Aloitteleva Daddy kysyy, "Haluatko kahvia ennen kuin lähdet?"

Olen tykästynyt termiin DaddyDom, jolla olen aina välillä kuvaillut itseäni. Muistaakseni ko. termi löytyy myös kuvauksestani bdsmbaarista sekä joskus deitti-ilmoituksestani. En ole kuitenkaan koskaan kokenut olevani perinteinen Daddyhahmo, en ainakaan sen sapluunan läpi mitä luulen  monen katselevan BDSM-skenessä. En ole koskaan innostunut minulle pikkuistelusta ja olenkin yrittänyt väistellä kaikki glitterihyökkäykset, kiiltokuvat ja pastellivärit. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö pitäisi pikkuistelua kiinnostavana ja arvostaisi sitä, vaan että se ei vaan ole minun whiskylasini. Minulle Daddyily on mennyt enemmän caregiving- tai keskustele-osastolle. Daddy tai ei, jos lähimmäiselläni on hätä, niin mieluusti autan.

Vaikka sijoitan itseni tällä hetkellä ”dominoiva sadisti”-laatikkoon, niin olen aina ajatellut, että joku sopiva ihminen sopivalla käytöksellään voi saada minusta esiin jotain muuta. Tämä tapahtuu mielestäni ihan samalla tapaa kuin esim. masokisti voi herättää ja houkutella minusta esiin todellisen pedon. Tästä syystä olen pyrkinyt pitämään laatikkoni hieman raollaan, jos joku onnistuisi niitä ravistelemaan. 

En varmaan tästä aiheesta kirjoittaisi, jos jotain merkillistä ei olisi tapahtunut asian tiimoilta. Koska tilanne oli molemminpuolin täysin spontaani ja yllätti mestarin itsensäkin, niin yritän kirjoittaa tilanteen mahdollisimman autenttisesti. Minulla oli kylässä ihminen, ei pikkuinen, mutta joku joka hyvin  sopivasti sattui pitämään itseään vanhemmista, kokeneista ja partaisista miehistä. Jotenkin automaattisesti dynamiikkamme siirtyi enemmän "isä - tytär" -leikkiin, vaikka emme sitä sinne tietoisesti työntäneet. Asiat vaan tapahtui. Kun tämä ihminen oli lähdössä kotiin, niin kysyin häneltä...

- Haluatko kahvia ennen kuin lähdet?

- Voin mä ottaa.

- Niin mutta haluatko?

Hän hieman ihmetteli kysymystäni ja jatkoi.

- Siis voin mä ottaa jos sinäkin otat.

Siirryin hänen viereensä ja painoin hänet kurkusta sohvalle selälleen. Työnsin toisen käteni hänen hameensa alle ja työnsin ne hänen märän kupunsa päälle samalla katsoen tiukasti hänen silmiinsä. Hänen silmänsä aukesivat kahvikupin kokoiseksi ja hänen koko vartalo säpsähti ja tärisi hieman. Kysyin häneltä rauhallisesti, mutta jämäkästi.

- Haluatko sormeni märkään pilluusi?

Vieraani tuijotti epäuskoisesti ja ihmeissään silmiini eikä saanut heti vastattua. Hetken päästä hän ääni väristen vastasi.

- Kyllä haluaisin.

Vedin käteni pois hänen housuistaan ja kysyin uudestaan jämäkästi.

- Haluatko kahvia ennen kuin lähdet?   

Huomasin hänen silmistään, kun kaikki kahvilan lamput syttyivät samaan aikaan.

- Ei kiitos.

Pitäisiköhän Peikon pysähtyä?

Viimeiset 5 kuukautta ovat olleet yhdet elämäni rankimmat ja samalla myös rakkaimmat. Huolimatta kaikesta tapahtuneesta, minun arkeni on pysynyt ruodussa ja olen pystyttänyt hyvin vähän hymyileviä kulisseja. Olen pitänyt tiukasti kiinni harrastuksistani ja aloittanut jopa kuntoilun, enkä ole suostunut jäämään paikoilleni märehtimään "turhia". Olen ikävöinyt ja ehtinyt kerran jopa ihastumaan. Tulevaisuus on näyttäytynyt minulle välillä valoisana ja kalenterissani on muutama tapahtuma kevääksi, mitä tuskin maltan odottaa. Näiden kaikkien tapahtumien keskellä, ihan muutama päivä sitten, kuitenkin pysähdyin pohtimaan yhtä ainoaa sanaa ja tunnetta mitä se minussa herätti. Tämä tunne toi mukanaan ymmärryksen, toivon mukaan, että nyt olisi aika pysähtyä.

Pysähtyminen ei minulle tarkoita sitä, että erakoituisin ja kävisin läpi koko tunneskaalaan suhteessa kaikkeen tapahtuneeseen, vaan se tarkoittaa, että haluan maistella ja tutkia elämää. Toivon, että näin oppisin jotain uutta itsestäni. En oikeasti tiedä mitä haluan loppuelämältäni. Minulla on paljon suuria kysymyksiä, joihin haluaisin vastauksia, enkä usko että löydän niitä ennen kuin olen elänyt niiden kanssa hetken jos toisen.

Minun korjaava liikkeeni on aina ollut vauhti enkä pidä sitä pelkästään negatiivisena asiana. Kuitenkin kovassa vauhdissa on vaikea nähdä ympärilleen. Kliseistä, mutta totta. Tulen yrittämään parhaani.

Antoisaa kevättä.
- Peikko

Liian pitkästä aikaa (merkityksellinen kohtaaminen 1)

Anteeksi, että en ole kirjoittanut blogia. Huonoja tekosyitä on tähän useita, mutta en halua luetella niitä nyt tähän, koska niistä on turha kirjoittaa. Sen haluan kuitenkin kertoa, että olen kuitenkin vakaasti päättänyt palata bloggailun pariin, joskaan en lupaa viikottaista uutta tekstiä. Mutta ainakin kuukausittain.

Olen aktivoitunut hieman pervoiluissani, ja se on pitkästä aikaa maistunut erityisen hyvälle. Meillä on ollut blondini kanssa enemmän kahdenkeskistä aikaa kuin koskaan aikaisemmin. Se on ollut ennen kaikkea vapauttavaa, mutta johdattanut meitäkin enemmän takaisin pervoilun saralle. Ehkäpä enemmän kuitenkin olemme nauttineet hiljaisuudesta ja siitä mielentilasta, että olemme kaksin ja välillä jopa yksin. Suhteessamme on tällä hetkellä mielenkiintoinen tilanne, kun olemme puolet viikosta eri paikkakunnilla ja puolet taas yhdessä. En tiedä muista, mutta meillä tämä toimii erinomaisesti.

Minulla oli taannoin deitti-ilmoitus, jossa etsin jonkinmoista hullutteluseuraa. Itse hakemus taisi olla yhtä epäselvä kuin hakijakin, mutta puolustuksekseni en itsekään tiennyt, mitä tarkalleen etsin. Ajattelen, että asiat tapahtuvat, jos ne on tarkoitettu tapahtuvaksi, myös deittailussa. Onni oli vahvasti minun puolellani, sillä näinhän tässäkin kävi.

Minulla on ollut kaksi isosti merkityksellistä kohtaamista kesän aikana, ja kummassakaan kumpikaan osapuoli ei etsinyt mitään. Satuimme olemaan kaksi ihmistä oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Sinänsä merkillistä, että sama on sattunut aikaisemmin minulle vain kerran elämässä. ja silloin satuin Suomi24-chatissa törmäämään yhteen blondiin.

Nyt minut oli kutsuttu erääseen juhlaan, johon liittyi paljon erityistä latausta. Ensinnäkin juhlan kutsussa oli vihjailtu erilaiseen iltaan, jossa mm. kännykät kerättäisiin pois. Toisekseen en tuntenut kutsutuista kuin emäntäparin, joskin jo se riitti nostamaan odotukseni kattoon. Kolmanneksi epäilin jaksamistani, sillä päivä alkoi harrastusten parissa melkein toisella puolella Suomea.

Kuitenkin ilta oli mainio. Mitä erilaisimpia ihmisiä erilaisista lähtökohdista kertomassa elämästään ja nauttimassa hyvästä ruuasta ja juomasta. Illassa oli kuitenkin yksi ilmiö, joka piti minut erityisesti elossa ja vireänä.

Tiedättekö sellaisen harvinaisen ihmistyypin, joka ottaa tilan haltuun rehellisesti ja  tasapuolisesti valoisuudellaan, hauskalla flirttailullaan ja elämä on nyt ja tässä -asenteellaan? Sellaisen, joka katsoo sinua suoraan itsevarmasti silmiin ja sanoo "Pidät tuota viinilasia todella kivasti kädessä." Ja sinä tiedät ihan tasan tarkkaan mitä hän tarkoittaa. Sellaisen, joka intoutuu tanssimaan kilpatanssitaustaisen illan isännän kanssa spontaanin tangon, joka käytännössä näytti rakastelulta musiikin tahdissa. Ehkäpä hauskimpana yksityiskohtana hän vielä onnistui sekoittamaan yhden (homo)pariskunnan päät tavalla, että molemmat vakuuttelivat pitävänsä myös naisista.

Kaikki tämä kuitenkin tapahtui ilomielisesti, kauniisti ja huumorilla flirttaillen. Tällaista tyylikästä Leidiä minä sitten tarkkailin sen illan. Tarkkailin siksi, että ensinnäkin omat flirttailun alkeet ovat jääneet suorittamatta, ja toisekseen nautin tällaisen tapahtuman ja ihmisen seuraamisesta.

Kuitenkin kaikki kiva päättyy aikanaan, niin tämäkin ilta. Kuitenkin muutaman juoman rohkaisemana törmäsimme Leidin kanssa vielä eteisessä hänen kiiruhtaessaan taksiin. Halasimme lämpimästi ja vaihdoimme lämpimän pusun. Ajattelin kerrankin, että en anna ajatusteni ja fiilisteni valua hukkaan ja tartuin yllätäen Leidin hiuksista tiukasti kiinni ja suutelin häntä rajummin. Taisin kuulla pientä huokailuakin, ja polvet notkahtaen hän painautui tiukasti minuun kiinni. Nautimme hetken kuplastamme, kunnes tuuppasin hänet taksiin.

Mutta loppujen lopuksi se ei ollutkaan tämä tilanne tai fiilis, mikä meitä tulisi yhdistämään ja siitä lisää seuraavassa postauksessa...

Blondi: Suru

Isäni oli merimies. Seilori. Skönäri. Isäni oli koditon ja juureton ihminen, joka karkasi merille täytettyään 14 vuotta.

Isänä oli hankala ihminen. Äkkiväärä. Jonka kanssa ei ollut helppo tulla toimeen. Emmekä useimmiten minun ollessani aikuinen tulleetkaan. Oli monta vuotta, jolloin emme olleen lainkaan tekemisissä.

Isäni oli alkoholisti. Pitkään jo raitis, mutta juonut enemmän tai vähemmän koko lapsuuteni. Olen siivonnut isän oksennuksia vessan seiniltä ja lattialta. Olen nähnyt isän lyövän äitiä. Olen ahdistunut, kun en koskaan kotiin tullessani tiennyt, mitä vastassa on.

Isäni oli rakastava isä. Vietti paljon aikaa meidän lasten kanssa, kun oli meriltä kotona. 70-luvulla se ei ollut kovin tavallista. Leikki. Kärrytteli. Vaihtoi vaipat. Vei ravintolaan syömään. Opetti asioita vieraista kulttuureista. Silitti ja rapsutti selkää kun uni ei tullut. Kertoi merimiesjuttuja. Hurjia sellaisia aikana, jolloin kukaan ei Suomessa matkustanut minnekään Ruotsia kauemmaksi. Luki satuja kaseteille ja jätti niitä minulle kuultavaksi, kun lähti taas pitkäksi aikaa merille.

Isä oli jatkuvasti tekemässä jotain. Ei osannut olla yhtään paikalla. Tuli levottomaksi, jos ei ollut mitään tekemistä.

Isä pelkäsi kuolemaa.

Viime viikolla isä kuoli saappaat jalassa. Kuolema oli nopea, eikä isä todennäköisesti edes tiennyt kuolevansa.

Suru ei ole musertavaa, mutta suren silti syvästi. Keho tuntuu raskaalta ja jähmeältä. Suru on kovin fyysistä. Ajatus ei kulje, vaikka olenkin ollut jo tämän viikon töissä.

Minulla oli vain yksi isä. Minun isäni.

Isi, nostan sinulle maljan. Merimiehelle <3

Long Time, No Write

En edes muista koska olen viimeksi tehnyt blogitekstin enkä kehdannut tarkistaakaan, mutta joskus viime vuonna. Syytä hiljaiseloon on varmasti useita, suurimpana jonkinmoinen energian puute, sillä tuntuu, että kaikki ylimääräiset energianrippeet ovat revitty jonnekin muualle. Arjessamme on ollut suuria haasteita, jotka eivät kuitenkaan liity minun ja blondin väleihin. Työkuvioissani on vieläkin suurempia muutoksia ja uusia mahdollisuuksia, jotka ovat vieneet ajatuksia ja energiaa paljon. Tuntuu muutenkin siltä, että jonkinmoinen matalapaine on on kulkenut päälläni, ja se heijastuu jokaiseen tekemiseeni, pervoiluunkin.

