Hoitsua hoivaamassa

Blondille, tai oikeastaan teille molemmille:

Mä kiemurtelin koko viikon töissä, kotona, kaupassa, bussissa. Mä huomasin turhan usein, että mä ajaudun miettimään sitä, miten iho huutaa piiskaa. Ja miten mä en voi tulla ennen sitä. Mä tunsin vaatteet mun päällä koko viikon. Ei vaatteitaan ajattele koskaan. Tän viikon mä ajattelin niitä. Ja sitten perjantai. Mä mietin vielä kotiin tullessakin, et lähteeköhän se mun kämppis ajoissa, niin kuin oli luvannut, lähtihän se. Mä sanoin sille ennen kun se lähti, että mua jännittää, mutta se ei ollu se jännitys mitä aikasemmin on tuntenut. Sekotus jotain rauhaa, zeniä, positiivista pelkoa siitä mitä tulee tapahtumaan.

Mulla oli musat täysillä ja kävelin kämppää edes takaisin. Mä vähän tanssinkin, sellasta hölmöä kun en mä tiennyt mitä sillä 20 minuutilla olis muuten tehnyt. Ovikello. Huh. Mies tulee ovesta sisään, hymyilee, mua jännittää ja hymyilyttää. Ja mä haluan, että se lyö mua kasvoille. Se istuu sohvalle ja taputtaa sohvaa, tuu tähän. Mä istun, ja se tietää mitä se tekee. Vetää mut siihen sen rintaa vasten. Ne kädet ei riuhdo, vaan ohjaa, vetää mut siihen. Ne tietää, mitä ne tekee. Ja mä mietin, mitä ne tekee seuraavaksi. Mutta mä kerron mun päivästä. kun se kysyy, ja mä haluankin, se ei ollut mukava päivä. Ja kun se alkaa kerätä mun hiuksia sen käsiin, niin mä toivon, et se kiskoo jo, ja mä käsken itseäni olemaan kärsivällinen. Ja mä suljen mun silmät. Ja se nappaa kiinni, ja kiristää jos mä riuhdon. Sormet mun suuhun, en voi hengittää, yökkään, riuhtaisen päätä pois päin. Hiukset kiristyy nyrkissä. Kädet pitää mun päätä, mun suuta. Lyö mua kasvoihin. Mun rinnat on tulessa. Ja tuntuu, kun jotain lämmintä valuis mun kallon sisäpuolella. Tuntuu, että mä olen mun pään sisällä paikalla vahvemmin, jotenkin korostetusti. Aistimukset on kirkkaita.

Ekat lyönnit tuntuu aina helvetin kipeiltä. Tiedän mitä mä haluan ja mitä mun iho haluaa, mutta mä huudan, mä huudan kovaa, kun iho on niin kylmä. Eikä se kestä vielä. Ja ne varmat kädet on yhtäkkiä mun pillulla. Ja taas ne tietää, mitä ne tekee, ja mä en voi olla huohottamatta, tää pehmentää lyöntejä. Mutta se tönäisee mut vapaapudotuksen reunalle.

Mä oon paha suustani, tiedän sen. Sen kädet ajaa mua orgasmiin, se haluaa että mä pyydän. Ja mä tiedän, et se hetki tulee, kun mun on pakko pyytää, mut vitut, en pyydä vielä. En ainakaan helpolla. Mä en edes huomaa, kun mun suusta pääsee "Ei vittu", kun ne kädet ajaa mua eteenpäin, ja mä yritän jollain tahdon voimalla puskee vastaan, sadasosa sekunnin leikin ajatuksella, että en pyydä, tuun vaan. Mutta en ehdi sen ajatuksen kanssa sinne asti.

"Ei yhtään kirosanaa enää tänään." 

"Ei" 

"Ei vaan mitä?"

"Ei yhtään kirosanaa enää tänään." 

Se lupaus kesti ehkä minuutin. 

"Ei vittu..." 

En edes tajunnut, kun se tuli, tai tajunnut, että rikoin lupaukseni ennen kuin se purkautui mun suusta. Mä en keskittynyt, kuin sormiin mun sisällä. Vaikka vakaasti sadasosa sekunnin päätinkin, että en sano sitä enää. Niin silti. Lupasin jotain, mitä en tajunnut voivani pitää. Vitutti, ankarasti. Ja rangaistus siitä, että rikoin lupaukseni, sattui, sattui niin paljon, ja silti mun pään sisällä oli lämmintä, pehmeetä ja lämmintä ja itketti, ei se että mua sattuu, ei se että mua rangaistaan, vaan se että mä petin mun lupauksen. Okei itketti vähän myös siksi että sattui. Ja samalla nauratti, koska tajusin, että mä en totellut, tiedostamattani en totellut. Se hetkellinen voiton riemu. Se melkeen lipahti vielä kerran, mutta mä en tajunnut taaskaan ennen kuin asiasta huomautettiin, ja taisin protestoida vastaan. 

