Terapiasessio

Nyt on hankala aihe, myönnän sen jo kättelyssä. Yleensä pyörittelen muutaman päivän uutta tekstiä ilman paperia, ja se vaan muodostuu pikku hiljaa päässäni. Sitten kun avaan läppärin, niin usein alitajunta ja mielikuvitus ovat tehneet tehtävänsä, ja teksti tulee helposti ulos. Lopputulos on mitä on. Nyt olen maiskutellut tämän aiheen parissa jo useamman päivän, mutta liitutauluni on yhä melko tyhjä. Joitain yksittäisiä lauseita ja sanoja sinne on ilmestynyt, mutta se punainen lanka puuttuu yhä.

Minulla oli terapiasessio. Tämän sanan keksin vasta kyseisen session jälkeen ja raapustin sen taululleni. Olen pohtinut onko sana liian raflaava, ja ajatteleekohan nyt joku, että yrittääkö Peikko olla joku BDSM-terapeutti? Ei yritä. Peikko vain pohtii.

Minä hoidan mielenterveyttäni esimerkiksi siten, että pulssini on lähellä maksimia. Kun altani löytyy hikilätäkkö ja kroppa haluaisi oksentaa, minä uskon itseeni ja maailmaani. Se myös sulkee möröt sinne minne ne kuuluuvatkin. Jälkeenpäin maailmani on paikallaan, ja jos edessäni olisi harmaa kivi, menisin silloin sen lävitse. Voimaannuttavaa.

Olin pitkästä aikaa tehnyt muistiinpanoja ennen sessiotamme. Olin tehnyt havaintoja, huomioinut sivulauseita, kuunnellut rivien välistä ja tehnyt jopa olettamuksia, joita vastaan olen periaatteessa. Älä oleta, vaan kysy on mottoni. Näiden keskustelujen ja tapaamisten pohjalta minulla oli kuva epävarmasta naisesta, joka miettii jokaisen kauhukuvan ja negatiivisen mielipiteen, ennen kuin ehtii silmää räpäyttämään. Hän on opetellut itselleen maneereja ja naamareita, joiden taakse on hyvä piiloutua, kun eteen tulee liian tiukka paikka tai mörkö. Mutta tämä kaikki on vain minun kuvitelmani hänestä. Jos sinä näkisit hänet, suurella todennäköisyydellä kuvasi olisi kaunis, tyylikäs, iloinen ja itsevarma nainen. Niin minunkin oli aluksi.

Me päädyimme siis samaan asuntoon juomaan teetä ja juttelemaan. Joogakassini oli täynnä leluja, mutta sovimme, että menemme fiiliksen mukaan. Paniikkihan siitä meinasi tulla. Teetä vielä puolillaan kupissa sain vastaani seuraavan ongelman. En tiedä pystynkö ja miltä tuntuu olla alasti jonkun toisen edessä? Se selviää kokeilemalla, sanoin ja otin häntä kädestä kiinni ja talutin olohuoneeseen. Hän seisoi keskellä olohuonetta minun ollessa hänen takanaan. Kerroin, että NYT minä voin tehdä hänelle mitä haluan ja vakuudeksi nappasin tiukan otteen hänen rinnoistaan ja puristin niitä lujasti. Kävimme läpi turvasanat, joilla tilanteesta pääsee pois, jos olo kävisi liian tukalaksi. Sitten minä riisuin hänet. Vaatekappale kerrallaan, kehuen, kosketellen, silitellen, suudellen. Muutaman kerran hän nosti kätensä joko suunsa tai silmiensä eteen ja yritti piiloutua, mutta joka kerran käsi palautettiin alas, ja tein säännön että se kiellettyä. Samaan hengenvetoon kielsin sanonnan mä en kestä tai kaikki siihen rinnastettavat. Alastomana komensin hänen jalkansa auki. Ne aukesivat häpeillen liian vähän, ja komensin uudestaan. Silittelin ja hyväilin häntä. Miltä minä näytän? Oikein kauniilta.

Nainen pyysi päästä suihkuun, koska kiirestä johtuen hän ei ollut ehtinyt suorittaa siistiytymistä. Annoin luvan ja kerroin tulevani mukaan. Suihkussa katselin ja varmistin, että pesut sujuivat hyvin ja että pesutulos oli hyväksyttää. Minun pitäisi sheivata, enkä kehtaa kun olet siinä, nainen kommentoi. Onkohan sinulla vaihtoehtoja? Kerroin vielä katsovani todella tarkkaan, miten sheivaus sujuu, ja se sai hänen poskensa punastumaan. Kun työ oli tehty, niin varmistin, että tehtiinkö sheivaus niin kuin kotonakin, johon sain vastaukseksi että ei täysin kun en kehdannut. Ojensin sheivausvälineet takaisin ja komensin tehtävän loppuun. Hän teki työtä käskettyä. Lopulta hän pesi minut huolellisesti polvillaan suihkuhuoneen lattialla.

Talutin hänet makuuhuoneeseen ja kiinnitin häneen paljaaseen lantioonsa paksun nahkavyön. Kädet kiinnitettiin sängyn päätyyn ja lantio vyön kautta sängyn toiseen päähän. Tämän jälkeen nilkkoihin laitettiin kahleet, jotka nostettiin levitettynä samaan päätyyn kiinni kuin kädetkin. Tiedätkös - olet reva täysin auki minun edessäni. Nainen rimpuili mörköään vastaan, mutta nyt ei ollut vaihtoehtoja kuin olla. Minä silittelin häntä, hyväilin, kiusasin välineinä varsidildo, sormet ja hyrrä. Ensimmäisen ja toisenkin kerran, kun hän sanoi vakuuttavasti minulle voitko odottaa hetken, mun pitää hengittää, minä pysähdyin ja annoin hänen hengittää. Sen jälkeen en enää reagoinut, vaan lisäsin pyynnöistä huolimatta vauhtia ja huomasin, että hienosti nainen pärjäsi ilman hengittelytaukoja, jopa paremmin. Mahtaa olla metkaa taistella mörköjä ja orkkua vastaan.