En voi kehuskella pervoilleeni paljon viime aikoina, ja puhun nyt kuluvasta vuodesta. Seksimme blondin kanssa on mahtavaa ja toki siinä pieniä kinkyelementtejä on mukana, mutta se alun ilotulitus on mennyttä. Mutta niinhän taitaa tapahtua jokaisessa suhteessa? Se ei kuitenkaan tarkoita, että olisimme heittäneet avaimemme kaivoon, vaan enemminkin odotamme parempia aikoja, fiiliksiä ja jaksamista.

Olen kuitenkin ollut suht'koht aktiivisena Baletin tapahtumissa, seurannut suomalaista kinkykulttuuria ja käynyt pari luentoakin pitämässä aiheesta.  

Työkuvioihin liittyen onnistuin pitämään juhlallisen kahden kuukauden palkallisen kesäloman. Pyrin tekemään asioita, joista nautin miettimättä minne kääntyä seuraavassa risteyksessä. Tämä kaikki lomailu ja oleilu tuli tarpeeseen, ja nyt tuntuu, että voimavarat ovat paljon paremmat kuin puoli vuotta sitten. Tähän liittyen tässä yhtenä päivänä mieleeni tuli ajatus, että olisipa kiva hullutella pervoilumielessä. Tämä ajatus ei päästänyt minua rauhaan kunnes olin sen saanut paperille ja nyt kun se on paperilla niin liitän sen myös tähän.

Oikein mukavaa kesänjatkoa kaikille
- Peikko

 ------

Olen 46-vuotias turkulainen mies. Jos olisin lokerossa, niin laatikossani lukisi ”sadisti D”, mutta koska en usko enää lokerointiin, niin olen paljon muutakin. Pidän paljon orgasmeista. Jos ne ovat minun käsissäni tai sanoissani, niin pidän enemmän sinun orgasmeistasi kuin  omistani. ”Forced orgasms” on yksi parhaista asioista mitä kinky-rintamalla tiedän. Orgasmin hetkillä toteutettu kipu nousee omalla karkkikauppalistallani myös ylös. Pidän vähintään fetissinomaisesti myös naisten rinnoista, sekä klassisen kauniista alusasuista ja muistakin viettelevistä asusteista. Erityisen kiihottavana koen myös kun nenäsi koskettaa napaani ja pyöreät silmäsi katselevat minua alhaalta ylöspäin.

Etsin naista tai useampaakin ihmistä tekemään jotain mukavaa. En osaa ja halua tarkkaan määritellä, mitä se voisi olla, koska sinullakin saattaa olla joku juttu jota voisimme yhdessä työstää.

Esimerkkinä voisin:

• sovitella nyrkkiä sisällesi
• tulla ”katsomaan” ja tarkistamaan viikkosiivouksesi
• lyödä tahtia kun tuhtaat partnerisi kanssa
• katsella ja kommentoida kun esittelet fetissiasujasi
• ”raiskata” sinut lenkkipolulla
• silitellä pikkuisen päätä
• lähteä kanssasi kahville kauko-ohjattava vibra sisälläsi
• ottaa sinut mukaan bilelutkaksi
• pistää sinut kakomaan

Koen etsiväni ensisijaisesti fiksua ihmistä, jonka kanssa voisi tehdä jotain mukavaa. Minulle tärkeää on jonkinmoinen henkinen yhteys ja ymmärrys. En ole kuitenkaan suinpäin syöksymässä mihinkään kokemukseen, vaan ensin haluan tavata, jutella ja jutella. En ole myöskään etsimässä suhdetta, en edes säännöllistä sessiosuhdetta, vaan enemminkin sopivaa hullutteluseuraa. Minulla on minulle paras rakkaussuhde olemassa, ja näin tulee olemaan jatkossakin. Minua ei siis haittaa, jos sinullakin on omat suhteesi, kunhan kaikki osapuolet tietävät missä mennään.

Nyt kun luit tämän ilmoituksen ja jos vähänkään pohdit, että juuri sinun ideasi kaipaisi toteuttamista tai haluaisit kysyä lisää, niin tartu kynään.

Ystävällisin terveisin,
Peikko

Blondi: Lomalla

Tämän kesän loma on erittäin odotettu. Takana on raskas kevät uudessa työssä. Vaikka työpäivät ovat venyneet, en ole silti päästänyt itseäni uupumaan. Olen nukkunut kohtuullisen hyvin ja pitänyt huolta, että liikun säännöllisesti pahimmankin kiireen keskellä.

Ja kuitenkin kävi kuten niin monta kertaa aiemminkin. Olen koko loppukevään kärsinyt oudoista, epätyypillisistä migreeneistä. Treenien jälkeisestä jännityspäänsärystä. Vyyhteytyneistä kiputiloista. Viimeinen niitti oli viiden päivän migreeniputki, joka ei vaan ottanut katketakseen millään. Siihen päälle vielä hurja väsymymystila. 

Kunnes, huokaus, taas vaihteeksi ymmärsin, että kyse on mielialasta. Ajattelen joskus, että olisi helpompaa, jos tuntisin ahdistusta tai masennusta ja pystyisin reagoimaan niihin. Mutta kun kaikki tulevat minusta aina kipuina ulos. Onneksi kuitenkin tällä kertaa tajusin tilanteen melko varhaisessa vaiheessa ja aloitin lääkityksen. Mietin tällä hetkellä aktiivisesti terapiaan hakeutumista, mutta prosessi on vielä kesken. Olen vuosia sitten käynyt reilun vuoden terapiassa, mutta täysin väärällä terapeutilla. Hän kyllä kannatteli minua tuolloin pahimman yli, mutta juuri muuta terapiassa ei tapahtunutkaan. 

Minulla on mielialalääkkeisiin viha-rakkaussuhde. Vihaan lääkkeitä, koska ne estävät orgasmini erittäin tehokkaasti. Rakastan lääkkeitä, koska ne pitävät minut kivuttomana, antavat buustia olemiseen ja katkaisevat kärjen jatkuvalta murehtimiselta. Tässä kohtaa parisuhdetta kykenen jo elämään orgasmihaasteiden kanssa jotenkin. Kivoja ne eivät ole, mutta toisaalta eipä kipujen kanssakaan tule seksiä harrastettua. 

Myös teini on aiheuttanut haasteita tänä keväänä. Olisi mukava kirjoitella niistä enemmänkin, mutta koska lapsen äiti lukee blogiamme, niin kunnioitamme lapsen yksityisyyttä, emmekä lähde sen enempää avamaan oireilua. Turvattomasti kiintyneen lapsen oireilu on jokakeväistä ja on voimakkaammillaan aina juuri ennen koulujen loppumista. Itse ajattelen, että kevääseen ja koulun loppumiseen konkretisoituu joka vuosi aikuistumisen pelko. Taas vuotta vanhempi, syksyllä taas uusi luokka-aste edessä ja lähempänä aikuisuutta. Kun kesä alkoi, rauhoittui teinin oireilu, ja arki sujuu taas rauhallisesti. Luonnollisesti oireilu kuormitti minua ja myös Peikkoa sekä parisuhdettamme, ja oli ehkä minulle se tekijä, joka napsautti kamelin selän katki. Mene ja tiedä näistä.

Kesäloma sujuu meillä rauhallisissa merkeissä. Peikko odottaa elokuussa alkavia uusia projekteja, käy kisaamassa ja pyörittää arkea kotona ollessaan. Minä ja lapsi olemme paljon kaksin Peikon kisareissujen ajan. Tuolloin on minun tehtäväni pitää lapsi hengissä. Tiedossa on myös minun ja Peikon yhteisiä reissuja sekä reissuja pervoystävien kera. Ja totta kai pervokesän kohokohta, mökkiviikko Turun Baletin vuokraamalla mökillä <3. 

Aurikoista kesää kaikille!

Blondi: Suurten muutosten kevät

Kevät on lähtenyt rymisten käyntiin, ja siihen on mahtunut niin paljon asioita, että ei itsekään tahdo pysyä kaikessa mukana. Mutta ei hätää, muutokset eivät koske parisuhdettamme - se voi hyvin.

Hain itse alkuvuodesta uutta työtä, melko vaativaa sellaista, ja sain hakemani paikan. Rekryprosessi oli melkoisen raskas. Raskasta oli myös odottaa päätöstä ja elää epätietoisuuden keskellä. Eniten kuitenkin jännitin, että miten vanha työyhteisöni suhtautuu lähtööni. Pienessä työpaikassa yhden työntekijän vaihtuminen tekee ison loven koko toimintaan. Entinen esimieheni suhtautui onneksi asiaan hyvin ja ymmärtäväisesti. Halasimme ja itkimme pienet itkut yhdessä ja asia oli käsitelty.

Siirtyminen uuteen työhön tapahtui kaksi viikkoa irtisanoutumisen jälkeen eli vauhti oli aikamoinen. Pari ensimmäistä viikkoa töissä olivat kohtuullisen hirveät. Keho ja mieli olivat muutosten keskellä jatkuvassa hälytystilassa. Tuntui, että en voi millään selvitä uudesta työstä ja niitä haasteista, jota siinä joudun kohtaamaan. Itkin Peikolle kaksi ensimmäistä viikkoa, että nyt mä kyllä irtisanon itseni, en mä pysty, en osaa, en halua. Unettomat yöt tähän päälle, niin on selvää, että psyyke kävi pohjalukemissa.

Pikkuhiljaa, pian kuukauden jälkeen, sanon jo varovasti, että taidan selvitä. En vieläkään tiedä, mihin kaikkeen itseni olen laittanut. Toisen ihmisen jälkien siivoamista, taloudellisissa haasteissa olevan organisaation rakentamista, just name it! Päivä kerrallaan mennään, ja työ alkaa jo tuntua mielekkäältä. Ajoittain. Vielä kun mieli ja keho ymmärtäisivät, että mitään hätää ei ole.

Jos onnistun, saan itselleni mukavan uran. Jos mielenterveys alkaa kärsiä liikaa, voin aina lähteä.

On sanomattakin selvää, että meidän perheessä arki on ollut hektistä viime aikoina. Olen käynyt töissä, pari kertaa viikossa harrastuksissa ja nukkunut. Pari ensimmäistä viikkoa lääkkeillä, nyt jo ilman. Mitään ylimääräistä elämääni ei ole mahtunut. Peikko on pyörittänyt arkea ja tukenut minua. Lapsi on ollut ymmärtäväinen, joskin vähän huolissaan, että tulenko aina tekemään näin paljon töitä. Omasta mielestäni työviikot ovat kuitenkin säilyneet järkevän pituisina eikä jaksamisen kanssa alkujärkytyksen jälkeen ole ollut haasteita.

Kun oma tilanteeni alkoin normalisoitua, tippui Peikon työpaikalla iso pommi. "Meillä olisi tässä sulle nyt sellainen juttu, että joko sä palaat sun vanhaan työhön tai sitten sä otat tällaisen eropaketin ja se olisi sitten siinä."

Peikko on tehnyt monta vuotta töissä määrätietoisesti töitä sen eteen, että on päässyt tekemään sitä työtä, jota hän tällä hetkellä tekee. Määräys vanhaan työhön ei tarkoittaisi taloudellista muutosta, mutta isoa muutosta toimenkuvaan suuntaan, jota Peikko ei lainkaan halua.

Peikko onkin tehnyt suurensuuren päätöksen ja päättänyt, että ottaa ruhtinaallisen eropaketin ja jättää nykyisen työnsä. Saatte varmasti lukea myös hänen omia ajatuksiaan tapahtuneesta jossain vaiheessa.

Itse kannustan luonnollisesti Peikkoa hänen valinnassaan, koska samalla tämä tarjoaa Peikon pitkään kaipaamaan irtioton nykyisestä työstä ja mahdollisuuden pohtia omaa tulevaisuuttaan ihan rauhassa.

Olemme totta kai pyöritelleen mielessämme erilaisia skenaarioita, myös ne pahimmat.

Jotenkin kaiken tämän pyörityksen keskellä olen pohtinut paljon sitä, miten etuoikeuttuja olemme. Tästähän ei Suomessa saa puhua, mutta puhun nyt kuitenkin.

Meillä on kohtuullisen hyvät tulot ja pienet menot. Oma asunto, jossa halvat asumiskustannukset. Velkaa kummallakin nolla euroa. Yksi pian kotoa lentävä lapsi. Peikko pystyy tekemään sellaisen ratkaisun, johon kovin moni ei pystyisi. Ei olisi mahdollista edes miettiä, että haluanko tätä vai tuota, vaan olisi pakko ottaa vastaan tarjottu työ, jotta pystyisi elämään ja elättämään. Pärjäämään arjessa.

