Blondi: Höpinää arvoista

Lapsella loppui koulu. Juhlistimme sitä ja hyvää todistusta herkullisella lounaalla keskustan rennossa ravintolassa. Lapsi aina hämmästelee, että miten me käymme usein ulkona syömässä tai kahvilla. Useimmiten minä ja lapsi kahden, meidän aikaa viettäen. Eikö tämä ole kallista? Miten meillä on tähän rahaa? Vastaan aina samoin. Kyllä meillä on tähän rahaa. Ei tämä edes ole kovin kallista. Mä laitan tähän mielelläni rahaa, koska olen tehnyt tätä koko aikuisikäni. Se on jokaisesta ihmisestä itsestään kiinni, mihin omat rahansa laittaa. Mä laitan enemmin ulkona syömiseen ja kahvitteluun kuin vaikkapa autoon tai isoon asuntoon. Ja sitä paitsi meitä on kaksi työssäkäyvää ihmistä, niin kyllä meillä on tähän rahaa.

Lapsi ja Peikko eivät ole kumpikaan tottuneet käymään ravintoloissa. Ilmeisesti Peikon avioliitossa sellaista ei tehty tai jos tehtiin, niin asiasta tehtiin hyvin iso numero ja sitä seurasi niin iso riita, että oli helpompi pysyä kotona. Näin olen ainakin tulkinnut.

Koska olen itse elänyt koko aikuisikäni vajaata vuotta lukuun ottamatta kahden aikuisen taloudessa, olen aina tottunut siihen, että käyn paljon ulkona syömässä ja laitan muutenkin rahaa itseeni. Arvostan hyvää ravintolaruokaa ja hyvin tehtyä kahvia. Pikkuhiljaa olen saanut myös Peikkoa ja lasta opetettua tähän. On ok ja hyväksi panostaa omaan itseen. Voi ostaa välillä jotain kalliimpaa ja kestävämpää ja vaikka sitten vähemmän. Köyhän yksinhuoltajaperheen lapsena mieleeni tulee aina äitini lausahdus siitä, miten köyhän ei ole varaa ostaa halpaa. Aina asia ei tietenkään ole näin yksinkertainen, mutta kertoo lapsuudenkotini arvoista paljon. 

Kulunut viikko on sujunut remontin ja remontin suunnittelun merkeissä. Ei mitään isoa, pintaremonttia ja uudet kalusteet minun ja Peikon makuuhuoneeseen, uudet maalit ja pientä sisustusesinettä lapsen huoneeseen. Kun Peikko muutti luokseni/kun muutimme Peikon kanssa yhteen, emme tehneet yhteiselle makuuhuoneellemme mitään. Se oli lähes sellainen kuin se oli ollut exäni kanssa. Asia ei häirinnyt Peikkoa eikä se häirinnyt minua. Nyt kun asiaa on kypsytelty rauhassa, on suunnitelma yhteisen, meidän oman makuuhuoneen laittamisesta ottanut tulta alle. Kaikki alkoi Peikon ääneen esittämästä haaveesta, että hän haluaisi nukkua Futon-sängyssä. Hyvin nopeasti Futon sai seurakseen uuden hyllyn ja uudet maalit makuuhuoneeseen. Eilen ja tänään olen maalannut makuuhuoneemme kauniin turkoosilla, kirkkaimmalla mahdollisella sävyllä. Lapsi on sutinut omansa täydellisen poltetun oranssin värillä.

Eniten olen kuitenkin nauttinut siitä, että olen saanut laittaa vanhaa tavaraa pois. En roskiin, vaan kierrätykseen. Minun vankkana ja myös erinomaisen toimivana ohjenuoranani on jo vuosia ollut, että kun yksi tavara tulee sisälle, vähintään kaksi vanhaa lähtee pois. Olen parin viime viikon aikana hävittänyt kaikki vanhat cd-levyni ja vinyylini, ison läjän kirjoja, vintistä olen lahjoittanut useamman sinne kertyneen huonekalun pois. Joka kerta, kun pääsen jostain tavarasta eroon, koen mielihyvää ja puhdistumisen tunnetta. Lapsi on jo tottunut siihen, että meiltä tavara lähinnä hupenee koko ajan. Meidän naapurit varmasti ajattelee, että noilla ei ole kotona mitään. Toteaa lapsi, kun raahaamme rappukäytävään taas yhtä isoa Ikea-kassillista kirjoja ja saa ottaa tästä –lappua. Lapsen omakin suhde tavaraan on hyvin kriittinen, ja hänen huoneessansa on minimaalisen vähän tavaraa, samoin vaatekaapissa vaatteita.

En ole koskaan tietoisesti yrittänyt elää ekologisesti, mutta arvoni ovat luontaisesti sellaiset. Ei autoa, asutaan fiksusti pienissä toimivissa neliöissä sellaisessa sijainnissa, josta pääsee pyörällä ja kävellen joka paikkaan, ei osteta turhaa, kierrätetään mahdollisimman paljon.

Sama sääntö pätee meillä pervoilussakin. Kumpikaan meistä ei ole välineurheilijoita tai turhan krääsän perään. Ne harvat jutut, joita ostetaan, pyritään ostamaan laadukkaina, jotta lelut kestäisivät mahdollisimman pitkään. Sama pätee pervovaatteisiin, joita kummallakin on vain muutama vaatekappale. Mutta totta kai välillä täytyy hankkia myös jotain extravaganzaa, oli kyse sitten pervoilusta tai muusta elämästä. Niinpä ajattelinkin esiintyä tämän lauantain isoissa pervopippaloissa uudet, huikean korkeat Minna Parikat jalassa. Jos siis näet juhlissa huojuvan blondin, jolla ei ole aavistustakaan, miten niin korkeilla koroilla kävellään, niin tule ihmeessä moikkaamaan…