Irroitin hänet köysistä, ja hän pyysi minut viereeni siksi aikaa, kun hän runkkasi itsensä maaliin. Katselin kuinka helposti se käy isolla kokemuksella.

- Mun sisällä ei ole yli 10 vuoteen ollut muuta kuin penis.

- Nyt siellä oli läjäpäin sormia ja tällainen iso dildo juurta myöten. Heiluttelin dildoa hänen edessään, ja hän käänsi katseensa pois.

- Mä en ole koskaan halunnut työntää mitään sinne,  kun minusta tuntuu, etten ole sieltä normaali. Pelkään,  että löydän sieltä jotain pelottavaa.

- Sä olet ihan normaali, sieltäkin.

Hoitsu häkissä

Kerroin taannoin olleeni mökkeilemässä ja samalla tutumassa lemmikin sielunelämään. Etukäteen en olisi voinut kuvitella, että tavallisesta isosta koirankuljetushäkistä voisi irrota niin paljon hupia ja ideoita, mutta olin ilomielin väärässä. Nyt tässä ollaan jo "perustamassa" lemmikkikoulua, mutta se onkin jo aivan uusi tarina.

Piiskatessani nukkea mökillä, oli hoitsukin saapunut yllättäen paikalle. Yllättäen siksi, että olin kuvitellut hänen jättävän mökkeilyn väliin. Halasimme ja vaihdoimme pikaiset kuulumiset. Olin huomaavinani hoitsun olemuksessa poikkeuksellisesti väsyä, mikä ei sinällään ollut ihme ottaen huomioon hänen senhetkiset haasteensa. Ehkäpä juuri siksi oli erittäin upeaa nähdä hänet tovin kuluttua istumassa häkissä hymy korvissa. Kuvittelin nuken passittaneen hänet sinne kokeilemaan, miltä häkki maistuu. Siitä hetkestä eteenpäin oli nähtävissä ja vaistottavissa hoitsun tulleen kotiin.

Hän istui jalat ristissä häkissä katsellen ympäristöään kuin ensi kertaa häkitetty lemmikki. Leikkimielisesti tämä lemmikki virnuili ja kauniisti hymyili, mutta kuitenkin sellainen naarasleijonailme kuonollaan - "uskallapas koskea tai tulla häkkiini". Hän oli täydellisesti mukavuusalueellaan, ja saatoin kuvitella hänet oikeasti kehräämässä, jos joku olisi nätisti osannut lähestyä ja rapsutella oikeasta paikasta.

Istuimme grillaamassa lemmikin istuessa häkissään hieman sivummalla. Sain vierestä ilomielin seurata, kuinka nukke kesytteli lemmikkiään. Ja mikäs onkaan parempi keino kesyttämiseen kuin hyvät makupalat. Häkin ristikon välistä tarjoiltiin varovasti erinäisiä herkkuja kuten inkiväärimarinoitua possua, avokadoa ja grillattuja vaahtokarkkeja. Erityisesti viimeiset tuntuivat olevan parasta kesytysruokaa. Nukke ojensi varovasti makupaloja häkkiin selkeiden komentojen kera, "varovasti, nätisti, otatko lisää?" ja lemmikki vaikutti hyvin säyseältä ja kesyltä.

Myöhemmin siirryttyämme jo sisälle, nn tiedä tarkkaan mitä oli tapahtunut, oliko kenties lemmikki sähissyt kouluttajalleen vai oliko kouluttaja vain päättänyt näyttää lemmikilleen paikkansa, mutta lemmikille sovittettiin suuhun pallogägiä. Muutenkin koulutus oli saamassa hauskoja bdsm-virikkeitä. Nukke kaipasi selvästi vähän apukouluttajaa, ja ideoimme, että lemmikin kädet voisi kiinnittää kahleilla häkin toisen pään ylänurkkiin ja jalat taas toiseen. Kumarruin ja menin häkkiin rohkeasti ja sanoin lemmikille, että nyt on oikea hetki poistaa housut, jos sellaista halajaa. Lemmikki nyökkäsi silmillään. Vedin hänen alushousut pois jalasta, ja kiinnitimme hänen ranteisiinsa ja nilkkoihinsa kahleet, jotka taasen kiinnitimme häkin ylänurkkiin. Voi kuinka söpö pakkaus vaikka lemmikki joutuikin nojaamaan ylävartalollaan vaikean näköisesti häkin toiseen päätyyn.

Jouduimme siirtämään häkkiä lemmikin kiinnittämisen jälkeen ja teimme sen työntämällä häkkiä varovasti lattialla maton päällä. Teimme tämän tietenkin hyvin varovaisesti, sillä emme halunneet tuottaa lemmikille turhaa tuskaa. Hän kuitenkin alkoi liikkua ja yritti viestittää meille jotain silmillään ja gägin takaa. Ilmoille ehti jo tulla pieni hätä, että lemmikillä ei olisi kaikki hyvin. Että joku raaja kramppaisi, kiinnitys olisi liian tiukka tai hengittäminen olisi vaikeaa. Avasimme nopsaan luukun ja poistimme gägin, jotta lemmikki pääsi kertomaan asiansa. Yllätyksemme oli suuri kun lemmikki sanoi kiukkuisesti "Olkaa varovaisia lemmikin häkin kanssa, ettei se vaan hajoa!" Tämä sananparsi tuli ulos aidosti huolissaan eikä kouluttajia härnätän. Purskahdimme nauruun ja kiinnitimme gägin uudestaan paikoilleen.

Kävin lelukassilla ja toin mukanani varsidildon ja hyrrän. Kerroin lemmikille, mitä aion niiden kanssa tehdä, ja hän nauroi minulle gägin takaan. Kerroin, että lemmikki varmasti itsekin ottaa huomioon häkkinsä rajallisen kestävyyden eikä rimpuile ollenkaan toimenpiteen aikana, Lemmikki yritti vielä hetken näyttää sähisevältä tilanteen hallussapitävältä villieläimeltä, mutta lelun upotessa häneen ja hyrrän käynnistyessä hänellä oli täysi työ pitää raajansa paikallaan ja ajatukset kasassa. Hyvin lemmikki tsemppasi raajat väristen. "Saisinko tulla?", kuulosti kovin eläimelliseltä gägin takaa. Mutta koska kyseessä oli kuitenkin koulutus, niin lupaa ei herunut heti. Raajat ja lemmikki värisivät, silmät katosivat ja kun hän sai lopulta luvan, kahdestikin, niin lemmikki tärisi ja tuli, mutta nätisti häkkiä varoen.