Minulla on mahdollisuus miettiä, että viihdynkö nykyisessä työssäni ja tehdä ratkaisut sen pohjalta.

Olemme etuoikeutettuja, koska voimme valita. Emme luonnollisestikaan tiedä, ovatko valintamme oikeita tai mihin ne johtavat. Voihan lopputulos olla myös se pahin mahdollinen.

Tällä hetkellä elämä ja ratkaisut tuntuvat kuitenkin hyviltä. Yön pimeinä hetkinä käperrymme toinen toistemme syliin ja toteamme, että kävi miten kävi, niin meillä on aina toisemme <3.

Peikko heräilee talviunilta

Blondi kertoi omasta syksystään tässä postauksessa. Minäkin olen ollut melkoisessa talviunessa pervoilujeni kanssa, mutta nyt kun aurinko lämmittää jo vähän karwojani, niin on aika yrittää vaihtaa turkkini kesäversioon.

Syksyn ja talven pimeydessä on jotain, joka lannistaa minua lujasti. En koe olevani pimeydestä masentunut - vähän ahdistunut kyllä, mutta jotenkin pimeys vääntää minulta helposti kaikki ajatuskuviot hyvin mutkaisiksi. Tämä tarkoittaa, että yhtenä hetkenä saatan olla hyvinkin kiinnostunut ja innostunut vaikka mistä, mutta seuraavana hetkenä huomaan kuinka kesken oleva tv sarja houkutteleekin ihan liikaa. Nin kiteytettynä.

Erityisesti edellä kerrottu on koskettanut viime kuukausina pervominääni. Jopa siinä määrin, että jotkut aikaisemmin hyvinkin innostavat asiat ovat nyt tuntuneet tylsiltä, ja pahimmillaan olen huomannut piiska kädessäni suorittavani enkä toimivani innostuksesta tai kiimasta. Tämän huomatessani tein itsetutkiskelua, sillä jos jotain erityisesti tarvitsen, niin rehellisyyttä itselleni. Päätin, etten huijaa itseäni, vaan keskityn siihen mikä tuntuu tässä hetkessä mukavalta.

Edellinen kappale saattaa kuulostaa kovinkin dramaattiselta tai suurelta oivallukselta, mutta elämäähän se vain on. Onneksi blondini kanssa seksielämä on tälläkin hetkellä iloista, hauskaa, rakastavaa ja vaniljanmakuista, mikä ainakin minulle sopii loistavasti. Silti koen jonkin verran syyllisyyttäkin lähinnä joidenkin läheisteni kautta. Minulla on muutama suhtkoht satunnaisen säännöllinen leikkikaveri ja tietysti säännöllisempi ja tärkeä nukkeni, joille olen joutunut tarjoamaan eioota edellisiin selityksiin vedoten. Se ei tunnu hyvältä, varsinkaan kun suhteeni nuken kanssa on hyvin kipupohjainen. Onneksi nukke ymmärtää tilanteeni, ja onneksi hänellä on muitakin satuttajia.

Ensi lauantaina on muuten Turun Baletin Uniformal-bileet, jotka aluksi suunnittelin jättäväni väliin. Auringonpaiste, nukke, blondi ja hyvät uudet ja vanhat ystävät saivat kuitenkin minut vaihtamaan mieltä, ja en kai oikeasti voisi jättää vuoden yhtä parasta iltaa väliin.

Blondi: Se perinteinen marraskuupostaus

Marraskuu on ollut rankka. Niin rankka. Rankkarankkarankka. Väsyttää. Itkettää. Ei jaksa. Perinteinen marraskuu.

Pari edellistä marraskuuta onkin sujunut yllättävän hyvin, ja kellojen siirron jälkeinen hysteerinen väsymys on kestänyt vain viikon tai pari. Väsymys on kuitenkin ollut siedettävää, kivut eivät ole häirinneet ja olen muutenkin ollut jaksavainen.

Toisin on tänä vuonna. Koko lokakuu on mennyt epämääräisten kipujen kanssa. Repiviä, komplisoituneita päänsärkyjä. Migreenejä. Outoja yläselän ja niskan kipuja. Haasteita nukkumisen kanssa. Ja loputonta väsymystä. Sellaista väsymystä, että koko kehoa särkee ja pelkää, ettei suoriudu edessä olevasta päivästä.

Olen tehnyt todella maltillisesti töitä, liikkunut riittävästi uuden ihanan tai chi -harrastuksen parissa, nukkunut tarpeeksi. Syönyt vitamiineja. Deetä, beetä, monivitamiinia, sinkkiä. Käyttänyt kirkasvalolamppua. Ja mikään ei ole auttanut.

Jos mietin, että mikä on toisin pariin viime syksyyn nähden, niin näen asian melko selvästi. Töissä rankka kevät ja syksy takana sekä kasa isoja muutoksia. Työmäärät ovat olleet hyvinkin maltilliset, mutta muutokset - joista suurin osa kuitenkin ihan positiivisia, syövät minulta voimavaroja turvallisuus- ja rutiinihakuisena ihmisenä.

Tänään oli vihdoin pakko myöntää, että kaamosmasennushan se siellä taas kurkkii. Oli pakko työntää käsi serotoniinipurkkiin ja aloittaa välittäjäaineen keinotekoinen tankkaus. Minulle onneksi riittää parin-kolmen viikon kuuri - saan siinä ajassa nostettua tasot miinuksesta sen verrran plussan puolelle, että olen taas toimintakykyisempi ja oma itseni. Lääkäreiden mukaan tämä ei tietenkään ole mahdollista, koska lääkkeiden vaikutus alkaa vasta 2-4 viikon jälkeen, mutta minulle tämä toimii sekä kaamosmasennukseen että psykosomaattisiin kipuihin.

Lääkkeiden haittapuolena on se, että ne vievät minulta seksihalut sataprosenttisesti. Mutta toisaalta mitä sillä on väliä, koska en näin huonovointisena jaksaisi kuitenkaan sitä seksiä harjoittaa. Eli eipä asialla tässä hetkellä ole niin suurta merkitystä. On sanomattakin selvää, että pervorintamalla on ollut hyvin hiljaista viimeiset pari kuukautta. Elämme Peikon kanssa seesteistä, rakkaudentäytteistä arkea, josta ei ole suurta raportoitavaa. Peikko jakselee hyvin ja on syksyn pimeyteen nähden yllättävän virkeä. Onneksi näin - koska hänen täytyy jaksaa kannetella minua hetki.

Tällä hetkellä olen työmatkalla pohjoisessa. Virkeänä nautin työmatkoista ja hotelliasumisesta, ulkona syömisestä ja viinilasillisesta sekä ystävien näkemisestä. Nyt kun kehoa ja mieltä särkee, kaipaan vain Peikon kainaloon nukkumaan. Onneksi ihana Sudenmorsian, joka juuri nimesi itsensä antiankeuttajaksi, pitää minulle chatissa seuraa. Harmittelemme, että vaikka olemmekin tällä hetkellä samassa kaupungissa, en yksinkertaisesti jaksa tavata pitkän matkapäivän jälkeen. Keskitynkin hotellilla lepäämiseen, kirjoittamiseen, lasilliseen punaviiniä ja salmiakkiin.

Kaikesta huolimatta - elämä on tällä hetkellä hyvää!

Blondi: Lomatunnelmissa

Vietämme Peikon kanssa kesälomaa. Ensin lomalle jäin minä, sitten omansa aloitti Peikko. Yhteistä lomaa on tiedossa pitkä pätkä. Sain itse laskeutua lomalle rauhassa. Ennen lomaa pidin pois ison kasan ylityövapaita ja tein kuukauden verran lyhennettyä työviikkoa. Ehdin rauhoittua ja laskea kierroksia, joten soljahdin lomamoodiin heti loman alettua.

Tämä kesäloma poikkeaa aikaisemmistamme merkittävällä tavalla. Lapsi on jo niin iso ja voi niin hyvin, että hän pärjää kotona yksin jo useamman yön. Paljon on menty eteenpäin siitä, kun erittäin turvattomasti kiinnittynyt lapsi tarrautui meihin tiukasti eikä juuri antanut tilaa hengittää. Turvattomuudessaan hänen piti aina tietää, missä olemme ja koska tulemme. 

Tänä kesänä on toisin. Lapsi tulee ja menee, käy enimmäkseen kotona kääntymässä. On kavereita, mökkireissuja, festareita. Sitä ihan normaalia lukiolaisen elämää. 

Itsekin vietän tämän loman pitkälti erilaisilla reissuilla kotimaassa. Tällä hetkellä oleilemme Peikon kanssa itäisen Suomen rannikkokaupungeissa. Peikko on pelaamassa oman lajinsa kisoissa, minä olen mukana turistina. Majoitumme kauniissa funkkistalossa, jonka asunnossa on valoa ja väljyyttä - helppo hengittää. 

Merimiehen tyttärenä historiani kietoutuu kummankin vanhempani puolelta tiukasti rannikkokaupunkeihin. Kävelen sateisen harmaissa satamissa nostokurkien kohotessa vieressäni. Olo on haikea, lähes itkuinen. Sumu ja kosteus tulevat iholle ja nostavat tunteet pintaan.

Nautin pitkistä aamuista majapaikassamme Peikon jo ollessa pelipaikalla. Juon kahvia kupin toisensa jälkeen. Kirjoitan. Luen paljon. Aika ympäriltäni katoaa. Olen omassa kuplassani ja nautin. Kun Peikko iltapäivällä kotiutuu, käymme yhdessä syömässä ja makoilemme loppuillan. 

Kesälomalla olemme pitäneet ds-dynamiikkaa yllä arjessamme lähes aina, kun olemme olleet kaksin. Kuljen arkipanta kaulassa kotona, matkoilla se on ranteessani koruna. Teen ja tarjoilen Peikolle ruokaa, keitän kahvia, täytän lasin. Sellaista pientä huomioimista arjen askareissa. Peikon on haastava ottaa palvelua vastaan, mutta hän opettelee. Samalla tavalla kuin hän opetteli ottamaan huolenpitoa vastaan suhteemme alkuaikoina. 

Dynamiikkamme arjessa kallistuu tällä hetkellä little girl -suuntaan. Nautin, kun saan olla pikkuinen, josta pidetään huolta ja jota ohjaillaan tarpeelliseen suuntaan. Peikko ei ole minulle mikään isähahmo tai daddy, vaan vakaa, luotettava kallio, jonka kanssa saan ja uskallan olla heikko. Minun ei tarvitse aina pärjätä yksin, selviytyä itsekseni tai osata itse. Voin heittäytyä pikkuisen rooliin ja olla vapaa arkirooleista. 

Lomaa on vielä paljon jäljellä. Pieniä reissuja. Ystäviä. Pervoyhdistyksen mökkiviikko. Aurinkoa. Kirjoja. Laiskaa kesäseksiä. Rakkautta. Niistä on minun kesäni tehty.

Blondi: Pervo kaapissa vai pervokaapissa?

Pervobloggareiden joukkoon ovat liittyneet Mr. Inathu ja hänen pikkulintunsa laadukkaalla blogillaan. Käykää ihmeessä tutustumassa. 

Ennen varsinaista aihetta minun on pakko tunnustaa, että eläessäni vielä vaniljana, mutta vieraillessani kuitenkin säännöllisesti erilaisilla pervofoorumeilla, olin todella ihastunut Inathun teksteihin ja novelleihin. Kun minä nähkääs sytyn sanoista. Sekä kirjoitetuista ja puhutuista. Pornon katselu ei ole mitään verrattuna hyvin kirjoitettuun tekstiin. Olen usemman kerran runkannut Inathun tekstien lukemisen jälkeen, niiden virittämänä. Erityisesti minuun kolahti tuolloin tämä kertomus.

Nyt kun olen julkisesti tunnustanut ihastukseni ja keräilen vielä rohkeutta pyytää häntä kahville, käyn otsikon kimppuun. 

Inathu kirjoitti tässä postauksessa omassa kaapissa olostaan. Kukin valitsee itse, miten seksuaalisuutensa kanssa elää - minä olen valinnut kohtuullisen avoimen linjan.

Teen itse töitä suvaitsevaisessa työyhteisössä, mutta varsin herkällä alalla, jossa ollaan tekemisissä ihmisten arjessa pärjäämisen kanssa melkoisen syvällä tasolla. En tykkäile somessa aktiivisesti pervoaiheisista jutuista/yhdistysten sivuista enkä kuulu mihinkään Facen pervoryhmään tai pervoyhdistyksen ryhmään. Erilaisia seksuaalinen tasavertaisuus -aiheisia postauksia ja jakoja minulta toki löytyy melko paljon.

Totta kai minut saa erittäin helposti yhdistettyä Balettiin, kunhan vähän selailee Face-kavereitani tai tekee muuta tutkimustyötä netin syövereissä. Tämä ei itseäni kuitenkaan haittaa. Ajattelen, että jos joku näkee sen vaivan, että stalkkaa minut, niin hän on tietonsa ansainnut ja todennäköisesti itse myös samoista asioista kiinnostunut. 

