Subille sirkushuveja?

Kärsin aina välillä tirehtöörisyndroomasta. Kyllä keksin nimen juuri ja ihan itse. Tällä syndroomalla tarkoitan tilannetta tai mielentilaa, jossa kuvittelen blondini kaipaavaan jotain muuta, kuin mitä olisi tarjolla. Seuraamme BDSM-aihetta netissä melko aktiivisesti, ja ovathan nämä sivustot täynnä ”täydellisiä” sessiokuvauksia, valokuvia tai kehuja uusista hienoista leluista. Saattaahan sitä pikku Peikolle tulla pieniä kuvitelmia, että pitäisiköhän meilläkin olla tuota kaikkea?

Takaraivossa tietenkin tykyttää se oikea vastaus: ei pidä. Alussa, kun hiutaleena katselin silmät lautasina pervomaailmaa, niin kaikki näytti ihmeelliseltä. Luin sessiokuvauksia ja mietin, että ovatko ne totta vai kaikessa ihmeellisyydessään jonkun hyvän tarinankertojan fantasiaa. Ja ne kuvat! Ei ole totta, että joku on voinut sitoa tuon täydellisen kropan omaavan naisen noin kauniisti. Minä en varmasti onnistu koskaan sitomaan noin saati löytämään noin upeaa naista. No onneksi toinen onnistui kuitenkin.

Muistan ensimmäinen BDSM-henkisen bileillan, johon osallistuin. En saanut silmiäni irti yhdestä naisesta (hän oli liikkeellä näyttävän miehen kanssa), sillä hän ei ollut esteettisyydessään tästä maailmasta. En koskaan ollut nähnyt livenä mitään niin kiihottavalla tavalla kaunista. Omassa ajatusmaailmassani nostin hänet välittömästi mielikuvissani rakentamalleni jalustalle.   

Myöhemmin saman illan aikana katselin esitystä lavalla. Esitykseen osallistui pariskunta, joka veti D/s-henkisen shown. Muistaakseni esitys piti sisällään pientä tanssia, piiskausta, kiehnausta, kiusaamista, sitomista… Muistan pohtineeni miten upea ammattimainen esitys olikaan. Pohdin, että mitähän esiintyjät mahtavat tehdä työkseen. Jalusta oli taas rakennettu.

Hieman myöhemmin aloin pyöriä suomenkielisillä BDSM-foorumeille enemmänkin, ja muutaman onnistuneen kontaktin jälkeen löysin itseni istumassa junassa kohti miittiä, jonne oli tulossa muutamia varsin ”nimekkäitä” kansallisia pervoja. Suurimman osan heistä olin jo etukäteen asetellut jonnekin itseni ja taivaan puoleenväliin, joko heidän kertomustensa, valokuviensa tai ”tietämyksen” takia. Miitin lopputulos oli hyvin ikävä, mutta kaiken kaikkiaan opetus oli loistava.

Nykyään osaan laittaa pervomaailmani paremmin järjestykseen. Katselen (teknisesti) kauniita kuvia mieluusti. Hyvät D/s-videot kiinnostavat kertakatselun verran, erinomaiset ehkä kahden. Sessiokuvauksia luen vähän huonosti (eivät ole minun juttuni). Rankkaan ihmiset hyvien tekojen mukaan, en omakehujen tai uhoamisen. Pidän mielessäni sen, että netissä kerrotaan ne parhaat sessiokuvaukset ja julkaistaan ne parhaat kuvat. Niinhän mekin pitkälle teemme. Näin olen vähän vahvempi ja tiedän, ettei minun kannata haaveilla olevani jotain muuta kuin mitä oikesti olen. Eikä muuten sinunkaan.

Ps. Tässä tekstissä positiiviseen sävyyn mainitut henkilöt ovat nykyään ystäviäni.

Blondi: Itse olen hypännyt pervomaailmaan vasta vajaa pari vuotta sitten. Täytyy sanoa, että matkani on ollut hyvin erilainen kuin Peikon. En ole juuri joutunut hakemaan itseäni, koska tapasin lähes ensimmäisellä kerralla sen täydellisen vastakappaleen. Joka tyydyttää oikeastaan kaikki tarpeeni. Ja jos haluan jotain muuta, on minulla lupa hakea se sovittujen rajojen sisällä muualta. Ehkä alistuvalla osapuolella on muutenkin helpompaa, koska ei tarvitse oikeastaan osata mitään juttuja. Minähän olen se tekemisen kohde! Toki täytyy myöntää, että olen varustettu melko hyvällä ja terveellä itsetunnolla, joten en ole jaksanut miettiä omia puutteitani tai epätäydellisyyksiäni tai juuri verrata itseäni muihin. Jos minun pitäisi määritellä alistuvan osapuolen tärkein ominaisuus, niin vastaisin ilman muuta, että hyvä itsetunto ja ymmärrys omasta arvosta ja ainutlaatuisuudesta. Niillä pääsee pitkälle ja säästyy monilta kolhuilta.