Piskaa, kovaa. Lyöntejä ja sylkäisy suoraan kasvoihin. Mä huusin ja itkin rangaistustani, se kiskoi mua vaan syvemmälle siihen nestemäiseen pehmeeseen, missä mun uholla tai periksiantamattomuudella ei ole mulle enää mitään merkitystä. Reaktiot valuu primitiiviseen vaistomaisuuteen. Kun päätöksen teko muuttuu, uho vaihtuu yhtäkkiä lennossa siihen, että on pyydettävä, mutta en ole itse ohjaamassa sitä enää, en voi enkä kykene enkä tahdokaan, voin tapella vastaan tiettyyn pisteeseen asti, sitten mies vaihtaa vaihteen mun puolesta ja suunta muuttuu hetkessä uhoavasta hymystä ulinaan ja pyyntöihin, ja joka kerta vaihteen vaihtoa oli vaikea uskoa todeksi koska en itse ohjannut. Vaikka kovasti yritinkin.  

Mä taisin hetken vielä jaksaa tapella vastaan. Keho on lämmin, ja hengitys on lämmin kun sisuksissa palaa. Mä voin huutaa, mutta vaimennetusti ja purra kumia, kun se aloittaa taas. En ole ihan varma miten monta kertaa mä olen jo tullut, mutta olen pyytänyt suhteellisen kauniisti lupaa. Eikä yhtään kirosanaa ole päässyt enää mun suusta. Ja voi luoja se tietää mitä tehdä. Ja mä olen saanut ja saanut ja saanut, vaikkakaan lupaa ei ihan hevillä heru ja mä kiljun ja sihisen, koska en saa tulla, vaikka se on ihan siinä, mutta mun pitää pitää se kurissa.

Alan olla jo niin herkillä, että kosketuksesta sekoaa pää, ja maailma ympärillä sykkii välillä pois ulottuvilta. Kehossa jyllää sellainen määrä endorfiineja ja adrenaliinia, että jokainen kosketus on kirkas ja terävä, kivun rajamailla. Ja niitä kosketuksia satelee. Ja mä putoan vaan, mutta tiedän, että en osu maahan, tässä pudotuksessa ei osu. Ja mä tajusin heti kun se loppui, että maailma hetkeksi katosi, oli vaan aistiärsykkeiden jatkumo, en tiennyt enää mitä tapahtuu mutta tiesin että tapahtuu. Ja viimeistään nyt en enää voi valita koska pyydän. Ne sanat purkautuu minusta tahtomattani. Mies, sen kädet ja hyrrä kaivaa ne musta esiin. Ne tulee jostain todella syvältä ja se tuntuu siltä. Se olen minä joka ne sanon, se olen minä joka pyydän, mutta se on jokin niin primitiivinen ja syvällä oleva minuus joka huutaa: "saisinko tulla, saisinko tulla, saisinko tulla!" En muista kuulleeni vastausta ihan joka kerta. Mutta pakko mun oli se kuulla ja sisäistää, koska tulin, taas. Yhtäkkiä mies on ihan lähellä mun korvaa, kiinni mun kehossa, ja murisee mun korvaan "tuuppa sitten vielä kerran" ja mä tuun ja se on sähköä.  

Jalat ja kädet irtoaa toisistaan ja mut kaapataan kainaloon. Kestää, ennen kuin palaa maan pinnalle, ja silti leijuu sentin lattian yläpuolella.  Mun vaatteet on kiertynyt mun keskivartalon ympärille, mun tukka on sotkussa, mun kasvot haisee mun omalta pillulta, niissä on sylkeä, mun omaa hikeä, miehen hikeä. Ripsarit ei enää oo niin kauniisti ripsissä. Mä valun liukkaria ja omia nesteitäni. Ja mies kruunaa sen tulemalla mun päälle. Mä olisin voinut maata siinä lattialla tää kaikki päälläni vaikka kuinka kauan. Siinä oli rauhaa, mä päästin irti, ja se tuntui vapaudelta. Sanoin miehellekin jälkeenpäin, että jotkut meditoi istumalla staattisesti yhdessä asennossa tekemättä mitään. Mä leikin, siitä tulee mun zen. 

Kosketus

En nähnyt koskaan vanhempieni suutelevan tai edes kevyesti pussaavan. Jos koetan muistella tarkemmin, en saa mieleeni edes kuvaa halista tai edes kannustavasta puheesta toisilleen. Sama asenne kohdistui myös minuun jopa silläkin lisäyksellä, että minua ei koskaan kehuttu tai taputeltu hartioihin ja mainittu hyvin tehty. Kyllä noihin kehuihin olisi joskus toki syytäkin ollut. Tältä osin lapsuuteni oli kovin harmaata, mutta en silti väitä, että vanhempani ihan pahimmasta päästä olivat. Kyllä he kuitenkin välittivät, sen osoittaminen oli vaan juroa.