Kärsin itse jonkin verran tästä some-kaapissaolosta, ja olenkin pohtinut viime aikoina, että mitä jos nyt vaan ihan reilusti kävisin tykkäämässä minulle tärkeistä pervoyhteisöistä ja liittyisin muutamiin ryhmiin. Kuitenkin profiilini on niin avoin, että yli puolet kavereistani on tavalla tai toisella minuun sidoksissa työn kautta. Vaihtoehtona olisi luoda toinen tili, jossa voisin sitten huseerata ihan mitä haluaisin tai sanoa mitä haluaisin. Toki tämähän kai oli alun perin somen tarkoituskin…

Tähän minun kaapissaoloni sitten loppuukin. Perheestäni minulle merkitykselliset ihmiset tietävät pervoudestani, samoin Peikon lapset - heille sopivalla tavalla. 

Viimeisen reilun neljän vuoden aikana ystäväpiirini on kutistunut lähes pelkästään pervoihin. Tai kutistua on väärä sana, koska minulla on tällä hetkellä enemmän ystäviä ja sosiaalista elämään kuin koskaan aiemmin. Muutama ystävä, jotka minulla on vanhasta elämästäni jäljellä, tietää pervoidentiteetistäni. 

Koen itse todella tärkeänä, että voin ja saan olla minulle tärkeiden ihmisten kanssa juuri se, mikä minä olen. Seksuaalisuus on kuitenkin niin osa identiteettiä, että jos sitä joutuisi piilottelemaan kaapissa, kokisin itse, että joutuisin kätkemään jotain liian tärkeää. 

On ihanaa, että voin äidilleni tai kollegalleni sanoa, kun he kysyvät kuulumisiani tai mitä viikonlopun suunnitelmiini kuuluu, että me mennään kaveriporukan kanssa kinkyklubille tai istumaan iltaa tai mitä nyt ikinä kalenterissa onkaan. Äitini tai kollegani ei tarvitse tietää sen tarkemmin, mitä kenenkin kanssa teen tai jätän tekemättä. Tosin kollegani on myös läheinen ystäväni, joten hänen kanssa tulee puhuttua pervoilusta vähän enemmänkin. 

Minulle ehdottomasti tärkeintä kuitenkin on, että olen kaikille ystävilleni täysin ulkona kaapista. Noh, luonnollisesti, koska 90 % heistä on pervoja. Olemme käyneet pervoystävieni kanssa hyviä keskusteluja siitä, miten haastavaa vaniljaihmisten kanssa on olla tekemisissä. Kun vuorovaikutuksesta jää aina puuttumaan se jokin. On niin paljon asioita, jotka täytyy jättää kertomatta. Silotella. Selitellä. Kierrellä. Varoa puheitaan ja sanojaan.

Harvoin pervoystävien kanssa tulee arjessa niin hirveästi mitään pervoa edes puhuttua, mutta tärkeintä on tieto siitä, että se on mahdollista. Enimmäkseen keskustelu on ihan tavallista vuorovaikutusta. Mutta jos nyt haluaa puhua seksileluista, niin sen voi tehdä. Viime viikolla muistelimme hyvän ystäväni kanssa lenkillä steariinikokemuksiamme ja seuraavassa lauseessa hyppäsimme sujuvasti kesälomasuunnitelmiin. 

Lisäksi ainakin meidän pervoystäväporukassamme kosketellaan huomattavasti enemmän kuin missään vaniljaporukassa, jossa olen koskaan ollut. On paljon halailua ja silittelyä. Sylissä istumista. Koskettelua. Pussailua. Usein ihan neutraalia sellaista - jonka ei ole tarkoitus johtaa mihinkään. Kosketuksen voima on todella terapeuttinen ja iho kuitenkin ihmisen suurin elin eli sen vaikutusta ei pidä aliarvioida. Tässä minulle ne tärkeimmät syyt, miksi en suostu olemaan kaapissa.

Millaisessa pervokaapissa sinä asustat?

PS. Alkoi harmittaa oma Facebook-kaappiuteni sen verran, että kävin reilusti tykkäämässä Baletin sivusta. Tästä se somepervous alkaa!

Pyhiinvaellusmatka

Blondini sanoo useasti, että jokaisessa parisuhteessa pitäisi olla seksileluja. Hyvät lelut nostavat paljon seksin, leikin ja sitä myötä parisuhteen tasoa.

Olemmekohan vähän tylsiä sillä meidän leikeissä on melkein aina mukana McHurtilta tilattu Wicked Wand, jota siis hyrräksi kutsumme. Olemme testailleet yhdessä varmaan toistakymmentä erilaista wandia katuporasta lähtien, mutta edellä linkatun jälkeen muut eivät ole mestaria horjuttaneet. Niinpä tuntui luonnollisesti tehdä "pyhiinvaellusmatka" McHurt -liikkeeseen, kun lomailimme Berliinissä.

Lomamme Berliinissä oli myöhästynyt häämatkamme, joka ajoittui sopivasti German Fetish Ball -viikkoon. Matkaseuranamme olivat rakkaat ystävämme Kanji ja Takayumi. Kerron bilekokemuksestani myöhemmin omassa postauksessa.

Berliinin Fetish-viikkoon oli mahdutettu myös seksilelumessut, mutta päätimme säästää rahamme ja tutustua mm. Holocaust Monumentiin ja muihin nähtävyyksiin. Messuilta poisjääminen olikin hyvä veto, sillä tapahtuma oli kuulemma ollut kuin vapputori eli täynnä krääsää.

McHurt sijaitsee metromatkan päässä Alexanderplatzilta, ja lähimmältä metroasemalta kävelymatkaa jää vain muutama sata metriä. Liike ei itseään ulospäin mainosta, ja jos ei tiedä mitä hakee, niin epähuomiossa kävelee helposti ohitse. Liike on kyllä ihan näkyvällä paikalla, mutta ainoa näkyvä elementti on pienen pieni kyltti ovessa.

Itse liike oli mitä mainioin myyjiään myöten. Paikalla oli kaksi reipasta myyjää, joiden kanssa kauppa kävi englanniksi (sinänsä melko harvinaista Berliinissä). Myytävät tuotteet koostuivat pitkälti erilaisista laadukkaista nahkatuotteista alkaen pienistä piiskoista päätyen isompiin makuupussiviritelmiin. Kaikki tuotteet olivat näkyvillä, kosketeltavissa ja jopa testattavissa.


Olimme etukäteen suunnitelleet hankkivamme ainoastaan samanlaisen hyrrän kuin meillä jo on, ihan vaan varuiksi ja bilekäyttöön, mutta toisin kävi. Minä ihastuin ensin muutamiin piiskoihin ja pitkän pohdiskelun jälkeen valitsin itselleni yhden, joka myöhemmin sai tulikasteen bileissä. Nappasimme samantien käsiimme myös havittelevamme hyrrän, mutta myyjä toikin testiin ihka aidon ja alkuperäisen Hitachin (Euroopassa nimellä Europe Magic Wand). Vaikka hinta aluksi hirvitti, niin sen äänettömyys ja paino vakuuttivat meidät. Pääsimme myös ensi kertaa kunnolla tutustumaan pumputtaviin dildoihin, ja lopulta sellainenkin päätyi kassiimme.

Lopulta otin vielä vitriinistä eräänlaisen ruostumattomasta teräksestä tehdyn raapimislelun, koska minä onneton olen liian innokas puremaan kynsiä. McHurtista jäi hyvä fiilis ja suosittelen lämpimästi.

Kanji & Takayumi olivat jollain aikaisemmalla Berliinin-reissullaan käyneet paikallisessa armeijatavaran erikoisliikkeessä, joka oli kuitenkin silloin ollut kiinni. Tällä kertaa otimme junan Alexanderplatzilta ja kävelimme vielä parisen kilometriä päälle. Omat odotukseni eivät olleet kovin korkealla, mutta liike yllätti hyvällä valikoimallaan (pääosin vaatetta) ja melko sopivalla hintatasolla. Sovittelin useampaakin vaatetta ja lopulta tein kaupat makeasta t-paidasta ja itsenikin yllättäen ohuesta sadetakista. Kosteita kelejä odotellessa!

Blondi: Sanoja vanhenemisesta

Olen viettänyt syntymäpäiviäni. Vuosia tuli täyteen reilut neljäkymmentä. Olen aika tarkkaan elänyt puolet elämästäni, mikäli tilastoihin on yhtään luottamista. Emmehän tietenkään koskaan voi tietään, mitä eteen tulee, mutta tilastojen valossa puolet elämästäni on takana ja toinen puoli edessä.

Mietin joskus, että olisin halunnut tavata Peikon jo aiemmin. Jotta olisimme ehtineet viettää enemmän aikaa yhdessä. Jotta niin monta vuotta elämästäni ei olisi mennyt hukkaan. Totuushan kuitenkin on, että meidän oli tarkoitus tavata juuri silloin kuin tapasimmekin. Jos olisimme tavanneet aikaisemmin, minä en olisi ollut se ihminen, joka olin tapaamishetkellämme. En niillä elämänkokemuksilla ja historialla varustettu kuin nyt olen. Myöskään Peikko ei olisi ollut se sama Peikko. Jossittelu on siis turhaa, mutta silti saan siitä välillä itseni kiinni.

Olen viimeisimmän vuoden aikana pohtinut ikääntymistä paljon - varmasti enemmän kuin koskaan aiemmin. Katsellut ja tutkiskellut kasvojani ja niiden muotoa peilistä. Ennen neljääkymppiä en juuri koskaan katsellut kasvojani peilistä. Olen aina ollut kasvoihini tyytyväinen ja olen edelleen. Olen aina ajatellut, että kasvot ovat ne mitkä ovat, niitä ei pysty muuttamaan. Pervoilu on kuitenkin saanut minut kiinnostumaan meikeistä ja meikkaamisesta. Aikaisemmin peilikaapissani oli kyllä ihan laadukkaat ihonhoitotuotteet - kiitos opiskeluaikaisen työpaikkani, jossa opin panostamaan kunnon ihonhoitotuotteisiin. Mutta muuta kosmetiikkaa minulta ei juuri löytynyt. Ripsiväri joo, ja joitain 90-luvulla ostettuja luomivärejä. Saattoivat uusimmat olla jopa 2000-luvun alustakin. Mutta ei juuri muuta.

Viimeisen vuoden aikana meikkikokoelmani on kasvanut huikeasti. Vanha kosmetiikka on päätynyt roskikseen, ja uutta on tullut tilalle. Ei mitenkään hirmupaljon, mutta laadukas perusvarasto erilaisia meikkejä ja siveltimiä kuitenkin. Ja jopa kiinnostus tehdä meikeillä jotain. Muutakin kuin sutia sitä ripsiväriä. Meikkaamisen myötä tulee myös omia kasvoja tutkailtua ihan eri tavalla kuin aiemmin. Ehkä myös vähän kriittisemmin. Ja ikääntyminen kyllä näkyy kasvoissa. En ole huomannut kasvoissani tai ihossani mitään eroa kahdenkympin ja neljänkympin välillä, mutta neljänkympin jälkeen muutokset ovat tulleet näkyviin.

Lisäksi nykyään minulla on peilinä teini-ikäinen tyttölapsi, joka kaikessa keskeneräisyydessäänkin on niin täydellinen. Silkinsileät, pehmeät kasvot, joissa ei ole mitään elämän merkkejä. Notkea, kimmoisa vartalo, joka ei väsy, vaan toimii kuten pitääkin. Ehkä osittain myös tämä peili on saanut aikaan lievää kriiseilyä ikääntymisen tuomien muutosten suhteen.

En silti haluaisi olla tämän nuorempi. En vuottakaan. Nyt kun mietin elämää parikymppisenä, täysin keskeneräisenä ihmisenä, en koskaan haluaisi siihen takaisin. Yläasteella ja lukiossa olin vielä niin lapsi, etten osannut ahdistua mistään. Opiskeluaikoina sitten senkin edestä. Ei sellaista perinteistä maailmantuskaa, siihen olen liian itsekäs. Minun ahdistukseni on kiertänyt aina oman napani ympärillä. Kuten oikeastaan koko elämänikin.

En väitä, että kaikki parikymppiset olisivat keskeneräisiä, mutta minä kyllä olin. Nuori, naiivi ja ennen kaikkea niin kovin ehdoton. Elämässä oli kaksi väriä, musta ja valkoinen. Välimuotoja ja kompromisseja ei minun elämääni mahtunut.

Kun katson elämääni taaksepäin reilut kymmenen vuotta, jolloin täytin kolmekymmentä, olin aivan yhtä keskeneräinen kuin parikymppisenäkin. En tiedä, kasvaako joku tuossa välissä aikuiseksi, minä en kasvanut isoista elämänhaasteista huolimatta.

