Blondi: Tunteista vol. 1

Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa aiheesta nimeltä tunteet. Tunteet ovat aina olleet minulle vaikeita. Vaikeita tuntea. Vaikeita tunnistaa. Vaikeita hyväksyä. Olen vuosikausia oireillut fyysisesti ja psyykkisesti eri tavoilla, koska en ole saanut tunteita ilmaistua. En ole osannut. En ole uskaltanut. Olen oppinut paljon matkan varrella monien eri ihmisten avulla. Osa heistä on ollut ammattiauttajia – parhaimmat opettajat ovat kuitenkin tähän mennessä löytyneet ystäväpiiristäni. Toki myös aika on auttanut. Ikä on tuonut armeliaisuutta. Sisäiset vaatimukset, kontrolli, kriittisyys ja suorittaminen eivät ole enää muutamaan vuoteen tuntuneet niin tärkeiltä kuin aikaisemmin, jolloin ne pitivät elämääni kasassa. Silti paljon on vielä tekemistä.

Alistuminen on tarjonnut minulle mahtavan mahdollisuuden tunteiden tarkasteluun, niiden kohtaamiseen ja niiden kanssa työskentelyyn. Keskustelin viimeksi tänään aiheesta toivottavasti tulevan hyvän ystävän kanssa.

Alistuessani saan kohdata sen, kun minulta viedään kontrolli pois. Minulle kontrolli on joskus ollut kaikki kaikessa. Se on pitänyt elämäni kasassa ja määrittänyt kuka ja mikä olen. Tai näin olen luullut. Kontrollista on kohtuullisen helppo luopua. Nautin, kun se otetaan minulta pois. Nautin, kun minua käytetään. Nautin, kun tunnen itseni pieneksi ja avuttomaksi.

Alistuessani saan katsoa silmästä silmään häpeää. Huomaan, että mieleni tekisi kirjoittaa, että joudun, koska häpeä on minulle tunteista vaikein. En pysty kohtaamaan sitä vielä juuri millään tasolla. Onneksi Peikko tietää sen, ja on kärsivällinen. Kehoni ottaa vastaan oikeastaan mitä tahansa, eikä se juuri protestoi. Korvien väli on viisaampi ja huomattavasti hitaampi etenkin häpeän kohdalla. Häpeän tunne konkretisoituu leikeissämme siihen, että Peikko pyytää minua sanomaan jotain. On melkein sama, mitä minun pitäisi sanoa – useimmiten en pysty siihen. Häpeä on liian suuri. Kuulla omasta suustaan jonkun toisen valitsemia sanoja. Nolottaa. Rinnassa tuntuu iso musta möykky. Usein itken, ja pääsen purkamaan tunnetta sitä kautta. Ainoa asia, minkä pystyn sujuvasti ja ilman häpeää sanomaan on se, kun kysyn lupaa laueta.

Häpeä siitä, että en pysty puhumaan on erityisen suuri. Olen verbaalisesti lahjakas, ja pystyn AINA ilmaisemaan sen mitä haluan. Mutta kun sanoja ei tule. En pysty. Kammoan myös ajatusta siitä, että suuhuni laitettaisiin jotain esim. pallo tai suukapula ja sitten joutuisin puhumaan jotain. Toisaalta ajatus kiehtoo ja kiihottaa. Muistan kun näin ensimmäisiä kinkyvideoita netistä. Sellaisia, joissa alistuvien suussa oli jotain. Ahdistuin niin paljon, etten pystynyt katsomaan. Nykyään katson, ja mietin, että onkohan minusta koskaan tuohon. Pystynkö? Haluaisin kyllä. Peikko rauhoittelee, ja sanoo, että meillä ei ole mikään kiire. Että pystyn joskus jos olen pystyäkseni. Pieni sisäinen suorittaja iskee alistuessakin. Onneksi Peikko ajaa sen tiehensä.

Muutenkin tunteiden monipuolisuus, ailahtelevuus ja monet uudet tunteet ovat tulleet tutuksi sen jälkeen kun tutustuin Peikkoon. Parisuhteemme on äärimmäisen tasapainoinen, rauhallinen ja tasa-arvoinen. Kuitenkin alistuva-alistava –asetelma tuo siihen sellaisia elementtejä, jotka ovat tulleet itselleni yllätyksenä.

