen aiheen kirjoittamiselle.
Toivon, että joku jossain saa teksteistäni, ajatuksistani, kokemuksistani jotain. Jonkun pienen välähdyksen siitä, miltä tuntuu, kun rakastetaan ja rakastaa itse. Jonkun sellaisen kipinän, että uskaltaa ehkä itsekin kokeilla ja toteuttaa omia halujaan. Ja jos ei uskalla tai pysty, niin tarjota kuitenkin paikan, jossa tutustua pervoiluun turvallisesti. Pikkuhiljaa. Kuten olen itsekin tehnyt. Saada ymmärrys siitä, että alistuminen oikealle ihmiselle on ainutlaatuinen lahja, ei vika tai puute. Kertoa omia kokemuksia. Missä kaikessa alistuminen minua on auttanut, ja mitä olen sen kautta saanut löytää ja kokea. Häpeän työstämistä, tunteiden tunnistamista, oman itsen hyväksymistä, oman kehon näkemistä hetkittäin kauniina… Lista on pitkä. Blogi on väylä ja mahdollisuus jakaa samanmielisille ihmisille pieni välähdys todellisuudestani.
Nyt menen paketoimaan lahjat.
Uusi nettituttuni, Peikon hyvä ystävä, kysyi minulta eräänä päivänä, että miksi kirjoitan tätä blogia. Hän pohti asiaa siltä kannalta, että mietinkö sitä, että millaisena muut ihmiset minut näkevät. Kyse ei ollut moraalisesta pohdinnasta, vaan yleensä ihmisenä olemisesta. Olen aina tuntenut itseni ulkopuoliseksi sosiaalisen kuoren alla, enkä oikein osaa välittää siitä, mitä muut ihmiset minusta ajattelevat. Kirjoitan muutenkin, ja koen, että kirjoittamalla jäsennän ajatuksiani ja samalla maailmaa. Mutta miksi sitten kirjoittaa julkisesti intiimeistä asioista? Huomiohuorausta en itsessäni oikein tunnista. Olen jostain syystä jo monta vuotta halunnut pitää blogia, mutta en ole keksinyt blogille aihetta. Pervoilu tarjosi kiinnostavan ja monipuolisen aiheen kirjoittamiselle.
Toivon, että joku jossain saa teksteistäni, ajatuksistani, kokemuksistani jotain. Jonkun pienen välähdyksen siitä, miltä tuntuu, kun rakastetaan ja rakastaa itse. Jonkun sellaisen kipinän, että uskaltaa ehkä itsekin kokeilla ja toteuttaa omia halujaan. Ja jos ei uskalla tai pysty, niin tarjota kuitenkin paikan, jossa tutustua pervoiluun turvallisesti. Pikkuhiljaa. Kuten olen itsekin tehnyt. Saada ymmärrys siitä, että alistuminen oikealle ihmiselle on ainutlaatuinen lahja, ei vika tai puute. Kertoa omia kokemuksia. Missä kaikessa alistuminen minua on auttanut, ja mitä olen sen kautta saanut löytää ja kokea. Häpeän työstämistä, tunteiden tunnistamista, oman itsen hyväksymistä, oman kehon näkemistä hetkittäin kauniina… Lista on pitkä. Blogi on väylä ja mahdollisuus jakaa samanmielisille ihmisille pieni välähdys todellisuudestani.
Nyt menen paketoimaan lahjat.
perjantai 21. joulukuuta 2012
Blondi: Kiitollisuudesta
Olen ollut lähiaikoina poikkeuksellisen kiitollinen monesta asiasta. Peruskiitollisena, positiivisena ihmisenä olen ajatellut, että jos en bloggaisi pervoilusta, niin voisin hyvänä kakkosvaihtoehtona blogata positiivisuudesta ja kiitollisuudesta.
Olen tuntenut poikkeuksellisen suurta nöyryyttää ja kiitollisuutta siitä, että olen saanut Peikon elämääni. Polku Peikon kanssa ei ole ollut helpoimmasta päästä ulkoisten olosuhteiden takia, mutta ehdottomasti sen arvoinen. On mielenkiintoista, miten ulkoapäin tulevat vaikeudet ovat lujittaneet suhdettamme ja vieneet sen yhä vakavammalle pohjalle.