Lemmikki kertoo

Auto kaartaa tietä eteenpäin. Ja mä en osaa sanoa mun ystävälle miksi mua jännittää ja pelottaa. Miksi mun rintaa puristaa. Mä olen väsynyt. Arvoin monta päivää lähdenkö, jaksanko, riittääkö mun voimat. Elämä on niin muuttumassa. Mutta mä lähdin. Halusin. Mulla oli vähän ikävä mun laumaa. Kun mä pääsin sinne, mä menin rantaan. Kahlasin polvia myöten veteen. Siinä tuntui että mä olen paikallani, en häily, en häviä, en ole säästöliekillä. 

En olisi halunnut sanoa Nukelle etten osaa olla, halusin olla vahva, halusin näyttää sitä mun henkistä hiekkalinnaa, kovis naamaa. Niin mä sille sanoin. Sanoin etten osannut olla. Ja rintaa ei enää puristanut. Katsottiin kaloja laiturilta. Ne oli pieniä ja säikkyjä mutta ne pääsi syvemmälle pakoon jokaista epäilyttävää ääntä. Niillä oli se samea vesi. 

Nukke halusi näyttää häkin mulle. Istuttiin teltassa häkin vieressä. Se kysyin haluanko kokeilla ja ennen kuin se ehti lausetta loppuun, mä olin jo puoliksi menossa. 

Kerälle. Häkin pohjalle. Sielä oli pehmeää. Ja aivan kun mun kehosta olisi sulanut vanhat steariinit päältä. Hiekkalinna jäi rannalle. Se sotkisi kovin teltan ja häkin jos sitä yrittäisi kantaa mukana. 

Mä en tiedä mistä se hymy tuli. Häkissä olin turvassa. Ja vapaa. On hullua ajatella ja tuntea olevansa vapaa häkissä. Häkissä jossa voin istua ja maata. Eikä häkki purista. Se vain rajaa. Minut on laitettu sinne rauhoittumaan. Kokemaan fyysiset rajat. Se antaa minulle herkimmilläni turvamuurit. Mä voin katsoa ulos häkistä. Nojata kylmään metalliin. Rapsutetaan, ruokitaan. En voi itse valita mutta voin. Sen mitä otan vastaan ja mitä en. Voin vielä puhua. Jutella, nauraa, hyristä kun kissaeläin. 

Alkaa sataa, viedään häkki sisälle. Pyydän lupaa käydä vessassa ja salaa toivon, että Nukke käskee minut ulos pissalle, kuten sisäsiistien lemmikkien kuuluukin. Kaikkien silmien alle. Ulos, kun luvan saa. 

Häkki seisoo tyhjänä keskellä lattiaa. Häkin sisällä oleva tyhjiö, minun tilani, vetää ja tahdon jo takaisin. Sanoin aikaisemmin että minua kiehtoo ajatus siitä etten voi kommunikoida puheella. Sido mun suu. 

Ja palloa sovitetaan suuhun ja kiristetään. Käsiin kiertyy nahkaa. Nukke pitelee mua mun selän takana. Hengitys mun korvalla, Nukke on ihan siinä. Mun omistaja. Mun ihminen. Yksi niistä.

Ja Peikko kumartuu mun eteen. Istun omilla jaloillani enkä voi liikkua. Sen kädet on kovat ja kasvot pehmeät. Etsii käsiinsä mun rinnat. Ja mä sähisen kun se nappaa kiinni. Kovaa, mä ulisen vastaan ja mä pidän siitä. 

Nukke komentaa minut takaisin häkkiin. Mies tulee lähemmäs ja nahkaa napsahtaa nilkkoihinkin. 

"Tämän jälkeen pikkareita ei saa enää pois. Otetaanko pois?" tiukka kysymys. 

Mä nyökkään niin nopeasti kuin ehdin. Ota ne pois, ota. 

Jalat ripustetaan ylänurkkiin, samoin kädet. Makaan häkin pohjalla. Esillä. Näytillä. Ja se lämmittää. Hyrisyttää, hymyilyttää, silmien takana leiskuu. Olen mun laumassa. Mun lauman käytettävänä. 

Ihmiset ympärillä alkaa siirtää häkkiä. Mä pelkään, että se hajoaa, että leikki loppuu siihen. Että multa viedään raja mun ja ympäristön välillä. Musta tuntuu että se on niin hauras. Se mun tunne. Vahva ja hauras. Tulee melkein hätä, hakkaan häkkiä jalalla. 

"Älkää rikkoko mun häkkiä!" 

Se ei ollu hyvä syy pyytää puhekykyään takaisin, tiesin sen, mutta hätäännyin. En tahtonut vielä pois. 

Nukke istuu omistajan elkein mun vieressä. Ja Peikko tulee lähemmäs multa kontrollin rikkovien aseiden kanssa. Häkin ovi avataan mun jaloista. 

"Sä varmaan pidät sitten itsekin huolen siitä ettei häkki mee rikki, eikö vaan." 

Dildo uppoo muhun. Ja hyrrä hurahtaa käyntiin. 

"Sä tiedät miten tää toimii." Toteamus, ei kysymys. 

Peikko ja Nukke kirkkaina. Ne on siinä. Muut häipyy kasvottomaksi joukoksi, ne on lämpimiä ja sykkiviä, samalla kun mä päästän irti ympäristö tummuu ja pehmenee. Mun on helppo päästää irti. Helppo, pehmeä, hyvä. 

Mä anon, huudan lupaa tulla, ja luvan saan kahdesti. Sumenee ja mä tuun, lujaa, sähkö kulkee varpaista päänahkaan ja taas takaisin. 