Olen ihmisenä tasapainoinen, rauhallinen enkä kaipaa elämääni mitään suurta draamaa. Olen itsenäinen ja pärjäävä. Olen aina tullut toimeen yksin vaikka pitkässä parisuhteessa olenkin lähes koko aikuisikäni elänyt. En ole koskaan aikuisiällä tarvinnut ketään toista ihmistä. Toki ilmaisu on kärjistetty, koska kaikki ihmiset tarvitsevat välillä toisia ihmisiä. Mutta tarvitsevuuden tunnetta en ole kokenut. En ole edes tiennyt, että sellaista on olemassa. Sellaista syvää, raastavaa tarvitsevuutta. Tarvitsevuutta korostaa vielä se, että en ole koskaan joutunut pyytämään seksiä. Pääsääntöisesti suhteissani miehet ovat vinkuneet seksiä, ja minä sitten olen ”määrännyt” koska sitä on ollut saatavilla. Nyt asetelma onkin käännetty päälaelleen, ja minä olen se joka usein vingun, anelen ja fiksusti argumentoin ”kun mä en vaan voi olla ilman”. Ilman on toki tässä kontekstissa hieman liioiteltu käsite, koska seksiä on aivan järkyttävä määrä kuten aina tuoreessa parisuhteessa.

Kuitenkin tarvitsevuus on outoa ja pelottavaa. Yhdistän tarvitsevuuden heikkouteen ja lähes pelkästään negatiivisiin asioihin. Tarvitsen vahvistusta sille, että Peikko on arjessani läsnä. Vaikka tiedän järjellä, että meillä on hyvä, toimiva parisuhde, niin tarvitsen silti vahvistusta sille, että Peikko on minulle olemassa. Tarvitsen sitä, että tiedän koska seuraavaksi tapaamme. Tarvitsen sitä, että sopimamme aikataulut suunnilleen pitävät. Tarvitsen jotain, joka ankkuroi Peikon elämääni. Jotain, joka muistuttaa minua pysyvyydestä ja Peikon olemassaolosta silloin, kun hän ei ole fyysisesti läsnä.

Olemme keskustelleet tarvitsevuuden tunteestani Peikon kanssa paljon. Häneltä olen oppinut, että se kuuluu oleellisena osana alistuva-alistaja-suhteeseen ja sitä kautta myös meidän parisuhteeseemme. Tarvitsevuus ei ole synonyymi heikkoudelle eikä itsekurin puutteelle. Peikkokin tarvitsee, mutta eri tavalla. Tarvitsemme kumpikin toinen toisiamme täydentämään olemistamme, tarpeitamme, halujamme. Englanninkielinen termi ”power exchange” kertoo hyvin, mistä tarvitsevuudessa on kyse. Olemme yhdessä puhuneet, että jos hankkisimme jotkut korut molemmille muistuttamaan toisen läsnäolosta silloinkin kun toinen ei ole fyysisesti läsnä. Näin teimmekin. Peikko heitti asian ilmaan jo heti suhteemme alussa, mutta en ymmärtänyt silloin, mitä hän tarkoitti. Ajattelemme koruista Peikon kanssa hieman eri käsitteillä. Hän mieltää korun enemmän pannaksi ja merkiksi sitoutumisesta alistuva-alistava –suhteeseen. Itse ajattelen asian kokonaisvaltaisemmin enkä osaa nähdä koruissa mitään kinkyelementtejä. Minulle yhteiset korut ovat merkki sitoutumisesta parisuhteeseen. Nyt korut on hankittu, ja ainakin itselleni asia on ollut merkityksellinen, ja auttanut selviytymään tarvitsevuuden tunteen kanssa. Ihailen koruani peilistä ja hymyilen. Kun Peikko ei ole läsnä, silittelen korua ja pidän sitä kädessäni.

En ole kuitenkaan vielä sinut tarvitsevuuden kanssa – saan tehdä sen kanssa paljon töitä. Itse sain paljon tästä artikkelista. Se valaisi minulle kuka ja mikä minä olen, ja miksi tunnen tarvitsevuutta. Suosittelen kaikille aiheesta kiinnostuneille.