Olen kiitollinen, että olen saanut tutustua Peikon jälkikasvuun. Ihaniin nuoriin ihmisiin. Olen kiitollinen, että saan toimia heille luottoaikuisena. Sellaisena tasaisena ja turvallisena. Omana itsenäni. Olemme lasten kanssa toinen toisillemme vuorotellen mustasukkaisia, koska haluamme kaikki palan Peikosta. Mustasukkaisuus ei kuitenkaan vähennä kiintymyksen määrää.
Olen kiitollinen, että olen saanut Peikon kautta tutustua moniin uusiin ja ihaniin ihmisiin. Osasta on tullut ihan oikeita ystäviä, osa on muuten vaan hyviä tyyppejä. Ystäviä ja luottoihmisiä ei tässä elämässä voi koskaan olla liikaa. Olen joskus ajatellut, että aikuisiällä alkaneessa ystävyydessä on jotain hyvin erityislaatuista, koska se perustuu aitoon kiinnostukseen ja kunnioitukseen toista ihmistä kohtaan, ei totuttuun tapaan. Sellainen ystävyys on myöskin vapaa menneisyyden painolasteista, ja antaa mahdollisuudet vaikka mihin.
Olen kiitollinen ihanasta työyhteisöstä, jonka omaan. Erilaisista ihmistä siellä. Hyvästä yhteishengestä. Siitä, ettei selän takana puhuta pahaa muista. Tällä viikolla yhdessä syödystä joulupuurosta. Lucian ilmaantumisesta taloon. Kauniista laulusta ja kyynelistä, joita laulut saivat minut itkemään.
Olen kiitollinen äidilleni. Villasukista ja taatelikakusta, jotka hän toi minulle tällä viikolla. Kolmesta parista rikkinäisiä villasukkia, jotka hän otti mukaansa parsittaviksi. Kun uusavuton tytär ei osaa . Rakkaudesta ja välittämisestä, joita tekojen takaa löytyy. Koska sanat ovat vaikeata.
Olen kiitollinen siitä, että olen riittävän terve ja toimintakykyinen. Voin tehdä asioita, joita haluan. En kaikkia, mutta riittävästi. Mieleni ja kehoni toimivat, kun pidän niistä huolta.
Jos tavaroille voi olla kiitollinen, niin olen kiitollinen polkupyörälleni ja tietokoneelleni. Pyörä antaa minulle vapaudun ja riippumattomuuden tunteen. Se vie minut sinne, minne haluan. Myös lumessa ja pakkasessa. Ilman, että minun täytyy miettiä, löydänkö parkkipaikan tai että polttoaine on kallista. Tietokone kytkee minut ihmisiin. Tietokoneen avulla pidän Peikkoon yhteyttä, silloin kun näkeminen ei ole mahdollista. Tietokone yhdistää minut myös sosiaaliseen mediaan ja pervoyhteisöön. Lisäksi tietokoneen näppäimistö antaa minulle mahdollisuuden pukea ajatukset sanoiksi.
Olen kiitollinen tästä vuodesta. Kaikesta, jota se on minulle antanut. Uuden pyörän rikkoutuneen tilalle. Uuden työn. Uuden ihmissuhteen rikkomani tilalle (En pysty kirjoittamaan rikkoutuneen. Ehkä senkin vuoro vielä tulee). Olen kiitollinen myös kaikista niistä ihmisistä, jotka ovat tänä vuonna olleet elämässäni vain läpikulkumatkalla. He olivat kaikki tarpeellisia. Ilman heitä en olisi se, mikä nyt olen.
Ilman luopumista kaikesta vanhasta minulla ei olisi sitä, mitä minulla nyt on. Luopuminen ei ole käynyt kivuttomasti, mutta on ollut välttämätöntä. Satojen itkettyjen itkujen lisäksi vuoteen mahtuu myös ennen kokemattoman suuri määrä iloa, naurua ja nautintoa. Kiitos elämä. Että olet ja kannat.