Ympäristö sykkii takaisin. En pääse vielä irti. Nukke antaa mun jäähdytellä. Mutta vaan hetken ja mä haluan lisää. Sormet mun sisään. Kieli. Ja sähkö kerääntyy. Mun omistaja maistaa omaansa. Ja mä varon rikkomasta häkkiä. Ja taas mä joudun pyytämään. Anomaan ja saan luvan. Tähän leikkaus. 

Lemmikki poistuu häkistään vasta kun saa luvan. Omistajaltaan.

Peikko paniikissa

Olin selviytyjä tai naiivisti luulin olevani. Tiedät varmaan tämän kaverityypin, jota ei tunnu kaatavan mikään, vaan hän hoitaa tilanteen kuin tilanteen. Minä luulin olevani tuo kaveri. Tämä kaveri oli käynyt mielestään kovan henkisen koulun sekä selvinnyt siitä ja siksi osaltaan pohti, miten jotkut eivät muka selvinneet arjestaan ja elämästään ilman mielialalääkkeitä tai terapiaa. Tämä kaukainen kaveri jopa jollain tasolla halveksi tätä ihmisryhmää. Nyt jälkiviisaana, onneksi, voin kertoa kuinka pihalla tuo kaveri olikaan.

Kaverin elämä oli sujunut pitkään alamäkeä. Oli tapahtunut useita kipeitä ja jopa traumaattisia kokemuksia, joista yksi oli jo pelkkä elettävä arki. Mutta tämä kaveri porskutti väsyneenä eteenpäin. Mutta sitten jysähti vielä kerran, kun kaveri joutui koskettamaan kuolleen isänsä jalkaa ja soittamaan apua.

Kaveri päätti hoitaa tämänkin pitkälti ihan itse, nopeasti ja tehokkaasti. Niinpä hän jo seuraavana päivänä ajoi isänsä asunnolleen tarkoituksenaan antaa pikkuserkulleen joitain isänsä huonekaluja. Sillä reissulla katkesi tämän kaverin kamelin selkä.

Ensimmäinen pum rinnassa tuntui vaan hassulta. Hetken päästä toinen jo säikäytti. Kolmas ja kaveri tiesi, että kaikki ei ollut kunnossa. Hengitys muuttui kiihkeäksi pintahengitykseksi ja pulssi takoi kahtasataa. Mieli karkasi ulos kaverista, ja tilalle tuli suunnaton pelko joka pusertui takaraivosta sisään ja kutituksen tavoin valtasi kehon. Kaveri ehti pohtia sitä surua, jota hänen lapsensa kokisivat, kun häntä ei enää olisi.

Kaverin mieltä oli potkittu liikaa ilman pysähtymistä ja hoitoa ja niinpä se hajosi pitkin auton seiniä. Se kaikki, joka oli kerääntynyt sisään, puski paniikkina pihalle.

Tästä alkoi pitkä koulu ja toipuminen. Nyt tiedän, että tämä matka kestänee loppuiän. Sain hyvää ulkopuolista apua sekä melko hyvin toimivia lääkkeitä. Sain paljon faktatietoa ja se auttoi tapauksessani paljon. Alussa paniikit olivat päivittäisiä, mutta pikkuhiljaa ne harvenivat. Kerran ne jo loppuivat, mutta yllättivat silti puskista vielä kerran. Sitten ne loppuivat, vaikka aina joskus kutittelivat takaraivoani. Pienin kikoin sain ne kuitenkin aina poistumaan.

Mutta mieli oli vielä koetuksella usean vuoden, muutaman kerran isoin sykäyksin sekä arjessani päivittäin. Kunnes lopulta pääsin aloittamaan alusta. Olet nyt vihdoin sinut historiani kanssa, ajattelin noin kerran vuodessa ja yritin nauttia elämästäni. Nyt en enää ajattele noin, sillä en usko koskaan olevani täysin sinut. Kävin kovan koulun, mutta minä selvisin.

Elämä on juuri nyt mahtavaa, ja uskon sen jatkuvan sellaisena. Paljon parempaa kuin olen koskaan uskaltanut kohdalleni kuvitella. Minulla on hyvä työ, upeat tyttäret ja mahtavin nainen ikinä. Meillä on mitä mainioimpia ystäviä, harrastuksia ja yhteisiä menoja. Ennenkaikkea olen myös terve, hah...

Viikko sitten matkalla kauppaan niin yllätyksenä kun vaan voi tapahtua, paniikki puski päälle. Ensimmäistä kertaa noin seitsemään vuoteen. Ensimmäinen olotila oli puhdas paniikki ja seuraavana kuolema. Ehdin pohtia miten käy tyttäreni, joka asuu kanssamme. Sitten muistin hengittää rauhallisesti syvään sekä tehdä jotain absurdia, joka ajaisi paniikin hevon helvettiin. Juoksin ja lauloin. Paniikki jäi vähän taakseni, mutta kuvotus, tärinä ja kuolemanpelko jäivät päälle. En saanut parsittua itseäni kokoon, vaan otin tärisevin käsin lennosta taksin, ajoin lähimmälle yksityiselle lääkäriasemalle ja otin ensimmäisen vapaan ajan. Puolen tunnin päästä kävelin "terveenä" kotiin tietoisena, että sydän ja mies ovat kunnossa, mutta mieli ei vieläkään.

Miksi lähdin kirjoittamaan tästä? Siksi että minun piti yksinkertaisesti saada asia ulos. Olin lopulta enemmän harmistunut siitä, että en saanut aluksi ollenkaan otetta miksi tämä tapahtui juuri nyt kuin niistä ikävistä fyysisistä tuntemuksista, mitä paniikki toi tullessaan. Varmasti kaikki vaikuttaa kaikkeen, ja välillä vanhatkin varjot pimentävät näkyvyyttäni. Parhaan vastauksen taisin kuitenkin saada ihan lähipiiristä: Kun asiat ovat hyvin niin ehkäpä mielenikin uskaltaa päästellä höyryjään ulos. Toivon niin.