Miettiiköhän sitä sitten viisikymppisenä, että miten kesken oli vajaat kymmenen vuotta sitten? Että miten vähän tiesi elämästä. Todennäköisesti.

Kevät alkaa kääntyä kesäksi ja onneksi niin. Takana on raskas kevät etenkin työrintamalla. Onneksi pian on Berliini <3.

Rohkea Peikko

Iso osa tätä blogia seuranneista tietää, että Peikon elämänpolku ei ole ollut sieltä helpoimmasta päästä. Lapsuus alkoholistiperheessä. Ei kosketusta, ei läheisyyttä, ei välittämistä. Kasvaa aikuiseksi yksin ilman, että ketään kiinnostaa. Pitkä, kipeä avioliitto. Koska on itse niin rikki, niin ei tiedä paremmasta. Eikä varmasti oikein ymmärrä, että miten huonosti toinen pitelee. Kun siihen on koko ikänsä tottunut. Paljon kuolemaa. Niin paljon, että omaa lapsuudenperhettä ei ole enää olemassa.

Ja kaikesta huolimatta Peikko on selvinnyt. Koska on ollut pakko. Hoitaa ja kasvattaa lapset. Silloinkin kun ei oikesti olisi kyennyt eikä jaksanut. Hoitaa lasten oireilut, hankkia hoitokontaktit, auttaa ja tukea. Onneksi myös saada seurata lasten kasvua tasapainoisiksi nuoriksi aikuisiksi.

Omasta hyvinvoinnista ja omasta psyykeestä huolehtiminen ei ole ollut mahdollista. Ennen kuin oikeastaan nyt. Toki olemme yhdessä puhuneet ja varmasti siinä sivussa työstäneetkin asioita paljon. Mutta minä en voi hoitaa Peikkoa. Enkä edes rakastaa ehjäksi. En ole edes yrittänyt. 

Kun tapasin Peikon, oli hänellä mielestäni haasteita elämänhallinnassa monissa arjen jutuissa. Siisteydessä, sellaisessa arjen rakenteiden ylläpitämisessä. Ei mitään isoja juttuja, mutta oireellisia kuitenkin. Osittain kyse oli varmasti myös siitä, että Peikko ei arvostanut itseään. Minulla ei ole ollut tarvetta muokata Peikkoa mieleisekseni tai tietynlaiseksi, koska pidän hänestä sellaisena kun hän on. Mutta kuitenkin paljon on tapahtunut myös minun myötävaikutuksestani. Peikko käyttää nykyään siistejä ja ehjiä vaatteita. Huolehtii ulkonäöstään. Syömisistään. Liikkumisesta. Kehostaan. Siivoaa oma-aloitteisesti ja nauttii kodin siisteydessä. Ei hänestä koskaan tule mitään supersiistiä, mutta se johtuu lähinnä siitä, että hänen huomionsa on pääsääntöisesti jossain aivan muualla kuin kodin siisteydessä. Mutta nykyinen taso riittää minulle hyvin. 

Viimeisimpänä itsensähuolehtimisen ja -rakastamisen muotona Peikko on aloittanut oman  terapian. Todennäköisesti hyvin pitkän sellaisen. Vasta nyt olosuhteet ovat sellaiset, että energiaa ja jaksamista riittää myös omasta psyykeestä huolehtimiseen. 

Vasta nyt Peikon elämä on sillä mallilla, että hän voi antaa pahan olon tulla ulos. Mutta kun on monta vuotta yrittänyt selvitä, ei pahaa oloa pysty kontrolloimaan. Enää. Se tulee ulos mustana ahdistuksena. Paniikkina. Epämääräisinä rytmihäiriöinä. Näitä riittää. Ja millekään ei tietenkään löydy mitään fyysistä syytä. Kun mieli blokkaa, tulevat oireet kehosta ulos. 

Olen itse työni puolesta tottunut hakemaan erilaisia etuuksia. Tiedän, mihin on oikeus ja mahdollisuus saada rahoitusta. Tiedän, miten erilaiset lomakkeet täytetään siten, että haettu palvelu myös saadaan.

Täyttäessäni Peikon terapiahakemusta luin totta kai myös hänen lääkärinlausuntonsa. Niitä on soljunut käsieni läpi paljon, mutta silti hätkähdin. Etenkin kun paperilla oleva ihminen ei ollut asiakas vaan oma puoliso. Kahlasin paperinivaskan läpi tarkoituksella ammatillisella otteella. Kaikesta hirveydestä huolimatta lausunto totesi suomeksi jotenkin näin. ”Tällä tyypillä on ollut tosi rankkaa ja kovaa. Se on myös oireillut paljon, eikä saanut koskaan kunnon hoitoa. Mutta kaikesta huolimatta se on oikeasti aika terve. Sen päässä ei ole mitään vikaa, se on vaan vähän rikki. Mutta se saadaan korjattua riittävän ehjäksi.”

Pelottaako minua Peikon terapia? Ei oikeastaan. En oikein osaa pelätä sellaista, joka loppupelissä tekee ihmiselle paremman olon. Elän onneksi sellaisessa maailmassa, jossa terapiassa on ihan tavallista käydä. Sitä ei tarvitse salailla, vaan se osataa nähdä itsensä arvostamisena. Niin minä Peikonkin terapian näen. Vihdoin minulle rakkain ihminen pystyy arvostamaan itseään niin paljon, että asettaa itsensä sille korkeimmalle sijalle. Peikko kulta - olet minulle maailman rohkein ihminen <3.

Suhde on herkkä taitolaji

Minua on ravisteltu viimeisen puolen vuoden aikana normaalia enemmän. Syksyn harmaus näytti välillä melko mustalta ja nukkuminenkin oli haastavaa. Luin enemmän kirjaa yöllä kello kahden ja neljän välillä kuin iltaisin nukkumaanmennessä. Leukani tuntui painautuvan kohti rintaa, ja pervoilutkin tuntuivat karkaavan sinne kuuluisaan kaappiin. Syy oli kuitenkin selvillä, ja päätin tehdä asialle vihdoin jotain. Nyt ovatkin merkit ilmassa, että tästä voi tulla elämäni kevät.

Syksyn pimeinä hetkinä laiminlöin ystäviäni ja suhdettani nukkeen. Oli helpompaa käpertyä peiton alle kuin pitää yhteyttä toiseen. Muutamalle ystävälleni sanoitin mistä tuulee, mutta en läheskään kaikille, ja ikävä kyllä nukke kuului näihin jälkimmäisiin. Oli helppo olettaa, että jos toinen on poissa paikkakunnalla ja hektisesti töissä, niin hän ei välttämättä kaipaisi minua tai kuulumisiani. Vaikka todellisuudessa tilannehan oli luultavasti juuri toisinpäin. Omatuntoni välillä kolkutteli, sillä tiesin, että yhteydenpidossamme oli pitkä tauko. Niinpä loppujen lopuksi en hirmuisesti yllättynyt, kun sain nukelta viestin jossa kysyttiin "Onko nukke heitetty roskiin?"

Loistavaa, että nukke kirjoitti. Sain lopulta kerrottua syksystäni ja sen tuomista haasteista. Nukke kertoi, että olisi halunnut kuulla nämä kaikki heti ja totta kai hän oli myös oikeassa. Joskus tilanteet vaan luisuvat suuntaan, johon ei aina haluaisi.

Samainen keskustelumme nosti pöydälle toisenkin kissan jonka yhdessä hätistelimme tiehensä. Suhteemme on perustunut kovasti sessiopohjalle - jopa siinä määrin, että ystävyytemme ja sen ylläpito on unohtunut tai ainakin jäänyt hoitamatta. Näemme melko harvoin, ja ehkäpä siitä syystä olemme olettaneet, että paras käyttää nämä yhteiset hetket ihoon kepillä piirrellen. Olettaen ilman, että olisimme kunnolla pysähtyneet pohtimaan, onko tilanne oikeasti näin. Itse kerroin kokevani jopa paineita siitä, että näinä yhteisinä hetkinä pitäisi olla keppiä ja porkkanaa tarjottavana, vaikka voisimme mennä aivan yhtä hyvin leffaan. Oikeastaan en yllättynyt, kun nukke olikin samaa mieltä. Päätimme korjata tämän tilanteen ja aloitimme sen pitkällä kävelyllä joululomalla, johon kuulun lounas ja myöhemmin kahvit.

*****

Olen esitellyt nuken jonkin aikaa sitten hyvin erityiselle ystävälleni. Kutsun häntä tästä eteenpäin Rouvaksi. Kaikki lähti sivulauseesta, jonka tämä Rouva kerran sanoi. Nyt näyttää, että tämä toiveena esitetty lause on päätymässä toteen. Voitte siis varmasti kuvitella, että minulla, Rouvalla ja nukella on ollut paljon puhuttavaa ja jaettavaa keskenämme. Luottamuksemme on ollut kova, ja piirissämme on jaettu myös niitä kaikkein pimeimpiä salaisuuksia.

Sitten pikku Peikkonen yritti olla hauska, niin kuin se piru vie välillä yrittää olla ihan liiaksi. Tällä kertaa huumorilla sanottu lause (nuken ja Peikon yhteinen vitsi) kohdistuikin Rouvaan, joka ei voinut tietää mistä tässä oli kyse. En voinut mitenkään arvata, että tämä piikiksi muuttunut vitsi pureutuikin Rouvan kuplan läpi, jopa niin syvälle, jonne en minäkään sietäisi kenenkään minua piikittävän.

Kun tämä tapahtui, oli taivaan tietämätön, minne olin vitsini työntänyt. Huomasin kuitenkin Rouvan käytöksestä, että nyt jostain nihertää. Koetin kysyä asiaa suoraan, mutta en saanut siihen vastausta. Loppujen lopuksi kysyin asiaa nukelta, joka oli myös täysin tietämätön ja uumoili, että kyse ei ole mistään minuun liittyvästä. Muutama päivä kului hieman ihmetellen, kunnes sain sähköpostin otsikolla "Ärtynyt Rouva".

Onni onnettomuudessa oli, että vaikka minä vitseineni olin väärässä paikassa, ja vaikka Rouva ei saanut heti asiaa selvitettyä, teimme sen kuitenkin pölyn laskeudettua. Onneksi kyse oli vaan väärinymmärryksestä ja väärästä olettamuksesta. Nyt voimme jo nauraa asialle, mutta tämä oli hyvä muistutus siitä, kuinka herkkiä asiat saattavat olla ja siitä, että ei ole syytä olettaa mitään, vaan kysyä.

Blondi: Ensimmäinen yhteinen matka

Olemme varanneet Peikon kanssa ensimmäisen yhteisen ulkomaanmatkamme, joka on samalla häämatkamme. Lapsivapaan sellaisen. Kotimaata olemme jonkin verran katsastaneet yhdessä, mutta muuten keskinäinen matkailuhistoriamme vasta odottaa alkamistaan.

Syy tähän on hyvin yksinkertainen. Minä en ole ollut halukas matkustamaan lapsen kanssa ja lapsen ehdoilla. Jos matkustan Peikon kanssa jonnekin, haluan, että matka on meidän kahden. Viikko kolmestaan lapsen kanssa samassa hotellihuoneessa - ei kiitos. Vaikka läheisiä olemmekin, on tässä sellainen raja, josta en ole valmis joustamaan. Saa syyttää itsekkääksi. Nyt lapsi alkaa olla jo riittävän iso ollakseen pidempään yksin kotona. Lisäksi lapsella on nykyään enemmän tukiverkkoja ja hyvä ystäväpiiri, joten yksin hänen ei tarvitse selvitä.

Lisäksi pari ensimmäistä vuotta eron jälkeen olin niin väsynyt, ettei matkustamiseen olisi edes riittänyt energiaa. Nyt on kuitenkin toisin. Olemme makustelleet ensimmäistä yhteistä matkaa jo jonkin aikaa.

Suuntaamme Berliiniin. Olen käynyt kaupungissa kerran nuorena aikuisena heti muurin murtumisen jälkeen, mutta en muista siitä juuri mitään. Tärkeimmät maamerkit totta kai, mutta en muuta. Lähdemme matkaan hyvän ystäväpariskunnan kanssa, joille Berliini on tuttu.

Matkan ajankohdalle osuu German Fetish Ball Weekend, jossa käymme varmasti pyörähtämässä. Bilet eivät niinkään innosta minua, mutta tapahtuman yhteydessä oleva isot messut kylläkin. Ehkä myös yhdet bileet on katsastettava, kun kerran on kaupungissa.

Lähden itse matkaan rennolla otteella. Matkustan ensimmäistä kertaa niin, että joku muu tekee isot päätökset puolestani. Seurailen sivusta. Noi lennot. Okei, otetaan ne. Hotelli ystävän suosituksesta. Joo, kuulostaa tosi hyvälle. Olen ensimmäistä kertaa sellaisessa parisuhteessa, jossa minun ei tarvitse aina olla se, joka päättää kaikesta ja järjestää kaiken. Lisäksi uskallan itse nykyään myös antaa muille tilaa tehdä asioita ja päätöksiä. Irrottaa kontrollista. Antaa muiden tehdä puolestani. Ja luottaa siihen, että asiat järjestyvät silti.

