Blondi: Yksi puhelu ja ystävää ei enää ole

Luin tänään aamulla lehdestä, miten pyöräilijä oli menehtynyt kotikaupungissani jäätyään rekan alle. Töihin lähtiessäni laitoin visusti pyöräilykypärän päähän. Käytän sitä säännöllisen epäsäännöllisesti. Tyhmää. Se pitäisi olla päässä aina.

Keskustelimme työkavereiden kanssa onnettomuudesta pitkin työpäivää. Muutama ystävä oli mennyt onnettomuuspaikan ohikin.

Kello on viisi vaille neljä kun puhelin soi. Minulle kerrotaan, että hyvä ystäväni, kaunis pitkätukkainen hymyileväinen ystäväni, on kuollut edellä mainitussa onnettomuudessa.

Riks, räks, poks. Maailma hajoaa. Minä hajoan. Aika pysähtyy. Puhelu loppuu nopeasti.

Alan itkeä hysteerisesti. Soitan Peikolle. Hän tulee minua töihin vastaan. Kävelemme yhdessä kotiin. Talutan pyörää, koska ajatus pyörän satulaan nousemisesta kammoksuttaa. Emme puhu mitään, kävelemme vain vierekkäin.

Kotona sängyssä Peikon kainalossa pohjaton itku saa tulla. Paleltaa. Vedän villasukat jalkaan ja huovan päälle. Juon ison mukin lämmintä teetä. Niistän kasapäin nenäliinoja.

En ymmärrä, että ystävääni ei enää ole. Että joku minulle tärkeä ihminen on lakannut olemasta. Nyt on vain tyhjä olo. Suru tulee myöhemmin.

Murheet, joista vielä eilen valitin Peikolle, tuntuvat mitättömiltä. Millään muulla ei ole enää merkitystä, kunhan vain saan pitää minulle tärkeät ihmiset ympärilläni.

Lepää rauhassa, kallis ystäväni.