”Näissä blogeissa, mitä olen lukenut, ihmiset tuntuvat olevan joko A niin pirun hyvännäköisiä, että ulkonäkö tai vartalon vanhentuminen ei nouse esille tai B yksinkertaisesti aihe ei ole merkityksellinen ihmisten ollessa sisältä itselleen riittäviä. Kumpikin vaihtoehto saa minut kateelliseksi.”
Meilikeskustelussa erään lukijan kanssa verkkokalvolleni kiinnittyi yllä
oleva lause. Se ei ollut meilin pääpointti, mutta minun mieleeni se jäi
pyörimään. Lisäksi tänä keväänä muutenkin lievästi ilmassa leijunut neljänkympin
kriisi antaa hyvän syyn sanoittaa aihetta omasta näkökulmastani.
Olen usein kirjoittanut pervoilun sekä myös kirjoittamisen terapeuttisuudesta ja
kaivan terapiakortin taas esille. Olen muistaakseni sivunnut blogissa omaa
syömishäiriötäni, mutta jos en ole, niin tehdään se nyt.
Sairastuin syömishäiriöön vasta nuorena aikuisena n. 25-vuotiaana
aloittaessani elämäni ensimmäisen ja samalla myös viimeisen laihdutuskuurin.
Sitä ennen en ollut koskaan miettinyt, mitä syön tai miltä näytän. Jostain
ajatus muutaman kilon tiputtamisesta lähti – minulle, valmiiksi jo
normaalipainoiselle ihmiselle. Liityin laihdutusorganisaatioon, jossa ruuat
jaoteltiin sallittuihin ja kiellettyihin. Tämä yhdistettynä tuolloiseen
täydellisyydentavoittelijapersoonallisuuteeni sekä jokaviikkoiset punnitukset
koituivat minun kohtalokseni.
Olen sairastanut epätyypillistä syömishäiriötä, johon ei ole
kuulunut vahvoja fyysisiä oireita. En ole ollut langanlaiha enkä lihava. En ole
koskaan oppinut oksentamaan lukuisista yrityksestä huolimatta enkä ole pystynyt
olemaan täysin syömättä johtuen pahasta migreenistä.
Nyt ajatellen olen tietenkin kiitollinen, tuolloin ajattelin
ainoastaan, että olen epäonnistunut syömishäiriössä. Kuitenkin ajatukset olivat
ruuassa, syömisessä ja kehossani 24/7. Arvotin päivät täysin sen mukaan, mitä
painoin ja mitä söin. Aamulla punnitus – jos paino oli laskenut, niin oli hyvä
päivä, jos jotain muuta, niin kurinpitotoimet käyntiin. Oloni oli hyvä, jos
onnistuin syömään vähän ja oikeanlaista ruokaa, masennusta ja ahdistusta jos
söin mielestäni paljon ja vääränlaista ruokaa. Lopulta kielletyt ja sallitut
ruuat hallitsivat koko elämää ja saivat ihan oman logiikan. Ammattiapua en
hakenut syömishäiriööni koskaan, vertaistukea kylläkin.
Toipuminen syömishäiriöstä kesti kauan, vaikka en ehkä ollut
ulkoisten mittapuiden mukaan kovinkaan sairas. Pääni oli kuitenkin useamman
vuoden ollut täysin sekaisin. En usko, että voin koskaan parantua täysin syömishäiriöstä.
Olen kuitenkin toipunut ja elän normaalia elämään. Mutta. Ruoka ei ole
kuitenkaan minulle koskaan vain ja ainoastaan ruokaa, vaan siihen liittyy
paljon erilaisia merkityksiä. Kehonkuvani tulee olemaan aina vääristynyt. Saatoin entisessä avioliitossani osoittaa exälleni kadulla kulkevaa naista, joka oli kokoa xxl ja kysyä, että olenko mä saman kokoinen kuin toi. Koska en oikeasti hahmottanut omaa kokoani.
Vaakaa en omista enkä aio sellaista koskaan hankkiakaan. Olen
myös päättänyt, että en enää koskaan laihduta. On ihan yhdentekevää mitä
painan, en halua enää koskaan täyttää mitään kriteereitä. Minun kohdalla
vaa´alle nouseminen olisi kohtalokasta ja laukaisisi syömishäiriön suurella
todennäköisyydellä uudelleen. Edelleen, lähes 20 vuoden jälkeenkään en uskalla
käydä vaa’alla.
Ai niin, se syömishäiriö. Luulin pitkään olevani terve ja toipunut.
Kunnes tajusin, että en ole toipunut lainkaan. Syömishäiriö, suorittaminen ja
täydellisyydentavoittelu vain muuttivat muotoaan. Oli vuorossa masennus ja
vaikea työuupumus ja mitä näitä nyt onkaan.
Tänään, tällä hetkellä, peilistä näkyy ihan kelvollisen näköinen keski-ikäinen nainen, toisinaan taas jotain aivan muuta.