Hyräilen kun pakenen

Olen pohtinut viime aikoina paljon fiiliksiä, hyviä ja huonoja. Mieleni on ostanut kausilipun vuoristoradalle ja päättänyt käyttää sitä koko radan edestä. Tähän ajeluun on ollut syynä viime viikonloppu, jolloin osallistuimme blondin kanssa parina "tilaisuuteen" joka pisti voimat liikkeelle.

Piirsimme kartan. Ensin yhteisen ja jatkoimme yksin. Täydensimme hieman lopulta yhdessä. Katselin kartan tapahtumia ja tunsin palan rinnassani. En sellaista pientä huolestunutta palaa, vaan sellaisen joka vaikeutti hengittämistä.

Istuin tuolilla ja etuoikeutettuna katsoin näytelmää toisesta kartasta. Ystäväni itki ja päästi pahaa oloa pois. Tunsin kuinka kyyneleet valuivat poskelleni. Hän sanoi jotain raapaisevaa ja suljin silmäni, painoin pääni ja nieleskelin. En halunnut itkeä ääneen.

Kuulimme asioita joita ei oltu kerrottu kenellekään ennen. Minäkin kerroin, ääneen ja blondilleni kaksin. Juuri ennen nukahtamista kerroin blondilleni: hyräilen kun pakenen. 

Viikonloppuun kuului myös paljon naurua, iloa ja uskomattomia ihmisiä, uusia ystäviä jopa. Siihen kuului hellääkin hellempää seksiä. Rakkausseksiä jos blondilta kysyttäisiin.

Päätin taas, että kirjoitan vielä sen tarinan. Kaiken sen, mitä muistan siitä kuin vuoristoratavaununi kiihdytti alaspäin aina siihen asti kunnes piirsimme kartallemme sydämen. Kirjoitan jos uskallan.

Blondi: Parisuhdekurssi, luurankoja ja joogaa

Olimme Peikon kanssa viikonloppuna parisuhdekurssilla. Kumpikin elämämme ensimmäisellä sellaisella.

Joitain läheisiämme ajatus on kummastuttanut – samoin aluksi perheemme teiniä. Ai parisuhdekurssi? Mihin te sellaista tarvitsette? Onko teidän parisuhteessa joku vialla? Teinin kanssa keskustelu oli nopeasti käyty. Ei kun me mennään kurssille siksi, että meidän parisuhde tulee entistä paremmaksi. Ok, no sitten. Kerroimme kurssin ohjelmasta ja aiheista sekä näytimme hänelle kurssiohjelman. Toi on ihan kuin sellainen aikuisten protuleiri, totesi hän tyytyväisenä ohjelman nähtyään, eikä asiasta tarvinnut enää puhua. Kurssin jälkeen kerroimme hänelle yleisellä tasolla siellä käsitellyistä aiheista. Sanojen sijaan jotkut reagoivat myös paljon puhuvalla hiljaisuudella. 

Mielestäni parisuhteen hoitaminen on vähän sama asia kuin gynekologilla tai hammaslääkärillä käyminen. Lääkärissäkin käydään vuosittain eikä vain silloin, kun on jotain akuuttia vaivaa. Pitämässä huolta itselle tärkeistä asioista. Meille kurssi tuotiin ikään kuin tarjottimella työpaikkani tarjoamana koulutuksena. Jotta voin auttaa muita, täytyy minun olla sinut omien varjojeni kanssa. Myös parisuhteessa olevien. 

Kurssi oli antoisa ja täynnä suuria tunteita. Olen tottunut käsittelemään omia varjojani vuosien varrella eri keinoin, joten niiden kaivaminen ei jännittänyt. Aloin jännittää siinä vaiheessa, kun aidosti ymmärsin, että menen kurssille Peikon kanssa kaksin ja käsittelemme asioita yhdessä. Kurssi keskittyi oman menneisyyden ymmärtämiseen ja siihen, miten omat menneisyytemme näkyvät parisuhteessamme. Teimme ohjaajien johdolla paljon avaavia harjoituksia, osa pitkiä ja rankkoja, joissa menneisyyden kipupisteitä kohdattiin sekä itse työskennellen että muiden työskentelyä katsoen ja havainnoiden.

Olen muutenkin avautunut viimeisen kuukauden aikana Peikolle eräästä isosta luurangosta, jota olen säilyttänyt kaapissani. Luuranko liittyy entiseen parisuhteeseeni, ei Peikkoon. Silti asia on vaivannut minua. Koko suhteemme ajan noussut välillä mieleeni. Vienyt minulta paljon energiaa. Pitäisikö minun kertoa? Kuuluuko Peikon tietää?

Eräänä iltana töksäytin sitten asian suustani kyynelten saattelemana. Peikko suhtautui asiaan hyvin. Kerroin, miksi haluan hänen tietävän. Asia ei ollut Peikolle kovin merkityksellinen, mutta kerroin sen siksi, että en halua, että välillämme on salaisuuksia. Pointti ei ollut itse asia, vaan se, että yhden avioeron koettuani haluan elää sellaisessa parisuhteessa, jossa kipeätkin asiat kerrotaan ja nostetaan pöydälle. Mielestäni luurankojen kanssa on helpompi tanssia kuin yrittää pitää ne kaapissa. Asia ei ole vaivannut mieltäni sen jälkeen, kun sain sen ulos suustani. Seuraavana päivänä tullessani töistä kotiin minua odotti Peikon tuoma kukkakimppu. Kiitokseksi siitä, että uskalsin kertoa. Osoitukseksi siitä, että meidän parisuhteemme perustuu rehellisyydelle.

*****

Syksy on ollut minulle ja Peikolle kuten koko uusperheellemme rauhallista aikaa. Parisuhteemme kukoistaa, ja elämä on sopivan seesteistä. Alistuminen on enemmän tai vähemmän taka-alalla ajatuksissani, vaikka leikittyä tuleekin säännöllisen epäsäännöllisesti. Olemme myös tarkoituksella pitäneet taukoa pervobileissä käymisestä – bileet alkoivat ikävästi toistaa itseään. Bileissä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta annostelemme ne jatkossa harkitummin, jolloin myös jännitys ja mielenkiinto säilyvät paremmin.