Olen tuntenut poikkeuksellisen suurta nöyryyttää ja kiitollisuutta siitä, että olen saanut Peikon elämääni. Polku Peikon kanssa ei ole ollut helpoimmasta päästä ulkoisten olosuhteiden takia, mutta ehdottomasti sen arvoinen. On mielenkiintoista, miten ulkoapäin tulevat vaikeudet ovat lujittaneet suhdettamme ja vieneet sen yhä vakavammalle pohjalle.
Olen kiitollinen, että olen saanut tutustua Peikon jälkikasvuun. Ihaniin nuoriin ihmisiin. Olen kiitollinen, että saan toimia heille luottoaikuisena. Sellaisena tasaisena ja turvallisena. Omana itsenäni. Olemme lasten kanssa toinen toisillemme vuorotellen mustasukkaisia, koska haluamme kaikki palan Peikosta. Mustasukkaisuus ei kuitenkaan vähennä kiintymyksen määrää.
Olen kiitollinen, että olen saanut Peikon kautta tutustua moniin uusiin ja ihaniin ihmisiin. Osasta on tullut ihan oikeita ystäviä, osa on muuten vaan hyviä tyyppejä. Ystäviä ja luottoihmisiä ei tässä elämässä voi koskaan olla liikaa. Olen joskus ajatellut, että aikuisiällä alkaneessa ystävyydessä on jotain hyvin erityislaatuista, koska se perustuu aitoon kiinnostukseen ja kunnioitukseen toista ihmistä kohtaan, ei totuttuun tapaan. Sellainen ystävyys on myöskin vapaa menneisyyden painolasteista, ja antaa mahdollisuudet vaikka mihin.
Olen kiitollinen ihanasta työyhteisöstä, jonka omaan. Erilaisista ihmistä siellä. Hyvästä yhteishengestä. Siitä, ettei selän takana puhuta pahaa muista. Tällä viikolla yhdessä syödystä joulupuurosta. Lucian ilmaantumisesta taloon. Kauniista laulusta ja kyynelistä, joita laulut saivat minut itkemään.
Olen kiitollinen äidilleni. Villasukista ja taatelikakusta, jotka hän toi minulle tällä viikolla. Kolmesta parista rikkinäisiä villasukkia, jotka hän otti mukaansa parsittaviksi. Kun uusavuton tytär ei osaa . Rakkaudesta ja välittämisestä, joita tekojen takaa löytyy. Koska sanat ovat vaikeata.
Olen kiitollinen siitä, että olen riittävän terve ja toimintakykyinen. Voin tehdä asioita, joita haluan. En kaikkia, mutta riittävästi. Mieleni ja kehoni toimivat, kun pidän niistä huolta.
Jos tavaroille voi olla kiitollinen, niin olen kiitollinen polkupyörälleni ja tietokoneelleni. Pyörä antaa minulle vapaudun ja riippumattomuuden tunteen. Se vie minut sinne, minne haluan. Myös lumessa ja pakkasessa. Ilman, että minun täytyy miettiä, löydänkö parkkipaikan tai että polttoaine on kallista. Tietokone kytkee minut ihmisiin. Tietokoneen avulla pidän Peikkoon yhteyttä, silloin kun näkeminen ei ole mahdollista. Tietokone yhdistää minut myös sosiaaliseen mediaan ja pervoyhteisöön. Lisäksi tietokoneen näppäimistö antaa minulle mahdollisuuden pukea ajatukset sanoiksi.
Olen kiitollinen tästä vuodesta. Kaikesta, jota se on minulle antanut. Uuden pyörän rikkoutuneen tilalle. Uuden työn. Uuden ihmissuhteen rikkomani tilalle (En pysty kirjoittamaan rikkoutuneen. Ehkä senkin vuoro vielä tulee). Olen kiitollinen myös kaikista niistä ihmisistä, jotka ovat tänä vuonna olleet elämässäni vain läpikulkumatkalla. He olivat kaikki tarpeellisia. Ilman heitä en olisi se, mikä nyt olen.
Ilman luopumista kaikesta vanhasta minulla ei olisi sitä, mitä minulla nyt on. Luopuminen ei ole käynyt kivuttomasti, mutta on ollut välttämätöntä. Satojen itkettyjen itkujen lisäksi vuoteen mahtuu myös ennen kokemattoman suuri määrä iloa, naurua ja nautintoa. Kiitos elämä. Että olet ja kannat.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)