Tarvitsemisesta

Lupailin palata tarvitsemiseen. Aihe ei jättänyt minua rauhaan, ja koska sen ympärillä tapahtui muutaman mielenkiintoinen asia, niin päätin kirjoittaa heti.

Kävin pitkästä aikaa suomi24.fi:n kinky-chatissa. Oli tylsä ilta, ja halusin kurkata, onko meno yhtä levotonta kuin ennenkin. En muistanut vanhaa nikkiäni, joten loin uuden: molinays, mutta kun loggasin sisään, selain tarjosi myös vanhaa nikkiä. Uusi elämä ja uusi nikki.

Meno oli samanlaista kuin muistelinkin 1,5 vuoden takaa. Vähän jopa huvittavaa, että muistin suurimman osa nikeistä. Eräs subinainen lähestyi minua privaviestittelyssä, koska tunnisti nikin ja yhdisti sen blogiini. Jäimme keskustelemaan niitä näitä lähinnä chatin miespuolisten olemattomista käytöstavoista. Jokunen ilta myöhemmin menin sinne uudestaan, hiljan sen jälkeen kun olimme julkaisseet tekstin Menkkaseksiä meidän tapaan. Samainen subi lähestyi minua, ja kertoi löytäneensä palan itsestään luettuaan tekstin. Arvaatte varmaan? Paikan näyttäminen.

Suunnilleen samaan aikaan sain kutsun lukea erään toisen vapaan subin privablogia. Tätä tekstiä kirjoittaessa en ole vielä päässyt hänen kanssaan ajatustenvaihtoon meilitse, joten kirjoitan nyt vain oman mielipiteeni siitä miten ymmärsin hänen ajatuksiaan. Hän pohti teksteissään sitä, mitä hän tarvitsisi toimivassa Ds-suhteessa. Erilaisuuden ymmärtämistä, tilannetajua herkissä tilanteissa, pehmeitä silityksiä, tiukkaa otetta hiuksista, viiruja takamuksessa, toisin sanoen sitä mitä luki aikanaan neuvolan seinällä, kun vein lastani rokotettavaksi: rajat on rakkautta.

Alan itsekin vasta ymmärtää (tai luulen ainakin niin), mitä kaikkea subi tarvitseekaan. Monet yhdistävät Ds-suhteen pelkästään seksiin, sessioimiseen, piiskaamiseen tai johonkin muuhun "likaiseen". Säälin kyllä ihmisiä, joiden ajatusmaailma ei taivu pidemmälle. Helposti ajatellaan että D on se, jonka oikkujen mukaan koko suhde toimii. Jos mulla nyt tekee mieli katsella vormuloita, niin nyt subi istuu vieressäni ja tarjoaa minulle kylmää olutta joka mainostauolla. Huoh. Eiköhän tuo liity enemmän niihin ei Ds- suhteisiin. Ds-suhteeseen liittyy vahvasti arvostusta, kunnioitusta ja kommunikointia. Se mikä tekee blondini onnelliseksi, ei varmasti tee 99% muista naisista onnelliseksi, mutta entä sitten? Hän tarvitsee tiettyjä asioita, jotta hän tietää paikkansa ja on onnellinen. Minä taas tykkään tehdä näitä asioita ja näyttää blondilleni hänen paikkansa. Win-Win.

Iltaisin ennen nukahtamista blondini makoilee aina kainalossani. Usein otan tiukan otteen hänen hiuksistaan ja painan hänen toisen korvansa rintaani vasten. Hänen hengityksensä kiihtyy ja silmät sulkeutuvat. Minunkin hieman. Saatamme makoilla siinä pitkään, minä välillä vaihtaen kättä tai otetta hiuksista. Joskus käy jopa niin, että otteeni heltyy pikkuhiljaa vasta kun nukkumatti on käynyt vierailulla. Tiedämme paikkamme.

*****

Blondi

Olen itse pohtinut tarvitsevuutta paljon ja myös kirjoittanut siitä. Kerta toisensa jälkeen tarvitsevuus yllättää minut voimakkuudellaan. Intensiteetillä, millä se elämääni vaikuttaa. On naiivia sanoa, että en ole ennen Peikkoa tarvinnut ketään. Koska kaikki ihmiset tarvitsevat toisia ihmisiä. Mutta en ole tarvinnut ketään niin raastavasti kuin tarvitsen Peikkoa. Hänen mukanaan tuomaa turvaa ja selkeyttä. Rajoja elämääni. Terveitä rajoja.