Tänään kirjoitin matkan kalenteriini ja siitä tuli uskomattoman hyvä mieli. Kunpa olisi jo kevät!

Blondi bloggaa bloggailusta

Kun aloitimme Peikon kanssa tämän blogin, olimme juuri tavanneet. Tunteneet alle kuukauden. Tai Peikkohan laittoi tämän blogin pystyyn kysyttyään minulta, että onko ok, että hän kirjoittaa elämästämme. Yhdestä puolesta elämäämme. Varsin pian myös minä aloin kirjoittaa. Jäsentää ajatuksiani juuri löytyneestä pervoidentiteetistä. Kaikesta, mikä oli uutta. Tunteista, tekemisistä, pervoseksistä, BDSM-maailmasta yleensä.

Tunnen itseni etuoikeutetuksi, koska koko suhteemme on oikeastaan dokumentoitu tähän blogiin. Palaan usein vanhoihin teksteihin ja luen niitä uudelleen ja uudelleen. Kaikki oli niin haurasta. Hapuilevaa. Kaunista. Ainutkertaista. Kun luen tekstejä, pääsen hyvin kiinni yli kolmen vuoden takaisin tunnelmiini.

Luen tekstejä myös siksi uudelleen, että en oikeastaan muista minun ja Peikon ensimmäisestä seurusteluvuodesta kovinkaan paljon. Olin juuri eronnut ja melkoisen hukassa itseni kanssa. Muistan, että itkin, nauroin ja nautin - paljon muuta en sitten muistkaan. Blogi toimii päiväkirjana, ja kun haluan palauttaa joitain tapahtumia mieleeni, palaan tänne.

Suurin osa teksteistäni on syntynyt aikana, kun emme vielä Peikon kanssa asuneet yhdessä. Kun olin illat yksin kotona, ja tarve jäsentää asioita oli suuri. Olen lisäksi kirjoittanut paljon työmatkoilla. Lähes kaikki uudemmat tekstini, joita on melko vähän, ovat syntyneet työmatkoilla hotelleissa, junissa, kahviloissa. Hotellissa syntyy myös tämä teksti. Pitkän työpäivän jälkeen. Kylvystä tulleena. Lasillinen punaviiniä vieressä.

Olen aina halunnut blogata. En ole kuitenkaan keksinyt ennen pervoilua mitään aihetta, mistä jaksaisin kirjoittaa pitkäjänteisesti. Vapaaehtoinen lapsettomuus on ehkä ainoa teema, josta olisin kyennyt tuottamaan tekstiä riittävästi. Olemme Peikon kanssa bloganneet aktiivisesti toukokuusta 2012. Apua, miten paljon siitä on aikaa!

Lukijoita on tullut ja varmasti myös mennyt. Kun aloitimme bloggaamisen, ei suomeksi löytynyt ainoatakaan päivittyvää pervoblogia. Muutama uinuva kylläkin, joita olin aikoinani entisessä avioliitossani lukenut useinkin. Meille molemmille oli heti alusta asti selvää, että haluamme blogin avulla paitsi jakaa henkilökohtaisia kokemuksia niin myös antaa fiksua tietoa pervoilusta ja sen ympärillä pyörivistä teemoista. Olemme tietoisesti keskittyneet kuvaavaan lähes pelkästään Ds-suhteeseen liittyviä asioita, koska se on eniten oma juttumme. Myös sadismia, masokimia ja polyamoriaa on käsitelty samoin BDSM-skeneä yleensä. Fetisistit tuskin saavat tästä blogista mitään, koska kummallakaan meistä ei juuri ole fetissejä.

Blogiamme on voinut lähes alusta asti kommentoida anonyyminä, eikä kommentteja moderoida eli kaikki kommentit näkyvät heti. Tämäkin on tietoinen linjanveto. Negatiivista palautetta olemme saaneet tasan kaksi kertaa, ja nuo kommentit on julkaistu ihan normaalisti varustettuina vastakommenteilla. Negatiivisen palautteen vähyys on mielestäni yllättävää. Tai ehkä se kertoo vaan siitä, että lukijamme ovat fiksuja, ajattelevia ihmisiä. Toinen kommenteista liittyi lapsiin, että kauheeta, te ootte sairaita, lapset kärsii. Toinen taas siihen, että kun minä en enää juurikan kirjoita pervoilusta vaan arjestamme yleensä, niin voisiko sitten vaan lopettaa kirjoittamisen. Että jos sitä runkkumatskua ei tule, niin miksi kirjoittaa. Eli aika vähällä olemme päässeet.

Toki blogin aiheita joutuu sensuroimaan joskus. Koska leikimme myös muiden kanssa, eivät kaikki tekemisimme päädy tänne, koska vastapuoli ei niin halua. Lisäksi kaikki pervoystävämme lukevat tätä, joten ystävyyssuhteita täällä ei ole mahdollista ruotia eikä sosiaalista verkostoamme, koska kaikki tunnistaisivat teksteistä itsensä ja muut. Onneksi tuon tyyppiseen ruodintaan ei oikeastaan ole tarvetta. Toki joskus olisi kiva kirjoittaa jostain aiheesta ilman, että pitäisi miettiä, että ketkä kaikki tunnistavat teksteistä itsensä.

Rinnallemme olemme saaneet ison kasan bloggarikollegoita, enkä liioittele sanoessani, että meillä on oma bloggariyhteisö. On paljon blogeja, jotka ovat syntyneet ja kuolleet oman blogimme aikana, mutta myös niitä, jotka ovat jaksaneet blogata pitkäjänteisesti. Hei Tetris ja Pikkusisko - ihanaa, kun olette olemassa <3. Toki kaikki kanssabloggarit ovat aivan mahtavia otuksia. Olemme tavanneet suurimman osan muista pervobloggareista, useamman kanssa olemme hyviä ystäviä myös blogimaailman ulkopuolella. Suurinpaan osaa olemme tutustuneet joko suoraan bloggaamisen kautta tai sitten pervobileissä.

Olen aina lukenut paljon blogeja. Seuraan tällä hetkellä oman bloggrollimme lisäksi melko tiivisti kosmetiikkaja- ja meikkiblogeja. Ehkä joku neljänkympin kriisi on saanut minut kiinnostumaan kosmetiikasta ja meikeistä. Tai ehkä se maailma on minulle vain niin absurdin vieras, että blogit kiinnostavat siksi? Etenkin kosmetiikkabloggarit ovat todella tiivis yhteisö. Kaikki kommentoivat toistensa postauksia ahkerasti. Kun joku bloggari nostaa pinnalle jonkun tuotteen tai teeman, täyttyvät kaikki blogit pian saman asian käsittelystä. Toki suurta vaikutusta on myös sillä, että kosmetiikkabloggarit saavat isoja kasoja maksuttomia tuotteita käyttöön ja arvosteluun.

Sama ilmiö pätee meihin pervobloggareihin. Hyvänä esimerkkinä edellisesssä postauksessani mainitsema lapsiperheasia. En muista, kuka aloitti keskustelun aiheesta. Pian kuitenkin useampi bloggari kirjoitti oman näkökulmansa aiheeseen. Ja se on aivan mahtavaa. Olemme ihan oikea blogiyhteisö, vaikkakin marginaalinen sellainen. Koska kirjoitamme seksistä ja seksuaalisuudesta - monen mielestä myös aiheista, jotka ovat tabuja, joudumme tekemään sen ilman omia kasvojamme, joka on valitettavaa.

Viimeksi Baletin Fetish Clubilla heitin muutamalla bloggarikollegalle puolileikilläni ilmaan ajatuksen, että pitäiskö meidänkin alkaa järjestää bloggarimiittejä, kuten monien muiden alojen bloggarit tekevät. Meidän miittejämme voisivat isännöidä vaikka erilaiset seksitavaraliikkeet, BDSM-vaatetta myyvät putiikit tai no, you just name it... Toisaalta Suomessa skenessä ei juuri raha liiku, joten ehkä AntiShop valikoituisi yksinoikeudella meidän miittimme isännöijäksi/emännöijäksi.

Miitin jälkeen jokainen bloggari kirjoittaisi hehkutuspostauksen, miten järjettömän ihanaa oli nähdä tuttuja ja ystäviä paikalla. Ja totta kai goodie bageista riittäisi pitkäksi aikaa juttua ja postauksia. Goodie bagissä voisi olla testiin vaikka Lelon hyrrä, joku mukava anaalikoukku ja vaikka kivan persoonalliset kahleet. Ja totta kai se perinteinen liukuvoidenäyte. Näitä sitten vuorotellen arvosteltaisiin blogeissa. Jaetattaisiin kokemuksia ja tuotesuosituksia lukijoille. Hei Antishop, nyt jos luet tämän tekstin niin kannattaa toimia!

Blondi: Lapsellista pervoilua

Pervoblogeissa on pohdittu jokin aika sitten paljon lapsikysymyksiä. Miten yhdistää lapsiperhe-elämä ja pervoilu –teemaa ovat pohtineet ainakin Tetris, Eledal, Kurittajatar ja pikkusisko. Saman aiheen parissa kipuilee Balthazar BDSM-baarin kolumnissaan otsikolla Lapsellinen Kinky. Nykyään laiskana kirjottajana tartun mielenkiintoiseen aiheeseen vasta nyt.

Sellainen off topic muuten tähän, että seurailen tällä hetkellä kohtuullisen tiivisti muutamaa blogiyhteisöä, ei-pervo-sellaista. Blogimaailmassa pätevät näköjään samat lainalaisuudet, on blogin skene sitten mikä tahansa. Kun yksi löytää hyvän aiheen ja näkökulman, niin muutkin tarttuvat siihen. Mutta asiaan...

Me elämme Peikon kanssa uusperhearkea. Uusperheemme poikkeaa monesta muusta uusperheestä, koska siinä on tasan nolla liikkuvaa osaa. Ei vanhemmalta toiselle liikkuvia lapsia. Ei yhteydenpitoa entisten puolisoiden kanssa lasten elämään liittyen. Meidän kolmen hengen miniuusperheeseemme kuuluvat minä, Peikko ja Peikon lapsi. Ulkojäsenenä mukana perheessämme on Peikon jo omillaan asuva aikuinen lapsi. Lapset ovat itse valinneet, etteivät ole äitinsä kanssa missään tekemisissä – syyt valintaan ovat moninaiset.

Uusperhe määritellään siten, että siinä on mukana alle 18-vuotias vain toisen puolison lapsi eli perheen kaikki lapset eivät ole puolisoiden yhteisiä. Meillä lapsi on Peikon, minun statukseni on vapaaehtoisesti lapseton. Virallisesti olen myös uusperheen äitipuoli, joka yrittää kovasti sopeutua lapsiperhearkeen. Tosin Peikon lapsi on jo itsenäistyvä, lähes nuori aikuinen, joka alkaa orientoitua omaan elämään parin vuoden sisällä.

Minulla ei ole mitään kokemuksia pikkulapsiarjesta, siitä olen jäävi puhumaan. En osaa kuvitella, millaista on hoivata lasta 24/7. Olla läsnä ja saatavilla. Hoivaviettini on lievästi sanottuna puutteellinen eli minulla ei ole sellaista. Parin vuoden yhdessä elämisen jälkeen lapsi muistuttelee minuakin vieläkin välillä siitä, että jääkaapissa pitäisi olla jotain ruokaa. Vitsailemme hänen kanssaan siitä joskus, kun Peikkon on reissussa, ja olemme lapsen kanssa kahden kotona. Muista sitten, että sun täytyy pitää mut hengissä!

Pyörittelen työssäni paljon sellaista käsitettä kuin mentalisaatio eli kyky pitää toisen ihmisen mieli omassa mielessä. Usein puhutaan myös virittäytymisestä toisen ihmisen taajuudelle. Kyky mentalisaatioon, kuten moni muukin tärkeä ominaisuus, kehittyy varhaisissa vuorovaikutussuhteissa. Jotka ovat btw eräs lempiaiheeni.

Vaikka minulla on hyvin kehittynyt mentalisaatiokyky ja kykenen hyvin asettumaan toisen ihmisen nahkoihin, ei tämä aina päde suhteessa lapseen. Tai pätee, mutta toisin päin. Koska en ole koskaan tottunut siihen, että joku tarvitsee minua hoivaavassa mielessä, olen jatkuvasti tietoinen siitä, että lapsi on mielessäni. Hän vie sieltä paljon tilaa. En ole tottunut, että silloinkin kun ihminen ei ole fyysisesti läsnä, on hän kuitenkin mielessäni. Ja nyt puhun sellaisista ihmisistä, joita en ole itse valinnut elämääni. Kuten nyt lasta. Pidän hänet mielelläni mielessäni, mutta se, että lapsi on korvieni välissä, vie minulta paljon energiaa. Ei liikaa, mutta paljon. Että toinen tarvitsee. Kiintyy. Luottaa. Odottaa minulta asioita. Aivoni ovat uiskennellet 40 vuotta täydellisessä irtonaisuuden tilassa ja nyt niihin on pesiytynyt teini-ikäinen lapsi.