Olen myöhemmin usein miettinyt, pitkälti viime vuosien aikana, mikä teki minusta erilaisen. Nuorena aikuisena, hyvin hyvin ujona sellaisena, miellyttäminen kulki tiukasti ajatuksissani ja dominointi fantasioissani. Olen aina halunnut ja elänytkin siitä tunteesta, että vierelläni olisi hyvä olla. Olen aina tykännyt koskettaa. Piirtää sormella lantion kaarta tai rinnan pyöreitä muotoa. Hieroa jumiutuneita hartioita tai tuottaa vain puhdasta mielihyvää silitellen jalkoja. Seksissä tai leikkiessä tilanne on välillä sama. Vaikka voin viedä leikkiä miten haluan, niin parhaat kiksini saan orgasmin takia kokoon puristuneesta blondista, joka hetkeä myöhemmin purskahtaa itkuun leikin ja orgasminsa voimasta. Mahtavaa molemminpuoleista mielihyvää.

Mutta minun kävi vähän hassusti. Elin piiiitkäään suhteessa, jossa tämä miellyttäminen muutettiin pikaisesti palveluiksi. Muutoksen myötä miellyttäminen muuttui kaupanteoksi, ja melko pian sen jälkeen huomasin olevani miellyttämishaluineni parisuhteessa aivan yksin. Eikä aikaakaan kun omatkin haluni hupenivat, mutta palveluja yhä vaadittiin. Vuosien ja jopa vuosikymmenen jälkeen en enää edes tiennyt, miltä aito kosketus omalla iholla tuntuisi. Jälkiviisas on niin hirmuisen helppo olla, ja monta asiaa olisin voinut tehdä toisin ja aikaisemminkin, mutta en ole kuitenkaan katkeroitunut enkä kaipaa yhtään säälipistettä.

Löytäessäni blondin moni asia muuttui, ja yhtenä suurimpana oli, että minua koskettiin ja se oli aitoa. Minua koskettiin niin, että minulle haluttiin pyyteettömästi mielihyvää. Ja kylläpä Peikkoa silloin kiusasi historiansa havinat. Kun minua silitettiin, pääni kertoi minulle, että muista silittää vähintään tupla-aika takaisin. Kun sain suuseksiä, siitä nauttiminen oli hankalaa, koska mielessäni kolisi vain vanha sananlasku: palvelu palvelusta. Kun väsyneenä selkääni siliteltiin, en koskaan uskaltanut nukahtaa, koska minunhan se piti toinen nukuttaa. Rasittavaa.

Onneksi kuitenkin tiedostin oman kipupisteeni, ja osasin suhtautua siihen kuten kiinnostavaan haasteeseen. Pikkuhiljaa opin rentoutumaan paremmin ja keskittymään kosketukseen ja sen voimaan. En ole vieläkään täysin eheytynyt, ja tuskin tulen koskaan olemaankaan, mutta olen alkanut uskoa uudestaan kosketuksen voimaan. Sellaiseen nuoren Peikon naiviin uskomukseen, että kosketus parantaa paljon.

Viime vuosituhannella esitettiin tv-ohjelmaa nimeltään Frank Pappa Show. Tässä ohjelmassa "Hollella" oli monia elämään jääneitä lausahduksia. Kai sinäkin muistat sen tärkeimmän?

Blondi: Normipäivä

Kahdenkeskinen aika on viime aikoina ollut Peikon kanssa kortilla. Lapsen harrastukset ovat olleet pari viikkoa tauolla, lisäksi minun ja Peikon menot ovat menneet sen verran ristiin, että leikkimiselle ei ole ollut aikaa. Huomaan yhä vahvemmin, että miten käytetyksi tuleminen on minulle todella perustavanlaatuinen tarve, josta on vaikea tinkiä ja jota ilman on vaikea elää. Nyt kun sen makuun on päässyt – 40 vuotta elämästäni sujui toki ilman sitä. Jos en saa seinille heittelyä säännöllisesti, oloni on irtonainen ja hajanainen. Alan kontrolloida pikkuasioita ympärilläni normaalia enemmän, lisäksi kontrolloin itseäni tavallisessa seksissä, koska en uskalla päästää irti. En ennen kuin kontrolli otetaan minulta pois.

Olemme puhuneet asiasta Peikon kanssa. Kuten myös siitä, että kahdenkeskisen ajan ottamiseen täytyy panostaa. Monesti kahdenkeskinen aikamme on sitä, kun istumme iltaa ystäväporukalla tai olemme pervoriennoissa. Jolloin kyse ei ole kahdenkeskisestä ajasta. Onneksi yhteistä aikaa on nykyään kuitenkin paljon enemmän kuin aiemmin erillämme asuessamme, joten en kauheasti kipuile sen suhteen. Olemme paljon yhdessä, ja Peikko tasapainottaa minua pelkällä läsnäolollaan. Myös kolmisin vietetty aika on kivaa, samoin myös lapsen kanssa kahden kesken vietetty. Erilaista, mutta kivaa.

