Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet niin näyttävää henkistä ja fyysistä ilotulitusta, että välillä minäkin pudistelen päätäni epäuskoisena. Jotta kuitenkin kokonaiskuva olisi selkeämpi pitää peruuttaa n. 3kk ja aloittaa tarinani sieltä.
Kesäni oli yksi parhaista, huolimatta siitä, että Amor amuskeli minusta ohi. Sen sijaan Cupido työnteli elämääni kaksikin ihmistä, joita voisi ulkopuoliselle selitellä FWB-suhteina, mutta silloin pitäisi korostaa kuinka iso F-kirjain olisikaan. Tämän lisäksi menestys kilpaharrastuksessani oli sitä luokkaa, että se tuskin tulee toistumaan.
Tämän kuntohuippuni jälkeen tuli luonnollisesti syksyn harmaus ja pimeys, mikä pikkuhiljaa tunkeutui myös minuun. Ilmiö ei ollut minulle täysin uusi, mutta tällä kertaa pimeyden vauhti ja voima pääsi iskemään pahasti ilmat pihalle. Mieleni mustui sään tahtiin ja pian huomasin päässäni pyörivän samoja hassuja keloja joista en päässyt irti. Koska paikallaolo näiden ajatusten kanssa oli hankalaa, aloin kävelemään aamun, illoin ja joskus päivisin. Laitoin kuulokkeet päähäni ja pistin itseni zombien tavoin liikkeelle. Päivittäin taapersin 2-4 tuntia, yleensä päätyen iltamyöhään taloyhtiön pihakeinuun, missä keinuttelin siihen asti kunnes tuli vilu tai väsy. Mielen mustumisen myötä minusta tuli myös vähän erakko. En lämmennyt mistään puolivillaisista kohtaamisista ja tästä syystä useampaan kuukauteen en halunnut nähdä kuin F.ää, Insinöörisikaa ja Taiteilijaa, mutta heitäkin kovin harvakseen.
Pääni täyttyi ahdistuksesta, tuskasta ja jopa vihasta. En kuitenkaan oikein tiennyt kenelle olisin vihainen, niinpä päädyin vihoittelemaan kohtalolleni. Miksi minä, kysyin useasti. Kyseenalaistin paljon myös sitä mitä minä OLEN. Tätä pohdintaa on vaikea selittää, mutta jos yrittäisin, niin uskoisin sen liittyvän joihinkin puolustusmekanismeihini, joiden kautta usein päädyn tekemään ratkaisuja, mitkä eivät välttämättä ole minulle hyväksi. Kuinka vaikeaa onkaan välillä elää niin kuin opettaa ;-)
Huolimatta pääni pimeydestä yritin järkeillä kuinka typerää on kiukutella itselleen ja pyrinkin kääntämään ajatukseni siihen ainoaa asiaan mihin voin itse vaikuttaa eli "mitä teen, jotta pääsen tästä kehästä ulos". Mikä minut tekisi onnelliseksi ja mikä estää sitä saavuttamasta? Tässä ajatusteni käännöksessä auttoi myös pieni pala ammattiapua. Olen varsin vähään tyytyväinen elämässäni, vaikka ihmissuhteissani olen aivan liian huono tekemään kompromisseja. Tältä osin olen hyväksynyt sen, että rimani on korkealla ja osaan olla siitä jopa vähän ylpeä. "You Can't Do Epic Shit with Basic People"
Koska en ole fyysisesti enää mikään nuorukainen, sitä välillä pohtii myös elämän rajallisuutta. Todennäköisyys kasvaa päivä päivältä siihen, että Amor vetelee huteja seuraavatkin vuodet. Pitäisikö moinen hyväksyä ja alkaa miettiä loppu elämää kokonaan eri vinkkelistä. Osaisinko ulkoistaa tarpeeni eri suuntiin ja ottaa parhaat palat sieltä mistä ne parhaiten löytyisivät? Omassa maailmassani tuo kysymys on vähän kuin luovuttamista ja luovuttajaa minusta ei saa mitenkään. Onneksi liikunta ja amattiapu alkoi purra ja mieleni alkoi kirkastumaan. Noin kolme viikkoa sitten huomasin, että jokin fotonisäde osuu taas aivoihinikin. Kaikki ei ollutkaan enää aivan mustaa vaikka henkiset ja fyysiset voimavarat olivat melko vähissä.
Tasan kaksi viikkoa sitten olin ilmoittautunut erääseen tapahtumaan ystäväni pyynnöstä, koska hän tarvitsi apukäsiä tapahtumaansa. Muistan silloin aamulla miettineeni tekosyytä jättäytyä pois, koska mietin kuinka jaksaisin sen illan. Kuitenkin rakas ystäväni Taiteilija oli tulossa samaan tilaisuuteen, niin poisjäämiseni olisi ollut mahdottomuus. Ilta oli kuin olikin hauska vaikka jo ennen puoltayötä olin valmis petiin.
Muutama kuukausi aikaisemmin kirjoittelin hetken yhden naisen kanssa, jonka profiiliteksti ja kuvat upposivat minuun lujaa. Meillä oli ihan mainio kirjoittelu hetkemme, mutta syystä tai toisesta se jäi ja muistan miettineeni että noin näyttävällä naisella varmasti riittää vientiä ja keskustelukumppaneita. Mutta koska tältä osin omaan hyvän itsetunnon muistan myös pohtineeni, että tuskinpa tämä nainen tietää mitä menetti. ;-) En sitten tiedä oliko kohtalo kuunnellut itkuviestejäni, sillä...
Huomasin tapahtumassa näyttävän naisen ja vaikka nimet mielestäni saattavat unohtua, niin kasvot ja kuvat hyvin harvoin. Kuitenkin hänellä oli seuraa illan aikana ja itsellänikin oli välillä kädet täynnä, niin en löytänyt sopivaa hetkeä käydä esittäytymistä. Lähempänä puolta yötä, huomasin tämän upeuden seisoskelemassa yksikseen, niin tiesin hetkeni tulleen. Hauskasti kävellessäni häntä kohden muistan hänen kääntäneen katseensa minua kohti ja sanoneen "Minä tunnistan sinut". "Niin minäkin sinut sillä kasvoja en unohda". Hän näytti hämmästyneeltä vastauksestani. Keskustelumme valahti melko syvälliseksi nopeasti ja otimme viisiminuuttisestamme kaiken irti. Halusin uskoa, että jotain merkityksellistä hetkessä olo. Hymy, energia ja miten sinua katsotaan silmiin kertoo ihmisestä paljon.
Tuntia myöhemmin lähdimme Taiteilijan kanssa yhtä matkaa kotiin. Naputtelin kännykkääni kävelessämme autolle ja kerroin samalla yllä kirjoittamaani tarinaa Taiteilijalle. "Nyt mun on pakko kaivaa se vanha keskusteluketju esiin ja kirjoittaa tälle naiselle." Ja samalla kun sitä ketjua kaivoin, niin hän ehtikin jo kirjoittaa minulle. Taiteilija pysähtyi, katsoi minua ja sanoi "Toi on kyllä hyvä merkki."
Tätä tekstiä kirjoittaessa tuosta merkistä on aikaa tasan kaksi viikkoa. Voisin kirjoittaa viimeisen kahden viikon tapahtumista ainakin 5 tekstiä, mutta luulempa että harva uskoisi sanojani, sillä MEidänkin on vaikea uskoa.