Vaikka olen lapsen kanssa läheinen ja välimme ovat todella hyvät, ei minulla ole silti häneen samanlaista kiintymyssuhdetta kuin Peikolla, joka on lapsen biologinen isä. Minä kiinnyn lapseen vähitellen sosiaalisena vanhempana. Lapsi on varmasti itse jo omaksunut minut myös psykologiseksi vanhemmakseen, mutta minulla on vielä siihen matkaa. Kasvan vanhemmaksi pikkuhiljaa omassa tahdissani sen verran kuin olen kasvaakseni. Mitään äitimyyttiä en suostu toteuttamaan, vaan toteutan ihan omannäköistä vanhemmuutta.

Uskallan sanoa, että Peikko on tehnyt ison työn kasvattaessaan kaksi lasta kohtuullisen ehjiksi, omilla aivoilla ajatteleviksi edustuskelpoisiksi nuoriksi. Peikko on halunnut laittaa ja laittanutkin lasten kanssa olemiseen paljon aikaa ja energiaa. Toki myös siksi, että muuta vaihtoehtoa ei ole ollut.

Nyt kun meillä on kahden aikuisen hyvin toimiva parisuhde ja kaksi aikuista, jotka pitävät kotona asuvasta lapsesta huolen, olen suoraan sanonut Peikolle, että toivon hänen ottavan omaa aikaa ja panostavan itseensä. Ei minun eikä lapsen kustannuksella tietenkään, enemminkin siihen luottaen, että arki sujuu välillä ilman häntäkin. Alussa Peikko poti omista menoistaan huonoa omatuntoa, mutta keskustellen sain hänet ymmärtämään, että kyse on vain terveestä itsekkyydestä. Jota saa ja täytyy harjoitella. Jotta itse jaksaa paremmin. Jotta parisuhde voi paremmin. Jotta lapsella on mahdollista irtautua isästään. Niinpä Peikko on harjoitellut. Ja lapsi on itsenäistynyt hurjaa vauhtia.

Kumpikin Peikon lapsista tietää pervoidentiteetistämme. Tätä blogia pidempään lukeneet tietävät myös, että pervokorttia ja pervoilun vaikutusta lapsiin heiluteltiin ahkerasti nuoremman lapsen huoltajuusoikeudenkäynnissä. Peikko on puhunut aiheesta lapsille yleisellä tasolla ja heidän ikätasoaan vastavalla tavalla. Asiasta joskus varmasti puhutaan vielä, mutta vain siinä tapauksessa, että lapset itse osoittavat siihen kiinnostusta.

Kummastakin lapsesta on kasvanut erittäin suvaitsevainen ihminen. Kotona sekä minä että Peikko tuotamme aktiivisesti puhetta siitä, ettei ole oikeaa tai väärää tapaa seurustella tai kumppanin sukupuolella ei ole mitään merkitystä, kunhan ei vaan satuta itseään eikä muita.

Uskon, että lapset hyväksyvät seksuaalisen identiteettimme, mutta siinä on osia, jotka joudumme pitämään ainakin toistaiseksi piilossa. Eräs niistä on suhteemme ulkopuoliset leikkikaverit. Etenkin nuoremman lapsen suhtautuminen asiaan on vielä hyvin mustavalkoinen. Olemme käyneet hänen kanssaan keskusteluja mm. pettämisestä. Olisko se susta pettämistä, jos iskä suutelisi jotain vierasta naista? Antaisitko sä sille anteeksi, jos se pettäisi sua? On mielestäni turha toistaiseksi aloittaa keskustelua siitä, että parisuhteessa voi olla myös sovitusti muita osapuolia, ja jos asiat on puhuttu selviksi, ei kukaan petä ketään vaan asiat tehdään yhteisymmärryksestä. Tiedän, että kummankin lapsen mieli on tässä asiassa hyvin ehdoton, joten ehkä jätämme keskustelun monisuhteisuudesta tuonnemmaksi. Olisi ihanteellista pystyä kertomaan lapsille tärkeistä ihmisistä elämästämme, mutta kaikkea ei voi saada kerralla.

Kotona asuva lapsi oli vielä pari vuotta sitten hirmuisen utelias erilaisista menoistamme. Minne te olette menossa? Kenen kanssa te menette? Mitä siellä tehdään? Mitä te teette siellä Tamperella/Helsingissä? Mistä te tunnette tuon ja tuon ihmisen? Aikansa intettyään lapsi alkoi saada sellaisia vastauksia kuin Ne on aikuisten menoja eivätkä ne kuulu sulle. Sulla on turva täällä kotona eikä sun tarvitse huolehtia meistä. Olemme myös alkaneet käyttää yhtenä vastauksena jos inttäminen ei lopu sitä, että kannattaa aina varoa mitä kysyy, koska joskus voi saada sellaisia vastauksia, mitä ei välttämättä halua kuulla. Tämä toki huumorilla höystettynä. Meillä on puhelimet mukana, sä saat meidät kiinni, jos tulee tarvetta. Sulla ei ole mitään hätää. 

Paljon tässä kyselemisessä on luontaisen uteliaisuuden lisäksi ollut kysymys siitä, että lapsen perusluottamus sai äidiltä poismuuton ja huoltajuusoikeudenkäynnin aikana todella ison kolauksen, ja lapsi taantui tunnetasolla paljon ikäistään nuoremmaksi. Pikkuhiljaa perusluottamusta on saatu kuitenkin korjattua, ja nykyään hän kestää jo olla sen tiedon kanssa, ettei tarkkaan tiedä, missä me olemme ja mitä me teemme. Puhuessamme pervoystävistämme käytämme osasta nikkejä ja osasta oikeita nimiä. Lapsi on jo tottunut siihen, että kaveriporukastamme osalla on kummalliset lempinimet. Ison osan ystävistämme hän on luonnollisesti tavannutkin vuosien varrella erilaisissa arjen aktiviteeteissa ja kyläilyissä.

Lelut meillä pidetään lukitussa laatikossa – isossa arkussa, joka on makuuhuoneessamme. Muutama perusseksilelu on lukitsemattomassa yöpöydän laatikossa. Josta lapsi tietää, ettei se ole hänen reviiriään. Olen kuitenkin aivan varma, että lapsi on käynyt kaikki asuntomme kaapit läpi ja nähnyt myös yöpöytäni sisällön. Ainakin minä olisin hänen ikäisenään ollut niin utelias. Olen kuitenkin sitä mieltä, että ne lelut kestävät päivänvaloa ja tuon ikäinen lapsi kantaa itse vastuun siitä, jos menee penkomaan selkeästi laatikoita, jotka ovat minun. Lisäksi piilo-opetusuunnitelmani on se, että seksileluissa ei ole mitään pahaa tai hävettävää. Että aikuisella ihmisellä voi olla niitä. 

Arkipantani roikkuu muiden korujen kanssa samassa nipussa, enkä piilottele sitä. Korsetit ja muutama muu bilevaate ovat ihan normaalissa vaatekaapissa omassa laatikossaan. Kun vedin korsettia päälle häävalokuvausta varten, lapsi oli aidosti kiinnostunut ja kysyi, että saako hän kokeilla. 

Vaikka voimme lapsen iästä johtuen tulla ja mennä jo hyvin vapaasti, on kahdenkeskinen aikamme, siis se aika, jolloin olemme kahdestaan kotona, melko lailla kortilla. Toisin kuin monilla uusperheillä, meillä ei ole lapsettomia viikonloppuja. 

Lisäksi lapsi viihtyy hyvin kotona ja vaikka sosiaalista piiriä sekä ystäviä on tullut vuosien varrella lisää, on yleensä kahdenkeskinen aikamme kotona joitain tunteja. Ja tuossa ajassa ei meidän kummankaan päämme taivu minkäänlaiseen rajumpaan sessiointiin. Siksi valitsemmekin usein helpomman vaihtoehdon ja harrastamme kohtuullisen tavallista, mutta taivaallisen nautinnollista seksiä, johon kuuluu yleensä ainakin hyrrä ja kasa dildoja. Meillä on onneksi melko usein käytössä myös Nuken asunto, jonne keskitämme pidemmät leikit.

Olen kutenkin tällä hetkellä asian kanssa jo hyvin sinut. Tuntuu siltä, että Peikkoa asia häiritsee enemmän. Minulla on hyvä olla. Nyt. Tässä parisuhteessa. Tässä perheessä. Tässä elämässä.

Hoitsu häkissä

Kerroin taannoin olleeni mökkeilemässä ja samalla tutumassa lemmikin sielunelämään. Etukäteen en olisi voinut kuvitella, että tavallisesta isosta koirankuljetushäkistä voisi irrota niin paljon hupia ja ideoita, mutta olin ilomielin väärässä. Nyt tässä ollaan jo "perustamassa" lemmikkikoulua, mutta se onkin jo aivan uusi tarina.

Piiskatessani nukkea mökillä, oli hoitsukin saapunut yllättäen paikalle. Yllättäen siksi, että olin kuvitellut hänen jättävän mökkeilyn väliin. Halasimme ja vaihdoimme pikaiset kuulumiset. Olin huomaavinani hoitsun olemuksessa poikkeuksellisesti väsyä, mikä ei sinällään ollut ihme ottaen huomioon hänen senhetkiset haasteensa. Ehkäpä juuri siksi oli erittäin upeaa nähdä hänet tovin kuluttua istumassa häkissä hymy korvissa. Kuvittelin nuken passittaneen hänet sinne kokeilemaan, miltä häkki maistuu. Siitä hetkestä eteenpäin oli nähtävissä ja vaistottavissa hoitsun tulleen kotiin.

Hän istui jalat ristissä häkissä katsellen ympäristöään kuin ensi kertaa häkitetty lemmikki. Leikkimielisesti tämä lemmikki virnuili ja kauniisti hymyili, mutta kuitenkin sellainen naarasleijonailme kuonollaan - "uskallapas koskea tai tulla häkkiini". Hän oli täydellisesti mukavuusalueellaan, ja saatoin kuvitella hänet oikeasti kehräämässä, jos joku olisi nätisti osannut lähestyä ja rapsutella oikeasta paikasta.

Istuimme grillaamassa lemmikin istuessa häkissään hieman sivummalla. Sain vierestä ilomielin seurata, kuinka nukke kesytteli lemmikkiään. Ja mikäs onkaan parempi keino kesyttämiseen kuin hyvät makupalat. Häkin ristikon välistä tarjoiltiin varovasti erinäisiä herkkuja kuten inkiväärimarinoitua possua, avokadoa ja grillattuja vaahtokarkkeja. Erityisesti viimeiset tuntuivat olevan parasta kesytysruokaa. Nukke ojensi varovasti makupaloja häkkiin selkeiden komentojen kera, "varovasti, nätisti, otatko lisää?" ja lemmikki vaikutti hyvin säyseältä ja kesyltä.

Myöhemmin siirryttyämme jo sisälle, nn tiedä tarkkaan mitä oli tapahtunut, oliko kenties lemmikki sähissyt kouluttajalleen vai oliko kouluttaja vain päättänyt näyttää lemmikilleen paikkansa, mutta lemmikille sovittettiin suuhun pallogägiä. Muutenkin koulutus oli saamassa hauskoja bdsm-virikkeitä. Nukke kaipasi selvästi vähän apukouluttajaa, ja ideoimme, että lemmikin kädet voisi kiinnittää kahleilla häkin toisen pään ylänurkkiin ja jalat taas toiseen. Kumarruin ja menin häkkiin rohkeasti ja sanoin lemmikille, että nyt on oikea hetki poistaa housut, jos sellaista halajaa. Lemmikki nyökkäsi silmillään. Vedin hänen alushousut pois jalasta, ja kiinnitimme hänen ranteisiinsa ja nilkkoihinsa kahleet, jotka taasen kiinnitimme häkin ylänurkkiin. Voi kuinka söpö pakkaus vaikka lemmikki joutuikin nojaamaan ylävartalollaan vaikean näköisesti häkin toiseen päätyyn.

Jouduimme siirtämään häkkiä lemmikin kiinnittämisen jälkeen ja teimme sen työntämällä häkkiä varovasti lattialla maton päällä. Teimme tämän tietenkin hyvin varovaisesti, sillä emme halunneet tuottaa lemmikille turhaa tuskaa. Hän kuitenkin alkoi liikkua ja yritti viestittää meille jotain silmillään ja gägin takaa. Ilmoille ehti jo tulla pieni hätä, että lemmikillä ei olisi kaikki hyvin. Että joku raaja kramppaisi, kiinnitys olisi liian tiukka tai hengittäminen olisi vaikeaa. Avasimme nopsaan luukun ja poistimme gägin, jotta lemmikki pääsi kertomaan asiansa. Yllätyksemme oli suuri kun lemmikki sanoi kiukkuisesti "Olkaa varovaisia lemmikin häkin kanssa, ettei se vaan hajoa!" Tämä sananparsi tuli ulos aidosti huolissaan eikä kouluttajia härnätän. Purskahdimme nauruun ja kiinnitimme gägin uudestaan paikoilleen.