Olen aina ollut kohtuullisen tyytyväinen kasvoihini. Ajatellut, että niitä ei voi muuttaa kuin kirurginveitsellä. Keho on
taas kuin muovailuvahaa – siitä saa liikkumalla ja laihduttamalla mieleisensä
(sanoo sairas mieli). Kasvoni eivät ole kauniit, enemmänkin oudot. Kovinkaan
moni vaniljamies ei ole elämäni aikana katsonut perääni tai kiinnittänyt minuun oikeastaan
mitään huomioita. Pervomiehiä ja lesbo- sekä bi-naisia kiinnostan jostain syystä enemmän poikatukkani ja
outojen kasvojeni kanssa.
Olen perinyt äitini hyvät geenit ja näytän ikäistäni
nuoremmalta. Myös tyyli tekee paljon. Silti, hyvinäkään päivinä en näytä enää
kolmekymppiseltä itseltäni. Mikä on luonnollista, koska mittarissa on 40 plus.
Silmäkulmissani on pieniä ryppyjä. Oikeaan silmäkulmaan ja suupieliin on tullut
pigmenttimuutoksia. Kasvoni eivät ole enää nuoren ihmisen kasvot, vaan oikeasti
aikuisen, vanhenevan naisen kasvot. Olen aina tuominnut esteettisen kirurgian muista kuin pakottavan painavista syistä, mutta mieleni alkaa muuttua tässä(kin) asiassa. Tällä hetkellä ajattelen, että voisin aivan mainioisti jossain kohtaa tehdä jonkin sortin kasvojenkohotusleikkauksen ja saada freesimman ilmeen useaksi vuodeksi. Ymmärrän myös nykyään niitä vanhenevia ihmisiä, jotka haluavat pistää botoxia huultensa juonteita silottamaan.
Myöskään kehoni ei ole enää nuori. Kehon vanheneminen on
kuitenkin hitaampaa kuin kasvojen. Kehoni on ulkoisesti hyvinä päivinä ihan
jees. Mikään paikka ei roiku kovin pahasti. Kehoni ei ole kantanut eikä
synnyttänyt lasta, joten niitä merkkejä minussa ei ole.
Vaikka kehoni ei ole täydellinen, toimii se kohtuullisen
hyvin. Se sallii minun kävellä, harrastaa seksiä missä asennossa haluan, se
tottelee minua joogassa, kunhan muistan kohdella sitä lempeästi. Kehoni on
kuitenkin pysyvästi rikki monesta kohtaa, joten se tarvitsee säännöllistä
huoltoa kiropraktikolla. Sitä täytyy kohdella hyvin, jotta se jaksaa arjessa –
samanlaista huolenpitoa tarvitsee mieli.
Kuitenkin pervokontekstissa koen olevani viehättävä
monellakin tavalla. Etenkin pervobileet ovat hyvä paikka saada tervettä
egobuustia ja kohottaa itsetuntoa. Voi pukeutua ja meikata juuri niin kuin
haluaa. Kantaa itsensä juuri sellaisena kuin on ylpeänä siitä, mitä on. Uskonkin, että tästä
kumpuaakin se itseluottamus, joka mielestäni monella pervolla on – etenkin
tilanteissa, joissa identiteettiä saa ilmaista vapaasti. Kun tietää mitä on,
eikä häpeä sitä, niin kyllähän sellainen ihminen näyttää totta kai hyvälle.
Riippumatta siitä, minkä näköinen tai kokoinen hän on. Tapaamani pervot ovat
kaikki ihan tavallisia ihmisiä. Eri kokoisia, eri näköisiä. En uskon, että
monestakaan meistä näkee arjessamme, mitä makuuhuoneissamme tapahtuu.
Itse en juuri manifestoi pervouttani siviilielämässä. Tietty
koru kaulassa ja sormus sormessa voi kertoa asiaan vihkiytyneelle jotain, mutta
muille ne ovat vain koruja. Teen työtä, jossa on kohtuullinen määrä edustamista
ja kouluttamista, enkä usko, että erotun juurikaan muista alani
ammattilaisista. Ehkä joku saattaa muistaa, että ai niin, se lyhyttukkainen,
jännän näköinen nainen mutta siinä se.
Merkityksellistä on totta kai myös se, että oma kumppani,
minun tapauksessani Peikko, kehuu ulkomuotoani ja olemustani. Riippumatta
siitä, miten nuhruinen tai väsynyt arjessa olen, puhuu hän aina minulle
arvostavaan sävyyn. Saa minut tuntemaan itseni kauniiksi ja haluttavaksi.
Mutta koska tästä aiheesta ei tule loppua, täytyy minun
todeta, että A. en ole pirun hyvännäköinen (paitsi bileissä...) ja B. useimmiten
en lainkaan riitä itselleni. Avaan täten keskustelun pervojen
ulkonäköpaineista, vanhenemisesta ja itsetunnosta. Sana on vapaa.