Jonkinasteisena kontrollifriikkinä olen aina kyennyt laittamaan itselleni rajat ja myös pitämään niistä kiinni. Äärimmäisyyksiin asti. Kontrolloinut itseäni kun en ympäristöäni kuitenkaan voi. Ulkomuotoani,  syömisiäni, liikuntaa. Suorittanut asioita. Omannut sairaalloisen itsekurin.

Onko pervoilun mukanaantuoma tarvitsevuus kuitenkin enemmän sellaista, joka mahdollistaa rajoista irtipäästämisen? Kerta toisensa jälkeen. Oman kumppanin turvallisella avustuksella. Ehkä tarvitsevuus liittyykin siihen, että tarvitsen toista ihmistä, jotta uskallan päästää irti. Omista rajoistani. Ja koska irtipäästäminen tuntuu niin hyvälle, oikealle, tarvitsen sitä kerta toisensa jälkeen. Jotta saan olla oma itseni. Ilman keinotekoisia, itseni asettamia rajoja. Ilman kontrollia. Tähänkö se tarvitsevuus liittyykin?

Antaako pervoilu minulle mahdollisuuden tutustua omaan sisäiseen lapseeni? Jota en muuten uskalla kohdata. Tai useimmiten edes myöntää, että sellainen on olemassa. Kun saan olla pieni, avuton, käytettävänä oleva raasu. Taantua oikeasti lapsen tasolle. Korjaako pervoilu kohdallani sellaisia lapsuuden kokemuksia, johon ammattiauttajien keinot eivät ole riittäviä?

Useassa terapiasuuntauksessa käytetään mielikuvaharjoituksia korjaavia kokemuksia työstettäessä. Palataan lapsuuteen mielikuvien kautta. Tiettyihin tilanteisiin. Eletään ne uudelleen. Mutta minulla, visuaalisesti vammaisella ihmisellä, mielikuvat eivät toimi. Öööhh, miten mä voin kuvitella jonkun asian tai tilanteen jota ei ole oikeasti ollut olemassa? Tai vaikka onkin ollut, niin miten mä pystyn visualisoimaan jotain? Saamaan kuvia päähäni. En mä saa päähäni mitään kuvia. Sanat ovat minulle sanoja, en pysty muovaamaan niitä kuviksi. Koska se ei ole minun tapani hahmottaa maailmaa. Ja kuitenkin tiedän, että minulla on joskus ollut se maailma. Voimakas sisäinen maailma. Lapsena. Jolloin heräsin joka yö pahoihin painajaisiin. Siihen, että huusin ääneen. Vilkas mielikuvitus ja kyky rakentaa omia fantasiamaailmoja. Mihin se kyky katosi? Mitä sille tapahtui? Jouduinko ottamaan liikaa vastuuta liian varhain? Veivätkö lukemaan oppiminen ja sanat kuvat mennessään?

Olemme keskustelleet Peikon kanssa asiasta paljon. Suhteemme alussa Peikko usein kysyi minulta, millaisia unia näen tai mitä mielikuvia käytän leikkiessäni. Niin, että mitä unia? En mä koskaan muista mun unia. Ei mulla ole mitään mielikuvia, kun mä leikin. Niin, mutta mitä sä mietit ja näet kun sä leikit? En mitään. En mä näe mitään mielessäni. Etkö sä sitten koskaan fiilistele mitään juttuja etukäteen? Kuvittele, että miltä joku asia tai juttu tuntuu?  En. En mä osaa. Mulla on se hetki tässä ja nyt. Entä kun sä luet, niin miten sä näet kirjan asiat, ihmiset, tapahtumat mielessäsi? En mä näe niitä. en mä tiedä, miltä ne näyttävät. Ne lakkaavat olemasta mulle, kun lopetan lukemisen. Joten ei mielikuvaharjoituksia minulle.

Minulle korjaavat kokemukset ovat niitä, kun Peikko heittelee minua seinille. Käyttää. Näyttää paikkani. Pakottaa minut olemaan pieni. Asiat ovat minulle totta kun näen ne omilla silmilläni tai tunnen ne ihollani. Varmasti osittain tämän vuoksi leikin enimmäkseen silmät auki, ja rakastan katsella asioita, joita minulle tehdään. Koska muuten ne eivät ole olemassa. Minulle. Tarvitsevalle.