*****

Olen taas pitkän tauon jälkeen saanut joogarytmin kuntoon. Teen astangaa pari-kolme kertaa viikossa - keho ja mieli nauttivat säännöllisestä joogarytmistä. Olen päättänyt tällä kertaa joogata niin lempeästi, että kehoni kestää fyysisesti haastavan astangajoogan. Astangajooga on ollut tavalla tai toisella mukana elämässäni useita vuosia. Harjoitus koostuu voimakkaan hengityksen tahtiin tehtävistä liikkeistä, asanoista. Liikkeet toistuvat aina samassa järjestyksessä. Kun järjestyksen oppii, voi harjoitellessa heittää aivot narikkaan ja keskittyä hengittämään. Toisto tekee harjoituksesta minun psyykeelleni sopivan. Aina samat liikkeet samassa järjestyksessä. Kuitenkaan harjoitus ei ole koskaan samanlainen. Keho ja mieli ovat joka kerta erilaisia ja toimivat aina eri tavoin. Toisto harjoituksessa mahdollistaakin kehon ja mielen tutkailemisen huikaisevalla tavalla. Tänään lähden tekemään joogaharjoitusta hieman väsähtäneenä aamuisesta migreenikohtauksesta yhä toipuvana. Kuitenkin kiitollisena siitä, että jooga on tällä hetkellä täysipainoisesti arjessani läsnä. 

Kosketus

En nähnyt koskaan vanhempieni suutelevan tai edes kevyesti pussaavan. Jos koetan muistella tarkemmin, en saa mieleeni edes kuvaa halista tai edes kannustavasta puheesta toisilleen. Sama asenne kohdistui myös minuun jopa silläkin lisäyksellä, että minua ei koskaan kehuttu tai taputeltu hartioihin ja mainittu hyvin tehty. Kyllä noihin kehuihin olisi joskus toki syytäkin ollut. Tältä osin lapsuuteni oli kovin harmaata, mutta en silti väitä, että vanhempani ihan pahimmasta päästä olivat. Kyllä he kuitenkin välittivät, sen osoittaminen oli vaan juroa.

Olen myöhemmin usein miettinyt, pitkälti viime vuosien aikana, mikä teki minusta erilaisen. Nuorena aikuisena, hyvin hyvin ujona sellaisena, miellyttäminen kulki tiukasti ajatuksissani ja dominointi fantasioissani. Olen aina halunnut ja elänytkin siitä tunteesta, että vierelläni olisi hyvä olla. Olen aina tykännyt koskettaa. Piirtää sormella lantion kaarta tai rinnan pyöreitä muotoa. Hieroa jumiutuneita hartioita tai tuottaa vain puhdasta mielihyvää silitellen jalkoja. Seksissä tai leikkiessä tilanne on välillä sama. Vaikka voin viedä leikkiä miten haluan, niin parhaat kiksini saan orgasmin takia kokoon puristuneesta blondista, joka hetkeä myöhemmin purskahtaa itkuun leikin ja orgasminsa voimasta. Mahtavaa molemminpuoleista mielihyvää.

Mutta minun kävi vähän hassusti. Elin piiiitkäään suhteessa, jossa tämä miellyttäminen muutettiin pikaisesti palveluiksi. Muutoksen myötä miellyttäminen muuttui kaupanteoksi, ja melko pian sen jälkeen huomasin olevani miellyttämishaluineni parisuhteessa aivan yksin. Eikä aikaakaan kun omatkin haluni hupenivat, mutta palveluja yhä vaadittiin. Vuosien ja jopa vuosikymmenen jälkeen en enää edes tiennyt, miltä aito kosketus omalla iholla tuntuisi. Jälkiviisas on niin hirmuisen helppo olla, ja monta asiaa olisin voinut tehdä toisin ja aikaisemminkin, mutta en ole kuitenkaan katkeroitunut enkä kaipaa yhtään säälipistettä.

Löytäessäni blondin moni asia muuttui, ja yhtenä suurimpana oli, että minua koskettiin ja se oli aitoa. Minua koskettiin niin, että minulle haluttiin pyyteettömästi mielihyvää. Ja kylläpä Peikkoa silloin kiusasi historiansa havinat. Kun minua silitettiin, pääni kertoi minulle, että muista silittää vähintään tupla-aika takaisin. Kun sain suuseksiä, siitä nauttiminen oli hankalaa, koska mielessäni kolisi vain vanha sananlasku: palvelu palvelusta. Kun väsyneenä selkääni siliteltiin, en koskaan uskaltanut nukahtaa, koska minunhan se piti toinen nukuttaa. Rasittavaa.

Onneksi kuitenkin tiedostin oman kipupisteeni, ja osasin suhtautua siihen kuten kiinnostavaan haasteeseen. Pikkuhiljaa opin rentoutumaan paremmin ja keskittymään kosketukseen ja sen voimaan. En ole vieläkään täysin eheytynyt, ja tuskin tulen koskaan olemaankaan, mutta olen alkanut uskoa uudestaan kosketuksen voimaan. Sellaiseen nuoren Peikon naiviin uskomukseen, että kosketus parantaa paljon.

Viime vuosituhannella esitettiin tv-ohjelmaa nimeltään Frank Pappa Show. Tässä ohjelmassa "Hollella" oli monia elämään jääneitä lausahduksia. Kai sinäkin muistat sen tärkeimmän?

Vuosikin pakettiin

Blondi kysyi jokunen viikko sitten, että haluaisinko kirjoittaa hänen antamastaan aiheestaan. Olin iloinen ehdotuksesta ja otin aiheen innostuneesti vastaan. En ole kuitenkaan saanut itsestäni irti uutta tekstiä enkä halunnut yrittää tuottaa sitä väkisin. Koska minua ei ole siunattu kirjoittamisen lahjalla, niin on paras vain odottaa hyvää hetkeä. Fiilis ennen kaikkea.