Yllättävä rako leikkihetkelle ilmaantui, kun Peikko piti töistä etäpäivän työstääkseen ja lukeakseen kirjallisia töitä. Sovimme, että poikkean kotiin lounaalla ja katsotaan mitä tapahtuu. Noh, kyllä sen jo etukäteen tiesi, mitä tapahtuu. Peikko on kertonut, että hänen piiskakättään on syyhyttänyt jo pidemmän aikaa. Minä olen taas puolestani kaivannut sotkuista, äänekästä seksiä – käyttämistä, ottamista, alistetuksi tulemista. Työpäiväni alkoi kokouksella, joka meni ihan mallikkaasti. Olin aktiivinen, toin hyvin esiin näkemyksiäni ja ajatus pysyi kasassa. Kuitenkin pyöräillessäni muutaman kilometrin matkan kotiin, huomaan olevani aivan märkä jo astuessani pyörän satulaan.

*****

Tunnen, miten sydän hakkaa kun avaan oven. Sanailemme Peikon kanssa kevyesti päiväkahvihetkestämme. Huomaan, että leluarkku on valmiiksi auki, ja saan käskyn riisua vaatteet. Peikko käskee minua laittamaan käsi- ja jalkakahleet paikoilleen ja kaivaa köysinipun laatikosta. Kuittailen jotain siitä, että kahleiden kiinnitys ei ole minun työtäni. Täällähän ollaan niin sanavalmiita tänään. Peikko nostaa käteni ylös ja ripustaa minut kattokoukkuun niin kireälle, että minulla ei ole mahdollisuutta suojata itseäni käsillä mitenkään. Saan käskyn valita sängyn päällä olevista uusista, itse askarrelluista hapsupiiskoista kaksi. Toisen rintoja varten, toisen vartaloa varten. Kerron, että en halua. Peikko kaivaa bastardon arkusta, joten päätän totella. Osoitan Peikolle jalallani kahta piiskaa. Toista pienempää rinnoille, toista isompaa muuhun käyttöön. Peikko käsittelee rintojani kohtuullisen nätisti, mutta vartaloni saa kipeästi kyytiä. Jossain kohtaa pyydän, että ei kiltti niin kovaa. Sanomallani ei ole tietenkään mitään vaikutusta. Kipu on sen verran kova, että huomaan itkeväni, hiljentyväni ja käpertyväni sisäänpäin.

Käteni irrotetaan köysistä. Saan venytellä puutuneita käsiä hetken, kunnes Peikko komentaa minut polville lattialle. Peikko nai minua syvälle suuhun. Pitää päästäni tiukasti kiinni. Noin, laitapa ne huulet kiinni sieltä juuresta. Juuri noin. Paljon parempi. Käännän katseeni ylöspäin ja katselen Peikkoa mitään näkemättömin silmin. Katso nyt sua, sä olet ihan kuolassa. Tahmainen. Tuollaisenako sä menet takaisin töihin? Keskitypä nyt siihen imemiseen äläkä mun silmiin. Olisiko kiva, jos mä nyt laukeaisin sun kasvoille? Nyökkään. Noh, ehkä sä saat sitä vielä joskus. Välillä vetäydyn irti haukkoakseni happea. Peikko lyö minua kovaa kasvoille. Kovempaa kuin pitkään aikaan. Hieroo kuolaa kasvoihini ja hiuksiini.

Saan käskyn siirtyä sängylle selälleni. Nostapa peppu ylös. Kiepautan jalat pään yli. Saan tyynyn takapuoleni alle. Jalat uudelleen ylös. Tunnen kylmän liukuvoiteen, ja saan tapin peppuuni. Sen suurimman. Täällä ei ole pitkään aikaan käytykään kunnolla. Rentoudu ja hengitä ihan rauhassa. Teen työtä käskettyä. Lopulta tappi asettuu kauniisti paikoilleen. Peikko työntyy sisälleni ja laittaa hyrrän klitorikselleni. Laukean välittömästi – saan siihen luvan. Peikko tietää, miten herkillä olen, ja että kestä pitkään. Hän työstää minua lujaa sormillaan. Kääntää kämmenensä ja sormensa kuperaksi ja hieroo g-pistettäni. Tunne on sanoinkuvaamattoman ihana ja lämmin, ejakuloin tyynyn märäksi. Nousen puoli-istuvaan asentoon ja näen, miten neste roiskuu minusta Peikon käden tahtiin. Peikko lopettaa, roiskii nesteet kädestään päälleni ja kasvoilleni. Sotkuinen tyttö. 