Kävin lelukassilla ja toin mukanani varsidildon ja hyrrän. Kerroin lemmikille, mitä aion niiden kanssa tehdä, ja hän nauroi minulle gägin takaan. Kerroin, että lemmikki varmasti itsekin ottaa huomioon häkkinsä rajallisen kestävyyden eikä rimpuile ollenkaan toimenpiteen aikana, Lemmikki yritti vielä hetken näyttää sähisevältä tilanteen hallussapitävältä villieläimeltä, mutta lelun upotessa häneen ja hyrrän käynnistyessä hänellä oli täysi työ pitää raajansa paikallaan ja ajatukset kasassa. Hyvin lemmikki tsemppasi raajat väristen. "Saisinko tulla?", kuulosti kovin eläimelliseltä gägin takaa. Mutta koska kyseessä oli kuitenkin koulutus, niin lupaa ei herunut heti. Raajat ja lemmikki värisivät, silmät katosivat ja kun hän sai lopulta luvan, kahdestikin, niin lemmikki tärisi ja tuli, mutta nätisti häkkiä varoen.

Lemmikki kertoo

Auto kaartaa tietä eteenpäin. Ja mä en osaa sanoa mun ystävälle miksi mua jännittää ja pelottaa. Miksi mun rintaa puristaa. Mä olen väsynyt. Arvoin monta päivää lähdenkö, jaksanko, riittääkö mun voimat. Elämä on niin muuttumassa. Mutta mä lähdin. Halusin. Mulla oli vähän ikävä mun laumaa. Kun mä pääsin sinne, mä menin rantaan. Kahlasin polvia myöten veteen. Siinä tuntui että mä olen paikallani, en häily, en häviä, en ole säästöliekillä. 

En olisi halunnut sanoa Nukelle etten osaa olla, halusin olla vahva, halusin näyttää sitä mun henkistä hiekkalinnaa, kovis naamaa. Niin mä sille sanoin. Sanoin etten osannut olla. Ja rintaa ei enää puristanut. Katsottiin kaloja laiturilta. Ne oli pieniä ja säikkyjä mutta ne pääsi syvemmälle pakoon jokaista epäilyttävää ääntä. Niillä oli se samea vesi. 

Nukke halusi näyttää häkin mulle. Istuttiin teltassa häkin vieressä. Se kysyin haluanko kokeilla ja ennen kuin se ehti lausetta loppuun, mä olin jo puoliksi menossa. 

Kerälle. Häkin pohjalle. Sielä oli pehmeää. Ja aivan kun mun kehosta olisi sulanut vanhat steariinit päältä. Hiekkalinna jäi rannalle. Se sotkisi kovin teltan ja häkin jos sitä yrittäisi kantaa mukana. 

Mä en tiedä mistä se hymy tuli. Häkissä olin turvassa. Ja vapaa. On hullua ajatella ja tuntea olevansa vapaa häkissä. Häkissä jossa voin istua ja maata. Eikä häkki purista. Se vain rajaa. Minut on laitettu sinne rauhoittumaan. Kokemaan fyysiset rajat. Se antaa minulle herkimmilläni turvamuurit. Mä voin katsoa ulos häkistä. Nojata kylmään metalliin. Rapsutetaan, ruokitaan. En voi itse valita mutta voin. Sen mitä otan vastaan ja mitä en. Voin vielä puhua. Jutella, nauraa, hyristä kun kissaeläin. 

Alkaa sataa, viedään häkki sisälle. Pyydän lupaa käydä vessassa ja salaa toivon, että Nukke käskee minut ulos pissalle, kuten sisäsiistien lemmikkien kuuluukin. Kaikkien silmien alle. Ulos, kun luvan saa. 

Häkki seisoo tyhjänä keskellä lattiaa. Häkin sisällä oleva tyhjiö, minun tilani, vetää ja tahdon jo takaisin. Sanoin aikaisemmin että minua kiehtoo ajatus siitä etten voi kommunikoida puheella. Sido mun suu. 

Ja palloa sovitetaan suuhun ja kiristetään. Käsiin kiertyy nahkaa. Nukke pitelee mua mun selän takana. Hengitys mun korvalla, Nukke on ihan siinä. Mun omistaja. Mun ihminen. Yksi niistä.

Ja Peikko kumartuu mun eteen. Istun omilla jaloillani enkä voi liikkua. Sen kädet on kovat ja kasvot pehmeät. Etsii käsiinsä mun rinnat. Ja mä sähisen kun se nappaa kiinni. Kovaa, mä ulisen vastaan ja mä pidän siitä. 

Nukke komentaa minut takaisin häkkiin. Mies tulee lähemmäs ja nahkaa napsahtaa nilkkoihinkin. 

"Tämän jälkeen pikkareita ei saa enää pois. Otetaanko pois?" tiukka kysymys. 

Mä nyökkään niin nopeasti kuin ehdin. Ota ne pois, ota. 

Jalat ripustetaan ylänurkkiin, samoin kädet. Makaan häkin pohjalla. Esillä. Näytillä. Ja se lämmittää. Hyrisyttää, hymyilyttää, silmien takana leiskuu. Olen mun laumassa. Mun lauman käytettävänä. 

Ihmiset ympärillä alkaa siirtää häkkiä. Mä pelkään, että se hajoaa, että leikki loppuu siihen. Että multa viedään raja mun ja ympäristön välillä. Musta tuntuu että se on niin hauras. Se mun tunne. Vahva ja hauras. Tulee melkein hätä, hakkaan häkkiä jalalla. 

"Älkää rikkoko mun häkkiä!" 

Se ei ollu hyvä syy pyytää puhekykyään takaisin, tiesin sen, mutta hätäännyin. En tahtonut vielä pois. 

Nukke istuu omistajan elkein mun vieressä. Ja Peikko tulee lähemmäs multa kontrollin rikkovien aseiden kanssa. Häkin ovi avataan mun jaloista. 

"Sä varmaan pidät sitten itsekin huolen siitä ettei häkki mee rikki, eikö vaan." 

Dildo uppoo muhun. Ja hyrrä hurahtaa käyntiin. 

"Sä tiedät miten tää toimii." Toteamus, ei kysymys. 

Peikko ja Nukke kirkkaina. Ne on siinä. Muut häipyy kasvottomaksi joukoksi, ne on lämpimiä ja sykkiviä, samalla kun mä päästän irti ympäristö tummuu ja pehmenee. Mun on helppo päästää irti. Helppo, pehmeä, hyvä. 

Mä anon, huudan lupaa tulla, ja luvan saan kahdesti. Sumenee ja mä tuun, lujaa, sähkö kulkee varpaista päänahkaan ja taas takaisin. 

Ympäristö sykkii takaisin. En pääse vielä irti. Nukke antaa mun jäähdytellä. Mutta vaan hetken ja mä haluan lisää. Sormet mun sisään. Kieli. Ja sähkö kerääntyy. Mun omistaja maistaa omaansa. Ja mä varon rikkomasta häkkiä. Ja taas mä joudun pyytämään. Anomaan ja saan luvan. Tähän leikkaus. 

Lemmikki poistuu häkistään vasta kun saa luvan. Omistajaltaan.

BDSM-PT

Minulla on kova halu auttaa ystäviäni, varsinkin jos auttaminen osuu jotenkin vinosti seksuaalisuuteen, ja uskon voivani olla avuksi edes vähän. Useimmiten apu on keskustelua, mutta joskus ajaudun projekteihin tai tilanteisiin, joissa h-hetkenä oikeasti pohdin, että kannattaako minun ihan kaikkeen lähteä. Perse edellä puuhun on saanut ihan uusia ulottuvuuksia. Joskus tilanne on ollut suurikin menestys, mutta joskus jälkipyykkiä on pesty enemmänkin. Kuitenkaan koskaan ystävyyssuhteet eivät ole olleet liipasimella, ja loppujen lopuksi viivan alle on varmasti jäänyt selvästi plusmerkkinen luku.

Viimeinen tempaus, jossa loppusuoralla meinasi usko loppua, oli toimia pikkusiskon BDSM-henkisenä personal trainerina (PT). Kurkkaamalla pikkusiskon blogia saanet hyvän kuvan, mitä matkalla on tapahtunut ja mitkä olivat fiilikset kun maalinauha katkesi. Uskoni ei tosin ollut koetuksella pikkusiskon suhteen, vaan oma kirini loppusuoralla veti lihakseni hapoille. Tämä projekti oli kuitenkin mitä mainioin, ja olen kovin ylpeä siitä, mitä pikkusisko sai aikaiseksi, varsinkin kun ottaa huomioon kuinka pieni osuuteni kuitenkin loppupeleissä oli. Siksi jätänkin kertomatta, mitä loppusuoralla tapahtui ja keskitynkin siihen, mikä voima ja potentiaali tällaisella toiminnalla voisi ollakaan. 

Käyn kuntosalilla keskimäärin kolme kertaa viikossa. Sellaisella salilla, jossa on myös paljon personal trainereita ja heidän palveluja myös käytetään. Koska oma treenaamiseni on verkkaista, pystynkin usein katselemaan ympärilleni ja seuraamaan myös PT-toimintaa. En ole koskaan käyttänyt PT-palveluja, joten olen kovin huono arvioimaan, miten ne oikeasti toimivat. Mutta uskon, että motivoituneilla kuntoilijoilla ne toimivat erittäin hyvin. Toisaalta olen myös sitä mieltä, että motivoituneilla onnistuu melkein mikä vaan, jopa harmaan kiven läpikävely. Ymmärtääkseni PT:n toiminta ytimekkäästi on tavata asiakas ja kartoittaa hänen tarpeensa, tehdä saliohjelma ja seurata vierestä, että ohjelmaa noudatetaan ja että tekniikka on kunnossa. Voisikohan tuon työnkuvauksen siirtää käytännön tasolla myös D/s-dynamiikkaan?

Jäinkin pohtimaan, mikä mieletön voimarava D/s-suhteessa voisikaan olla vaikka elämänhallinnan tai opiskelumotivaation kasvattamiseen tai jopa elämäntapojen muuttamiseen. En väitä, että se olisi automaattisesti oikotie onnistumiseen ja parempaan elämään, mutta silti tietyntyyppisessä dynamiikassa se toimisi varmasti paremmin kuin vaikka elämäntapa-coachin tai PT:n palkkaaminen. 

Monilla alistuvilla on tarve miellyttää, olla hyvä tyttö tai antaa aihetta ylpeyteen. Tämä lähtökohta yhdistettynä aitoon molemminpuoliseen haluun tehdä jokin muutos, olisi mielestäni oiva lähtökohta. Ei kuitenkaan kannata tavoitella kuuta taivaalta, vaan tehdä selkeä yksinkertainen sopimus, jota tullaan noudattamaan. Tätä sopimustahan voi aina tarkentaa, tiukentaa, selkeyttää tai löysentää. Tässä yhteydessä en kuitenkaan usko siihen, että Dominoiva rustaa sopimuksen itsekseen ja laittaa sen sydänmagneetilla kiinni jääkaapin oveen, vaan suosin yhdessä tekemistä ja maalaisjärkeä. Kun molemmat osapuolet ovat mukana tekemässä sopimusta, se myös sitouttaa ja motivoi. On myös tärkeää muistaa, että siinä missä alistuvalla on säännöt noudatettavanaan, niin dominoivalla on erittäin tärkeä rooli seurata, että sääntöjä noudatetaan. En osaa sanoa, kumpi pääsee helpommalla, mutta olen varma, että molemmille riittää töitä ja haastetta.   

Säännöt on tehty rikottavaksi ja rikkeet rangaistavaksi. Ei ehkä ihan noin yksioikoisesti, mutta rikkeitä ja vahinkoja tapahtuu aina, joskaan se ei saisi olla ensisijainen tarkoitus kummallekaan. Aina ei vaan jaksa, voi sairastua tai eteen voi tulla ihan mitä vaan elämää heittelevää. Rikkeisiin pitää kuitenkin aina puuttua, ja niistä pitää aina myös kertoa. Mielestäni rangaistukseksi tai käsittelyksi riittää myös joskus keskustelu. Pääasia on, että tilanne ei jää huomioimatta. Se on taas kaiken arjen ja kiireen keskellä joskus todella haastavaa.

Yleensä tällainen projekti ruokkii itse itseään. Alku on pirun hankalaa, mutta kun vaikka ensimmäiset sentit vyötäröltä katoavat tai tentit tulevat läpäistyä, niin onnistumisen ilo kantaa ja motivoi, puhumattakaan siitä, mitä se tekee suhteelle ja arvostukselle.