Yritän paketoida kuluvan vuoden nousut ja laskut. Se ei ole aiheena blondin ehdottama, mutta tulen sivuamaan hänenkin aihettaan. Nyt kun mietin kuluvaa vuotta taaksepäin, ensimmäisenä tekisi mieli hengittää ja huokaista syvään. Niin paljon nousuja ja laskuja, murhetta ja naurua.

Elatustaistelu kaikkinen typerine käänteineen oli yksi elämäni kamalimmista kokemuksista. Tavallaan ymmärrän ja hyväksynkin sen, että tällaisissa tilanteissa vastapuoli tekee kaikkensa voittaakseen tapauksen. On se sitten adrenaliininhakuista draamaa, tyhmyyttä tai vankkaa uskomista omaan totuuteensa, se kaikkein tärkein unohtui, nimittäin lapset. Monta asiaa siedän, mutta kuitenkin tyhmyyttä melkoisen huonosti. Tarpeeksi isoja lasten henkisiä haavoja on vaikea toisen paikkailla, vaikka olisi motivoitunutkin.

Tekstejä on blogissa jo sen verran, että en edes muista, olenkohan jo aikaisemmin kirjoittanut, että koko blogi oli jo kerran päätetty lopettaa elatustaiston aikana. Kuitenkin nukuttu yö ja kirkas ajatus siitä, että lopettaminen olisi ollut juuri se asia, jota vastapuoli toivoi, sai sisun pintaan ja näyttämään entistä lujemmin.

Oma jaksaminen on välillä ollut kortilla. No, sitä se on viime vuosina ollut muutenkin, mutta nyt minun on pitänyt ottaa vahvemmin myös muut huomioon ja opetella ottamaan aitoa apua vastaan blondilta. Olen aina halunnut selviytyä yksin jopa siinä määrin, että olen ajanut itseni tilanteeseen josta nouseminen oli vuosien urakka. Nyt minulla on ollut ensimmäistä kertaa vierelläni ihminen, joka on aidosti hyväksynyt minut sellaisena kuin olen, laskuineni ja nousuineni. Vaikka asia onkin positiivinen, se on vaatinut paljon totuttelua.

Haluan hypätä suoraan asiaan, on sitten kyse uusiin ihmisiin tutustumisessa tai vaikka blondin kanssa yhteen muuttamisessa. Jos joku asia tuntuu hyvältä, voin ja haluan hypätä siihen täysillä mukaan ja mahdollisimman nopeasti. Yksi mottoni onkin kyllä asiat onnistuvat, jos niin on tarkoitettu. Niinpä en osannut hieroa asioita pitkään, kun saimme ajatuksen muuttaa yhteen. Sittenhän se selviää toimiiko ja pääseehän sieltä aina pois. Kiteytettynä omat tavarat roskiin, kierrätykseen ja vanhemmalle tyttärelle. Televisio kainaloon ja hyppy tuntemattomaan.

Pelottiko muutto? Kyllä pelotti ja paljon. Enhän edes vuotta aikaisemmin tiennyt, että nuorempi tytär asuisi kanssasi, ja nyt olimme jo muuttamassa vapaaehtoisesti lapsettoman luokse. Rehellisesti sanottuna pelkäsin etukäteen eniten oman pääni vuoksi. Tarvitsen välillä aikaa sulkeutua (jopa vetäytyä) hiljaisuuteen jonkin oman asian pariin. Onneksi tytär oli jo siihen tottunut etukäteen, ja blondi tottui siihen hyvin nopeasti.

Blondi murehti ennen muuttoa hieman erilaisia siisteyskäsityksiämme. No toinen meistä on hirmuinen nipo ja toinen luonnonlapsi. Arvaatkohan kumpi? Joka tapauksessa arvostan siisteyttä, ja on ollut ilo huomata itsessäni, kuinka tärkeäksi asiaksi se on muuttunut. Lisäksi siisteys luo hyvää oloa. Ja koska en ole truuhamsteri, niin pystyn ottamaan hyvin vastaan kommentteja kulta, voisitko siivota kokkauksesi jäljet?

Ennen muuttoa pohdin myös perhedynamiikkaamme ja ennen kaikkea sitä, millaiseksi se muodostuisi. Jotenkin pohdin, että uudessa perheessä tulee olemaan Peikko&blondi ja isä&tytär. Mutta kuinkas kävikään? Hyvin nopeasti blondi ja tytär löysivät yhteisen sävelen, ja tämä suhde vaan kasvoi ja syveni. Varsin pian huomasin, että asioita joita aiemmin oli kyselty minulta (tyttöjenkin juttuja), kysyttiinkin nyt vaan blondilta. Eikä aikaakaan kun blondi ja tytär alkoivat viettää vapaa-aikaakin yhdessä ja kävivät jopa yhteisissä harrastuksissa. Ja onpa tullut eteen tilanteita joissa meidän perheessä on ollut blondi&tytär vastaan isä, mutta sitähän elämä on parhaimmillaan, eikös? Itse olen kuitenkin ollut huolissani blondista ja varmistellut n. 1000 kertaa hänen jaksamistaan nimenomaan lapsiperheessä, mutta alan jo uskoa, että hän aidon oikeasti nauttii tyttären seurasta. Tytär taasen saa sitä aitoa huomioimista ja välittämistä, joista hänellä on ollut suuri vaje. Miten tämä uusperhe dynamiikka lämmittääkin sydäntäni!

Hyvää ystävääni lainaten elän tuli perseen alla. Useasti olen, teen sitä vieläkin, pakoillut tekemisilläni jotain, kuten pahaa oloa tai huonoa parisuhdetta. Nyt olen opetellut vähän pysähtymään (aargh, kuinka vaikeaa), kiitos blondin. Pysähdyn hetkeksi, annan itselleni aikaa ja myös nukun. Vanhana univammaisena nukun nyt paremmin kuin koskaan (en kuitenkaan antaisi nukkumisilleni parempaa arvosana kuin 7), mutta suunta on parempaan selvästi. Nyt minulla on paikka ja halu käpertyä jonkun viereen, kun varjot hyökkäävät.

En olisi koskaan uskonut joskus olevani tällaisessa suhteessa, jossa sekä minä että blondi voimme tutkailla omaa seksuaalisuuttamme avoimesti ja kunnioittavasti. Kaikesta voimme keskustella ja tarpeen mukaan ottaa lisääkin leikkikavereita. Mikään ei ole kuitenkaan toisen sanelua tai itsestään selvää. Molemmat suomme toisillemme fiksusti toteutettuja leikkejä tarvittaessa myös toisten kanssa.

Meillä on mahtavia ystäviä, joista suurin osa pervoympyröistä. Mahtavia yhteisiä ja yhteisöllisiä  hetkiä ystävien kanssa (illanistujaiset, mökkiviikko, luento, clubit, lukupiiri, pikkujoulut...). Olemme tavanneet paljon uusia nikkejä ja aitoja ihmisiä niiden takana, mikä on todella kiehtovaa.

Hämmästyttävän paljon kannustavia, ihmetteleviä ja kysyviä yhteydenottoja on tullut myös blogin kautta. Osa näistä on johtanut oikeisiin ystävyyssuhteisiin ja muuhunkin. Osa yhteydenottajista on pyytänyt, että heidän viestiään ei siteerata blogissa, mutta olemme silti viestitelleet ja keskustelleet näiden ihmisten kanssa. Tämä kaikki on ollut hämmentävää mutta suuri kiitos siitä.

Toivottavasti jatkossakin pääsen tutustumaan uusiin ihmisiin, tilanteisiin ja jopa tilaisuuksiin. Näistä kaikesta kuitenkin nautin ja elän. Turun Baletti järjestää 25.1.2014 Uniformal bileet. Tervetuloa mukaan ja nykäisemään hihasta. Jos pyydät kiltisti voit saada myös punaisen takamuksen.

Hyvää uutta vuotta kaikille lukijoille!
Peikko

Blondi kommentoi: Jos jollekin jäi epäselväksi, niin perheen siisteysnatsi ilmoittautuu palvelukseen :). Peikon huoli minun ja hän tyttärensä toimeentulemisesta ja hänen omasta ajantarpeestaan ovat olleet hänelle se big thing, minulle se oli aidosti Peikon, hmmm. No, sanotaan se kaunistelematta, sotkuisuus. En toisaalta itsekään pidä siivoamisesta, sellaisesta perusviikkosellaisesta. Se on tappavan tylsää, ja mielelläni delegoisin sen jollekin muulle. Joten elän erittäin siististi. Asioille on oma paikkansa ja jäljet korjataan aina. Lisäksi rakastan erilaista hankaamista. Klooripullo, karhunkieli ja hammasharja käteen ja hankaamaan. Erityisen tärkeää minulle on, että keittiö on puhdas ja siisti, samoin kylpyhuone. Muuten sellainen keskitason siisteys riittää, kunhan tavarat ovat omilla paikoillaan eikä ole likaista.

Peikko ei entisessä elämässään juuri siisteydestä välittänyt. Hän on toki itse aina siisti ja puhdas, mutta asunnon kanssa oli vähän niin ja näin. Kävimme asiasta pitkiä keskusteluja. Oikeasti ihan vakavia sellaisia. Olin aidosti utelias tavattuani sellaisen ihmisen, joka ei välittänyt kodin sotkuisuudesta. Koska minulle sotku ja kaaos kertoivat yleisestä elämän kaoottisuudesta sekä siitä, että omaa kotia (lue elämää) ei pidetä niin arvokkaana, että sitä haluttaisiin pitää myös siistinä. Peikko otti nämä keskustelut hyvin, vaikka pelkäsin loukkaavani häntä. Pääsimme keskustelussa melko syvälle Peikon avioliiton kipupisteisiin, ja ymmärsin, että oikeasti Peikko nauttii siisteydestä kunhan muu elämä ja puitteet ovat kunnossa.

Olen ollut aidosti yllättynyt siitä, että miten hyvin Peikko on skarpannut asiassa nyt, kun asumme yhdessä. Aluksi hän teki sitä varmasti minun vuokseni, mutta nykyään yhä enemmän siksi, että haluaa itsekin kotimme olevan siisti. Lisäksi olen tehnyt siisteydenpidon helpoksi. Kaikille asioille on oma paikkansa ja säilytyssysteeminsä. Peikko ja tytär mainitsevat kumpikin usein puheessaan, että miten kivaa on, kun koti on siisti ja kaunis. Peikon tytär tulee siisteydenpidossa onneksi enemmän minuun kuin isäänsä. Lapsi on luonnostaan järjestelmällinen ja tarkka - siis niin järjestelmällinen kuin teini-ikäinen nyt voi olla. Laadimme lapsen kanssa listoja asioista, viikkaamme vaatteet siististi, siivoamme kaappien ja laatikoiden sisältöjä. Tosin lapsen huoneen lattiaa ei välillä näy vaatteiden alta, mutta hänen reviiriinsä en puutu.

Tiesin jo ennen yhteenmuuttoa, että Peikko tarvitsee omaa tilaa ja aikaa. Minulla ei ollut mitään vaikeuksia ymmärtää häntä tässä, koska tarvitsen niitä itsekin. Olemme monesti fyysisesti saman katon alla, mutta silti omassa tilassa ja ajassa. Molemmat hautautuineina omaan kirjaansa. Joskus minä kirjaan, Peikko elokuvaan. Vietämme toki aikaa myös fyysisesti irti toisistamme. Kummallakin on omat harrastuksensa ja menonsa. Nautin siitä, että Peikko ottaa rohkeasti omaa aikaa sekä minulta että lapselta. Pakkaa treenikassin ja lähtee. Näkee omia ystäviään. Koska myös minä teen niin. Usein arki-iltaisin näemme kunnolla vasta, kun olemme kumpikin kotiutuneet menoistamme. Vakuuttelen Peikolle kerta toisensa jälkeen, että on ok ja välttämätöntä ottaa omaa aikaa. Ja että siitä täytyy myös nauttia. Ja Peikko oppii pikkuhiljaa. Kuten minä opin monia asioita häneltä. Näin se parisuhde parhaimmillaan toimii!