Lopuksi Peikon naidessa minua, hän kysyy, että haluanko hänen laukeavan rinnoilleni. Haluan, kiltti haluan. Se tarkoittaa sitten sitä, että sä  menet sotkuisena takaisin töihin. Olemme aiemmin puhuneet paljon siitä, että pervoilu ja työ pidetään erillään, niitä ei sotketa toisiinsa. Joten siksi asiaa kysytään minulta. Sä saat pestä kasvot, et muuta. Mietin hetken. Mä haluan, että sä laukeat mun rinnoille. Sitten sä sanot, että sä haluat mennä sotkuisena töihin. Keräilen itseäni pitkältä tuntuvan ajan. Jos mä ehdin nyt laueta sun sisälle, niin se on sitten voi voi. Sitten sulta jää sotkut saamatta. Haluaisin mennä sotkuisena töihin. Kiltti. Saan sanottua lauseen mallikkaasti loppuun asti.

Peikko vetäytyy sisältäni ja tulee pääni taakse seisomaan. Hän runkkaa itselleen kiihottavasti orgasmin minun katsellessa alhaaltapäin. Peikko laukeaa kauniisti kaulalleni, rinnoilleni. Levittää kaiken sperman kasvoilleni, hiuksiini, vartalolleni. Nyt sä olet sotkuinen tyttö. Messy. Ihan tahmea ja sotkuinen. Saan myös tehtävän. Seuraavaksi kun minä ja lapsi olemme poissa kotona ja sä olet yksin niin sä leikit itsellesi yhden orgasmin. Riippumatta siitä, tekeekö sun mieli. Ja raportoit siitä mulle tekstarilla. Ohje toistetaan pyynnöstäni vielä myöhemmin, koska en muista kuulemaani. Kysyn vielä tehtävään tarkennusta. Entä jos mulla on silloin migreeni? Kipeänä ei tietenkään tarvitse, minulle tarkennetaan.

*****

Käyn pesemässä kasvoni. Onneksi en ripsiväriä lukuun ottamatta meikkaa, ja sekin on aina vedenkestävää. Joten kasvot näyttävät ihan normaaleilta punaisia poskia lukuun ottamatta. Hiuksiini ja vartalooni en koske. Niissä on kuolaa, ejakuloimaani nestettä sekä Peikon spermaa. Hiukseni ovat niin ultralyhyet tällä hetkellä, että laitan ne vahalla pystyyn, joten ne ovat aina siistit. Nytkin. Mieleeni nousee kohtaus elokuvasta Sekaisin Marista, jossa Cameron Diaz levittää hiuksiinsa sattuman kautta spermaa geelin sijaan. Tai jotain sinne päin. Naurattaa. Tuleepa tämäkin testattua käytännössä. Vedän työvaatteet takaisin päälle. Syön pari voileipää mitään maistamatta. Peikko naureskelee minulle. Yritä nyt muistaa pureskella välillä. Sulla on niiiiin saaneen näköiset silmät. Kokoan itseni ja pyöräilen takaisin töihin. Ruokatunti venähti vähän pidemmäksi kuin normaalisti, mutta onneksi on ylitöitä sisällä josta ottaa. Töissä teen työkaverini kanssa tehokkaasti suunnittelua ja suuntaan vielä iltapäiväksi kokoukseen. Olen yllättävän fokusoitunut, ehkä jopa ylikierroksilla. Vuorovaikutustyylini on muutenkin aktiivinen, joten todennäköisesti kukaan ei huomaa mitään poikkeavaa. Olen jatkuvasti intensiivisen tietoinen siitä, mitä hiuksissani ja vartalossani on. Yritän haistella itseäni ja totean, että kuivuneet eritteet eivät tuoksu miltään. Ehkä häivähdys Peikkoa silloin tällöin, välillä häivähdys seksiä.

*****

Kun tulen töistä kotiin, Peikko ja lapsi ovat jo kotona. Saan iloisen tervehdyksen ja kysymyksen, miten päiväni sujui. Peikko kyseli, missä olin käynyt syömässä ja oliko hyvä työpäivä. Ihan normi, kuittaan takaisin. Ei mitään erityistä. Saan Peikolta vielä tehtäväksi siivota keittiötä. Olemme puhuneet paljon erilaisista tehtävistä, joilla alistumistani voisi vahvistaa ja joita voisin tehdä meditatiivisesti, läsnä ollen. Olen kertonut Peikolle, että esim. joku siivousjuttu voisi olla mieltäni rauhoittava. Ei tylsää perussiivousta, jota en voi sietää, vaan jotain pientä, keskittymistä vaativaa hankaamista, josta nautin ja johon saan keskittyä. Hellan nappuloihin keskittyminen, kahvinkeittimen pesu, roskiskaapin kuuraus, tiskialtaan kiillotus, mikron puhdistaminen, kaakeleiden pesu…

Muuten on selvää, että siivoamme normaalisti kaikki kolme yhdessä, ja huolehdimme yhdessä, että asunto on siisti. Minä katson näin aluksi vielä päältä, ohjailen ja neuvon. Neuroottinen kun olen. Toisten puolesta en kuitenkaan tee. Peikon lapsi on luonnostaan siisti ja tarkka, Peikko sitten taas kaikkea muuta… Olemme kumpikin samaa mieltä, että alistumiseen ei saa liittyä toisten jälkien korjailua tai yhteisiä siivoustehtäviä, vaan jotain muuta. Ylimääräistä. Niinpä Peikon lähdettyä harrastuksiin kuuraan keittiön puhtaaksi. Ajatuksella. En lattiasta kattoon itseäni uuvuttaen, mutta pieniä juttuja. Minulle merkityksellisiä. Tällä kertaa erityisen merkityksellisiä.

Peikon lapsi ilmoitti alkuillasta lähtevänsä lenkille. Samalla kun ovi painui kiinni, hoidin toisenkin tehtäväni pois alta. Laukesin nopeasti ja holtittomasti ja raportoin Peikolle sovitusti tehtävän suorittamisesta. Hyvä raasu. Hyvin toimittu. Että sellainen normipäivä! Ja mulla mitään sotkemisfetissiä ole...

Blondi: Hups…

Meillä on Peikon kanssa kahdenlaisia sääntöjä. On leikkisääntöjä ja arjessa olevia sääntöjä. Ensimmäisen kerran yhdessäolomme aikana olen rikkonut yhdessä sopimiamme arkisääntöjä. Tai minähän ne säännöt olen laatinut omaksi hyvinvoinnikseni. Kirjallisessa muodossa. Parantamaan elämänlaatuani ja vähentämään arjestani käyttäytymismalleja, jotka ylläpitävät haitallisia toimintatapoja.

Säännöistä tasan yksi on Peikon sanelema. Minun kanssani et koskaan laukea ilman lupaa. Tämä sääntö on sekä leikki- että arkisääntö, ja se on voimassa aina. Arkisäännöt liittyvät kaikki enemmän tai vähemmän netin käyttöön ja siihen, millaista materiaalia siellä katson ja kuinka paljon aikaani siellä vietän. Nettiriippuvaista minusta ei saa tekemälläkään, mutta väsyneenä jumitan tietyille sivuille pidemmäksi aikaa kuin on minulle hyväksi. Joten säännöt ovat hyvin luonteva osa arkeamme. Minun vastuullani on totella sääntöjä, ja jos rikon niitä, niin kertoa välittömästi asiasta Peikolle. Ja Peikon vastuulla on, noh, se rangaistuspuoli.

Eilen illalla jumitin säännöistä huolimatta koneella. Tiesin, että rikon sääntöä, mutta en saanut itseäni koneelta irti. Jumituksen seurauksena nukuin huonosti. Huonosti nukkumisen seurauksena olen tänään allapäin. Ja kun arki on muutenkin haastavaa, niin itse aiheutettu paha olo tuntui vielä kurjemmalta.

Ilmoitin sääntörikkomuksesta Peikolle puolikkaalla lauseella joskus puolen päivän aikoihin. Ilman, että pyysin edes anteeksi. Ja kerroin vielä, että ajattelin ensin, että en kerro ollenkaan, koska en halua rasittaa Peikkoa. Sain kunnon läksytyksen asioiden oikeasti laidasta, luottamuksesta, pervoilun kulmakivistä ja toki omasta käytöksestäni. Koska on sovittu, että asiat tehdään tietyllä tavalla, niin ne tehdään. Piste. Minä en ole se ihminen, joka tekee ratkaisut sen suhteen, että onko hyvä vai huono hetki kertoa sääntörikkomuksesta. Piste. Minä noudatan aina sovittuja sääntöjä. Piste. Peikko kertoi myös, ettei ole asiasta vihainen ja toivoi, että minäkään en kantaisi rikkomuksesta huonoa omaatuntoa. Koska asiahan kuitataan hänen määrittelemällään tavalla…

Nyt sitten kiemurtelen löysässä hirressä, ja odotan, että miten rikkomus kuitataan. Ja koska se kuitataan. En tiedä, onko oloni hyvä vai huono, mutta ainakin jännittynyt se on. Koska vastaavaa tilannetta ei ole aiemmin tullut vastaan. Kuitattavia asioita on kuulemma kaiken kaikkeaan kolme. Itse saan kasaan niitä vain kaksi. Rikkomus ja tapa, jolla asian kerroin. Mutta se kolmas? Anteeksipyynnön puuttuminen? En oikeasti tiedä. Tiedän kuitenkin, että asia tehdään minulle jossain kohtaa harvinaisen selväksi.

Peikko puhuttelee minua tällä hetkellä pervokontekstissa raasuksi kolmannessa persoonassa. Raasu on nyt hiljaa ja kuuntelee. Raasulla taitaa kohta olla takapuoli viiruilla. Voi, voi raasua. Ja miten minä reagoin? Haluamalla seksiä, niin että sattuu. Voi raasua, miten mun ei käy sitä edes sääliksi… Ja tämä raasu hyppii seinille.

Olen tällä hetkellä masturbointikiellossa. En saa myöskään käyttää pornoa missään muodossa. Nou nou myös pervoblogien lukemiselle, koska ne sisältävät niin paljon kuvallista materiaalia. Omaa blogiamme saan kuitenkin lukea, koska se ei ole pornoa. Saan myös kirjoittaa blogiin tekstejä. Yritän muistaa koneella ollessamme kirjoittaa kauniisti muotoiltuja lauseita ja käyttää konditionaalia. Konditionaalin käyttäminen kirjoittaessa on yllättävän hankala muistaa, koska käytämme sitä lähinnä leikkiessä. Peikko kuittailee tekemistäni virheistä. Luulisi, että raasuna ollessa tuollaiset perusasiat olisi helppo muistaa.

Ja minua nolottaa. Puna nousee poskilleni. Tunnen, kuinka katseeni kääntyy maata kohden. Tunnen, kuinka mieleni asettuu alistuneeseen tilaan ja lakkaa myllertämästä. Koska tämä on se, mitä oikeasti olen. Tämä on sitä, mistä elän ja saan voimaa arjessani. Tätä tarvitsen voidakseni olla minä. Alistuminen pitää arkeni selkeänä silloinkin, kun muut asiat eivät sitä ole.

PS. Huomasin tätä kirjoittaessani oivaltaneeni taas jälleen kerran jotain oleellista itsestäni ja tarpeistani ja siitä kuinka paljon alistumista oikeasti tarvitsen. Nyt takaisin sinne löysään hirteen…

Blondi ihmettelee: Mikä tekee Sinut kokonaiseksi?

Blogipäivityksen otsikko on Peikon ehdottama, ja tartun siihen mielenkiinnolla. Aihe juontaa juurensa erääseen leikkiimme, jossa pyysin taas jälleen kerran Peikkoa käyttämään minua. Peikko piteli minua tiukasti hiuksista kiinni ja kysyi, että mihin minä tarvitsen käytetyksi tulemista. Tai miksi tarvitsen sitä. Olin sellaisessa mielentilassa, että tarkkaa sanamuotoa en muista. Tiesin, että Peikko ei hyväksy ”kun mä vaan haluan” –standardivastaustani (no, koska minä nyt vaan aina haluan), joten aivojeni lyötyä tyhjää varsin pitkään vastasin, että käytetyksi tuleminen saa minut tuntemaan itseni kokonaiseksi. Tulin käytetyksi pitkään ja perusteellisesti, ja nyt on aika pohtia mitä vastaukseni takana piilee.

Kokonaiseksi tuleminen on monimutkainen prosessi. Uskon, että se tulee viime kädessä ihmisestä itsestään – sisältäpäin, ja se liittyy myös hyvin vahvasti oman itsensä hyväksymiseen, anteeksiantoon ja armollisuuteen. Kukaan toinen ei voi tehdä minua kokonaiseksi ilman, että minussa itsessä tapahtuu asioita. Kokonaiseksi tuleminen ei tule ulkopuolelta, annettuna. Vaikka uskon hyvin vahvasti siihen, että meillä ihmisillä on se meille kuuluva toinen puolisko annettuna jossain, ja se vain odottaa löytäjäänsä, ei se toinenkaan riitä tekemään ketään kokonaiseksi. Sen sijaan uskon siihen, että toinen ihminen voi auttaa monella tapaa kokonaiseksi tulemisessa ja eheytymisessä. Kulkea rinnalla, tukea, jakaa arkea ja elämää yleensä.

Olen tehnyt oman itseni kanssa töitä lähes 15 vuotta tullakseni ehjäksi, terveellä tavalla vahvaksi, kokonaiseksi. Siis omaksi itsekseni. Olen onnistunut siinä melko hyvin, ja kiitos siitä kuuluu monelle taholle. Kuitenkin minua on vaivannut lähes koko elämäni ajan vahva ulkopuolisuuden tunne, josta en ole saanut kunnolla kiinni. Tunne siitä, että olen jollain perustavanlaatuisella tavalla erilainen kuin muut. En huonompi, en parempi. Ainoastaan erilainen.

Skeematerapia selittää erilaisuuden kokemuksen pohjaavan aina lapsuuteen asti.
Skeematerapian mukaan usein esim. alkoholistiperheen lapset, lapset joiden vanhemmilla on mielenterveyden ongelma tai lapset, joiden perhe on jollain tavalla erilainen kuin muiden perhe, lapset, jotka joutuvat kantamaan nuorina paljon vastuuta tai huolta, kokevat yleensä ulkopuolisuuden tunnetta. Just name it, näitähän omassa lapsuuden perheessäni riittää… Ulkopuolisuuden tunnetta voi kompensoida monella eri tavalla, usein välttämällä sosiaalisia tilanteita ja vetäytymällä niistä. Ulkopuolisuuden tunnetta voi kompensoida myös olemalla kameleontti, joka sopeutuu kaikkiin ryhmiin ja sosiaalisiin konteksteihin. Ja minä olen se kameleontti. Aina iloinen, ystävällinen ja sosiaalinen. Ei ole sellaista ryhmää, seuruetta tai tilannetta, johon en sopeutuisi. Oli kyse sitten ammatillisesta viiteryhmästä tai kaveriporukasta. Skeematerapian käsitteet ja tunnelukkojen tiedostaminen ovat olleet itselleni suureksi avuksi käsitellessäni ulkopuolisuuden tunnetta. Kuitenkin jotain on jäänyt puuttumaan. Jotain selittämätöntä, jonka olemassaolosta en ole ollut tietoinen.

Kokonaiseksi tuleminen ja itseni kokonaiseksi tunteminen koostuu myös monista pienemmistä asioista ja osasista, kuten arjen rutiineista ja itsestä huolehtimisesta. Omassa arjessani tärkeää on tietty asioiden yksinkertaisuus ja selkeys. Se tarkoittaa esim. sitä, että ostan/hankin kohtuullisen vähän tavaraa kotiini. Aina kun ostan kotiini  yhden kappaleen jotain (vaate, tavara), pyrin siihen, että hävitän kaksi vanhaa pois alta. Yksi sisälle, kaksi ulos –tekniikka pitää kotini puhtaana turhasta tavarasta ja mieleni selkeänä. Jos ympärilläni on paljon tavaraa, en voi hyvin. Koska en pidä siivoamisesta, mutta haluan, että kotonani on siistiä, on mahdollisimman vähän tavaraa hyvä ratkaisu senkin takia.

Selkeä ja yksinkertainen arki tarkoittaa minulle myös sitä, että en omista telkkaria enkä juuri seuraa tiedotusvälineitä. Joku kutsuu sitä todellisuuspaoksi, minä oman itseni suojelemiseksi. En halua kuormittaa aistejani liikaa liikkuvalla kuvalla, en halua kuormittaa psyykettäni liikaa yhteiskunnan raadollisuudella. Kun joku keksii positiiviset uutiset, ilmoittaudun heti vakiokatsojaksi. Kun arkeni on selkeää ja yksinkertaista, tunnen itseni ehjäksi ja kokonaiseksi ja tiedän oman paikkani.

Kuitenkin arkeni on joskus kaikkea muuta kuin täydellisen sopusointuista. Kuitenkin pelkästään se, että yritän pyrkiä elämään selkeästi ja yksinkertaisesti auttaa. Omilla valinnoilla ihminen pystyy vaikuttamaan arkeensa melko paljon. Toki elämässä tulee aina vaikeuksia ja kolhuja – isojakin sellaisia. Asioita, joihin ei itse pysty vaikuttamaan. Mutta niin moniin asioihin kuitenkin pystyy. Joskus se vaatii isoja valintoja, joskus taas pieniä.

Tästä pikku insertistä päästäänkin kokonaiseksi tulemisen viimeistelyyn. Olen hyvin vahvasti sitä mieltä, että kohdallani mahdollisuus alistua minulle tärkeälle ja merkitykselliselle ihmiselle on ollut tärkeä tekijä kokonaiseksi tulemisessa. Se jokin epämääräinen joukkoon kuulumattomuuden ja erilaisuuden tunne selittynee ainakin osittain standardiseksuaalisuudesta poikkeavilla tarpeilla, joita minun on vihdoin mahdollista toteuttaa. Alistuessani minulle näytetään paikkani tässä maailmassa, sekä psyykkisellä että fyysisellä tasolla. Alistuessani saan olla juuri sellainen kuin olen. Ei tarvitse esittää vahvaa eikä pärjäävää. Saan olla pieni raasu, jota käytetään ja jolla ei ole itse mitään sanavaltaa asiaan. Saan olla tekemättä päätöksiä. Saan vain olla ja ottaa vastaan. Ilman alistumisen kokemista oloni on nykyään hieman irrallinen. Ehkä joskus vielä osaan selittää tuota olotilaa paremmin. Tuntuu kuin jotain puuttuisi, olen levoton, pääni sisässä kuhisee. Kun minua alistetaan ja käytetään, loksahtelevat palapelin palaset, minuuden palikat omille paikoilleen. Kerta toisensa jälkeen. Ja kerta toisensa jälkeen olen yhä kokonaisempi. Olen minä.