Olin pahassa raossa. Lapset olivat pieniä ja he tarvitsivat minua, edes yhtä aikuista. En päässyt irti, joten minun piti keksiä selviytymiskeino. Aloin pelata hänen peliään. Purin hammasta ja kestin. Hymyilin, join välillä teetä ja välillä jopa mietin naapureiden "outoa" menoa. Sanoin vuosikausia "rakastan sinua", vaikka sanat sattuivat ja olisin halunnut oksentaa. Kasvatin kuorta.
Vihdoin mieli läikkyi liikaa. Tein nopean päätöksen ja astuin samantien ulos vankilasta. Ilma oli heti kevyempää. Ihmiset hymyilivät. Sain kertoa omia ajatuksiani ja tuntea omat haluni. Näin mitä olen ja aloin opetella sitä lisää. Tajusin että matka olisi pitkä, mutta en halunnut katkeroitua. Halusin tuntea olevani vielä aidosti onnellinen. Pitää huoltaa jostakin, rakastaa ja olla rakastettu. Tein päätöksen, että enää en sanoisi "minä rakastan sinua", muuta kuin silloin kun se tuntuu oikealta, hyvältä ja aidolta.
Blondin kanssa elämä on tuntunut paremmalta, oikealta ja aidommalta kuin kenenkään kanssa koskaan. Tunteemme ja suhteemme on syventynyt huimasti ja olen löytänyt itsestäni uusia piirteitä mihin en ole koskaan aikaisemmin törmännyt. On ollut jo jonkin aikaa täysin selvää että olen rakastanut. Kuitenkin edellä kertomani oli aiheuttanut sen, että en ollut heti saanut näitä sanoja suustani. Ja kun ne eivät heti olleet tulleet niin niistä oli tullut jo jonkinmoinen "peikko" itselleni. (Olen joissain asioissa melko ankara itselleni.) Sitten eräänä iltana herkän rakastelun jälkeen. Makaamme kainalokkain unen ja valveen rajamailla. Sormeni piirtelevät blondin selkää ja hän on nukahtamaisillaan viereeni kun sanat tulevat aivan itsestään, suunnittelematta, tunteella ja spontaanista. Minä rakastan sinua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti