Blondi: Höpinää arvoista

Lapsella loppui koulu. Juhlistimme sitä ja hyvää todistusta herkullisella lounaalla keskustan rennossa ravintolassa. Lapsi aina hämmästelee, että miten me käymme usein ulkona syömässä tai kahvilla. Useimmiten minä ja lapsi kahden, meidän aikaa viettäen. Eikö tämä ole kallista? Miten meillä on tähän rahaa? Vastaan aina samoin. Kyllä meillä on tähän rahaa. Ei tämä edes ole kovin kallista. Mä laitan tähän mielelläni rahaa, koska olen tehnyt tätä koko aikuisikäni. Se on jokaisesta ihmisestä itsestään kiinni, mihin omat rahansa laittaa. Mä laitan enemmin ulkona syömiseen ja kahvitteluun kuin vaikkapa autoon tai isoon asuntoon. Ja sitä paitsi meitä on kaksi työssäkäyvää ihmistä, niin kyllä meillä on tähän rahaa.

Lapsi ja Peikko eivät ole kumpikaan tottuneet käymään ravintoloissa. Ilmeisesti Peikon avioliitossa sellaista ei tehty tai jos tehtiin, niin asiasta tehtiin hyvin iso numero ja sitä seurasi niin iso riita, että oli helpompi pysyä kotona. Näin olen ainakin tulkinnut.

Koska olen itse elänyt koko aikuisikäni vajaata vuotta lukuun ottamatta kahden aikuisen taloudessa, olen aina tottunut siihen, että käyn paljon ulkona syömässä ja laitan muutenkin rahaa itseeni. Arvostan hyvää ravintolaruokaa ja hyvin tehtyä kahvia. Pikkuhiljaa olen saanut myös Peikkoa ja lasta opetettua tähän. On ok ja hyväksi panostaa omaan itseen. Voi ostaa välillä jotain kalliimpaa ja kestävämpää ja vaikka sitten vähemmän. Köyhän yksinhuoltajaperheen lapsena mieleeni tulee aina äitini lausahdus siitä, miten köyhän ei ole varaa ostaa halpaa. Aina asia ei tietenkään ole näin yksinkertainen, mutta kertoo lapsuudenkotini arvoista paljon. 

Kulunut viikko on sujunut remontin ja remontin suunnittelun merkeissä. Ei mitään isoa, pintaremonttia ja uudet kalusteet minun ja Peikon makuuhuoneeseen, uudet maalit ja pientä sisustusesinettä lapsen huoneeseen. Kun Peikko muutti luokseni/kun muutimme Peikon kanssa yhteen, emme tehneet yhteiselle makuuhuoneellemme mitään. Se oli lähes sellainen kuin se oli ollut exäni kanssa. Asia ei häirinnyt Peikkoa eikä se häirinnyt minua. Nyt kun asiaa on kypsytelty rauhassa, on suunnitelma yhteisen, meidän oman makuuhuoneen laittamisesta ottanut tulta alle. Kaikki alkoi Peikon ääneen esittämästä haaveesta, että hän haluaisi nukkua Futon-sängyssä. Hyvin nopeasti Futon sai seurakseen uuden hyllyn ja uudet maalit makuuhuoneeseen. Eilen ja tänään olen maalannut makuuhuoneemme kauniin turkoosilla, kirkkaimmalla mahdollisella sävyllä. Lapsi on sutinut omansa täydellisen poltetun oranssin värillä.

Eniten olen kuitenkin nauttinut siitä, että olen saanut laittaa vanhaa tavaraa pois. En roskiin, vaan kierrätykseen. Minun vankkana ja myös erinomaisen toimivana ohjenuoranani on jo vuosia ollut, että kun yksi tavara tulee sisälle, vähintään kaksi vanhaa lähtee pois. Olen parin viime viikon aikana hävittänyt kaikki vanhat cd-levyni ja vinyylini, ison läjän kirjoja, vintistä olen lahjoittanut useamman sinne kertyneen huonekalun pois. Joka kerta, kun pääsen jostain tavarasta eroon, koen mielihyvää ja puhdistumisen tunnetta. Lapsi on jo tottunut siihen, että meiltä tavara lähinnä hupenee koko ajan. Meidän naapurit varmasti ajattelee, että noilla ei ole kotona mitään. Toteaa lapsi, kun raahaamme rappukäytävään taas yhtä isoa Ikea-kassillista kirjoja ja saa ottaa tästä –lappua. Lapsen omakin suhde tavaraan on hyvin kriittinen, ja hänen huoneessansa on minimaalisen vähän tavaraa, samoin vaatekaapissa vaatteita.

En ole koskaan tietoisesti yrittänyt elää ekologisesti, mutta arvoni ovat luontaisesti sellaiset. Ei autoa, asutaan fiksusti pienissä toimivissa neliöissä sellaisessa sijainnissa, josta pääsee pyörällä ja kävellen joka paikkaan, ei osteta turhaa, kierrätetään mahdollisimman paljon.

Sama sääntö pätee meillä pervoilussakin. Kumpikaan meistä ei ole välineurheilijoita tai turhan krääsän perään. Ne harvat jutut, joita ostetaan, pyritään ostamaan laadukkaina, jotta lelut kestäisivät mahdollisimman pitkään. Sama pätee pervovaatteisiin, joita kummallakin on vain muutama vaatekappale. Mutta totta kai välillä täytyy hankkia myös jotain extravaganzaa, oli kyse sitten pervoilusta tai muusta elämästä. Niinpä ajattelinkin esiintyä tämän lauantain isoissa pervopippaloissa uudet, huikean korkeat Minna Parikat jalassa. Jos siis näet juhlissa huojuvan blondin, jolla ei ole aavistustakaan, miten niin korkeilla koroilla kävellään, niin tule ihmeessä moikkaamaan…

Comfortably numb

Lapsi asuu nyt oikeuden päätöksen jälkeen virallisesti Peikolla, isällään - eli meillä. Olemme kaikki kolme kiitollisia ja helpottuneita. Suunnittelimme oikeuden päätöksen jälkeen juovamme kuohuviiniä, mutta Peikko leipoikin sata korvapuustia. Juhlimme siis niillä!

Blondi: Pilviä katossa

Olemme pitkään jutelleet Peikon kanssa siitä, että olisi kiva saada koukku kattooni leikkimistä varten. Olen pohdiskellut ja miettinyt asiaa. Peikko on vitsaillut, että mahtaako luonteeni ja asuntoni fengshui kestää sitä, että puukattoon porataan isohko reikä. Päätimme kokeilla ja ottaa riskin.

Asun vanhassa talossa, jonka alkuperäinen betonikatto on päällystetty puupaneelilla jonkun entisen asukkaan toimesta. Paneeli katossa aiheuttaa itsessään ongelmia poraamiselle. Miten helppoa olisi vain porata reikä suoraan kattoon. En tajua rakentamisesta juuri mitään, mutta tiedän mitä koolaus tarkoittaa. Meistä kumpikaan ei tiennyt, miten koolaus paneelin alla on tehty. Minkä verran paneelin ja betonikaton välissä on tyhjää. Miten koolaukset katossa kulkevat. Paneelissa ei ole nauloja, joista koolausten paikat olisi voinut päätellä. Lisäksi vanhoja rakenteita poratessa on aina vähän tuurista kiinni, että ottaako poran terä kiinni betonin raudoitukseen vai meneekö terä ensimmäisellä yrittämällä sinne minne sen pitääkin.

Päivä 1, tiistai

Ruuvasimme ensin kattolampun irti. Sieltä paljastui pieni reikä. Reiästä näki kuitenkin, että katon ja paneelin välissä on noin 5 cm tyhjää tilaa. Seuraavaksi metallinen mittanauha reiästä sisälle ja sen liikuttelua edestakaisin, jotta koolausten paikat saadaan selville. Peikko arveli, että onnistui laskemaan koolausten paikat oikein.

Merkitsimme koukun paikan kattoon. Poraan oli ostettu valmiiksi pyöreä terä (Tähän Peikko kommentoi, että onko muunlaisiakin teriä olemassa. Haa haa. Mutta siis sellainen pyöreä terä, jolla saa puusta kauniita pyöreitä kappaleita porattua pois). Peikko aloitti poraamisen pienimmällä mahdollisemmalla terällä, jotta kattopaneelista tuhoutuisi mahdollisimman pieni pala. Paneelin reikä tuli porattua menestyksekkäästi eikä näyttänyt kovin pahalta silmissäni. Seuraavaksi oli aika vaihtaa poraan normaali terä ja aloittaa varsinainen betonikaton poraus.

Ja minä inhoan poraamista. Inhoan ääntä, jota porakone pitää. Inhoan sitä, kun poranterä rikkoo pysyvästi kauniita pintoja. Ja inhoan pölyä, jota poraamisesta tulee. Koska porattavana oli sekä puuta että betonia, oli makuuhuone täynnä sekä puu- että betonipölyä. Hengitin syvään, yritin kestää ja toivoa, että poran terä ei osuisi raudoitukseen.

Betonikaton poraaminen lähti nätisti käyntiin. Kunnes… Poran terä osui katon raudoitukseen. Totta kai. Kattopaneelistani puuttui pyöreä n. 2 cm halkaisijaltaan oleva palanen. Turhaan. Jos halusin saada koukun kattooni, vuorossa olisi vielä toisen reiän tekeminen. Ilman, että taaskaan tiedettäisiin, osuisiko poranterä raudoitukseen. Laskimme, että jos poraamme läheltä jo porattua reikää, ei raudoitus voi olla aivan vieressä. Toinen kierros ensin puupölyä ja sitten betonipölyä. Ja tällä kertaa terä upposi riittävän syvälle betoniin.

Seuraava ongelma. Koska koukku täytyy kiinnittää paikalla jakoavaimella, niin mistä löytää avain, joka mahtuu kattojen väliin pienestä reiästä. Ja mahtumisen lisäksi sillä jakoavaimella pitäisi vielä pystyä kiristämään jotain. Täytyykö jakoavaimessa olla taitettu varsi, jonkunlainen vipuvarsi vai millainen sen täytyy olla? Yritin leikkiä reipasta, ja olla niin kuin katossa ei olisi mitään, mikä ei sinne kuulu. Eli 2 kpl reikiä. Peikko lupasi kysyä työpaikkansa teknisiltä ihmisiltä, miten koukun saisi kiristettyä paikoilleen.

Päivä 2, perjantai

Kahden päivän maailmalopun meiningin, itkun ja hammastenkiristyksen jälkeen tapasimme Peikon kanssa kaupungilla. Peikko kertoi innoissaan, miten koukun saisi kiristettyä muutamalla kätevällä kikalla. Kävimme Claes Ohlsonilla shoppailemassa sopivan jakoavaimen sekä sulkurenkaan varsinaiseen koukkuun. Sulkurenkaasta köydet tai muut kiinnittimet saisi kätevästi ja nopeasti roikkumaan käyttöä varten. Löysin kaupasta lisäksi kauniin valkoisen pilven, joka oli kai alun perin jonkinmoinen lasten naulakonnuppi. Päässäni syntyi idea, että peittäisin pilvellä katossani olevan ylimääräisen reiän.

Asentelin pilven peittämään katon pahoinpitelyn ja oli erittäin tyytyväinen lopputulokseen. Vielä vähän valkoista maalia peittämään poraamisesta tulleen puunvärisen alueen paneelissa ja pyöröterän tekemän mustan jäljen. Minäkö tarkka? Hah. Maalaus jäi pensselien ja maalin puutteessa vielä tekemättä, mutta tiedän, että lopputuloksesta tulee hyvä. 

Päivä 3, lauantai

Peikko tuli asentelemaan koukun valmiiksi. Naps naps, koukku vasaralla sisälle. Mutta koukku ei menekään sille porattuun reikään. Käyttämämme poranterä on liian pieni. Peikko huomaa, että alan olla melkoisen epätoivoinen. Onneksi kello on vielä sen verran vähän, että sopivankokoisen poranterän saa haettua kaupasta. Peikko polkee kaupungille. Minä hengittelen syvään ja yritän vakuuttaa itselleni, että kaikki menee hyvin. Maailma ei kaadu muutamaan reikään katossa. Kai? Eihän?

Peikko tulee kaupungilta. Vielä kerran. Lisää poraamista ja pölyä. Ja sitten koukun paikoilleen kiristys. Joka onnistui aivan nappiin!

Sanoin Peikolle, että haluan siivota makuuhuoneen rauhassa. Imuroida, pyyhkiä pölyt, vaihtaa puhtaat petivaatteet pölyisten tilalle. Tuulettaa. Pölyinen Peikko lähti suihkuun, ja minä jäin siivoamaan. Vetelen makuuhuoneeseen ekopesuaineella appelsiinin ja laventelin tuoksua.

Toteamme kumpikin hymyssä suin, että hieno tuli. Koukku, josta olemme pitkään haaveilleet. Koukku tarjoaa monenlaisia lisämahdollisuuksia leikkiin. Lisämahdollisuuksia tuli testattua vielä samana iltapäivänä. Hellittelimme sohvalla ja nautimme läheisyydestä. Tunsin pian, miten Peikon käsi hakeutui silittämään kasvojani. Aloin vajota. Kuulin Peikon sanovan. Uhkaavan. Lupaavan. Että saisin tällä kertaa poikkeuksellisen kovaa käsittelyä. Seuraavaksi roikuinkin jo kattokoukussa kädet pään yli sidottuna. Peikko nautiskeli, kun en päässyt mihinkään karkuun enkä pystynyt suojaamaan käsillä itseäni. Olin kokonaan käytettävissä. Päästä varpaisiin. Yritin pyöriä, vääntyä ja käännellä. Turhaan. Jossain vaiheessa päädyin koukusta nätisti sidottuna pakettina sängylle. Ja leikki jatkui. Sillä seurauksella, että olo on tätä kirjoittaessa melko lailla katujyrän alle jäänyt.

Peikko vitsailee ja kyselee, että miten aion selittää koukun katossa perheelleni ja ystävilleni. En usko, että kukaan tulee siitä kovinkaan paljon kyselemään. Koukku on makuuhuoneessa, jossa kylässä kävijät eivät juuri oleile. Lähipiirini tietään harrastuksestani, joten he eivät asiaa ihmettele. Muille voin syöttää tarvittaessa pajunköyttä kukka-amppelista tai nyrkkeilysäkistä. Koukku olisi helppo naamioida, mutta minua ei oikeastaan kiinnosta. Se muistuttaa mukavasti arjessani siitä, kuka ja mikä minä olen.

PS. Tunnen tällä hetkellä hieman huonoa omaatuntoa siitä, että tuotan blogiin tekstejä melkoisella tahdilla. Niin paljon, että niitä on aina useampi odottamassa. Etenkin kun Peikkoa ei kirjoituta tällä hetkellä. Hänellä on paljon aiheita ja tekstiaihioita muhimassa, mutta inspiraatio antaa odottaa itseään. Ajattelen hyvin vahvasti, että blogi on Peikon, koska hän on aloittanut sen. Ja nyt minä omin sen teksteilläni. Peikko kuitenkin vakuuttelee, että huoleni on turhaa. Hän pitää siitä, että jäsennän maailmaa kirjoittamalla, ja rohkaisee minua kirjoittamaan niin paljon kuin ikinä haluan. Kiitos Peikko-kulta!

Uuden huonekalun testausta

Olen muutaman (nuoren) naisen loukossa. Välillä tuntuu että yhtälö on mahdoton. Miten pitää kaikki tyytyväisinä ja pysyä siinä virrassa vielä itsekkin aidosti onnellisena. Periaatteessa pidän siitä että naruja on vedetty moneen suuntaan, mutta rajansa kaikella. Nyt aikaani ja läsnäoloani kaipaa useampi taho, tosin eritavalla kukin. Olen yrittänyt järjestellä asioita parhaani mukaan, mutta aina ei vaan voi miellyttää kaikkia. Tai kenties voi mutta silloin omat suunpielet osoittavat varpaisiin. Silti en oikeasti valita sillä elämässäni on juuri nyt ne asiat mithä haluankin.  

Blondi yllätti jälleen positiivisesti. Tällä kertaa todella lämpimästi. Luulempa jopa että hän ei täysin ymmärrä kuinka paljon tämä ele minua miellytti. Blondille koti on turvapaikka. Avara, rauhallinen, pelkistetty josta kuitenkin löytyy kaikki mitä hän tarvitsee. Hän selvästi viihtyy kotonaan ja pitää siitä että asunto on hänen näköisensä. Hän sanoo useasti nauttivansa kotiin saapumisestaan. Hänen maailmansa on paikoillaan kotona. Minäkin pidän hänen asunnostaan edellä mainituista syistä. Yhdessä olemme tosin miettineet miten saisimme kauniiseen kattopaneelin sopivan reiän josta voisimme porata reiän betonikattoon ja kiinnittää ankkurilla sinne koukun. Ehkäpä se pieni koukku sopisi Blondin Feng Shuihin. Mutta taikaisin siihen eleeseen. Blondi kertoi löytäneensä mukavan 50-luvun vuodesohvan, joka tyylillisesti olisi hyvin sopiva hänen kirjastohuoneeseensa ja tarpeeksi pitkä minun jälkikasvun siinä nukkua. Blondi tietää kuinka paljon mietin jälkikasvuani ja että teen paljon töitä sen eteen että arjessani olisi hyvä olla. Se että nyt heillä olisi tarvittaessa oma huone myös blondin luona on iso asia minulle. Nyt tämän pienen hankinnan myötä olisimme jälleen askeleen lähempänä yhteistä helpompaa arkea.

Hakiessamme sohvaa en, ihme kyllä, miettinyt sen pervo-ominaisuuksia. Olin kyllä ihastunut sen kuntoon, tyyliin ja hienoon yksinkertaiseen systeemiin josta pienestä sohvasta saadaan nopeasti levitettyä kunnon sänky. Tuollaisia kun ei enää tehdä.

Myöhemmin kun sovittelimme (jännitimme mahtuuko) sohvaa paikoilleen, katselin sitä myös sillä silmällä. Lyhyt istuinosa, matala selkänoja, melko vankan näköiset jalat. Pienen ideoinnin jälkeen sehän suorastaan huusi blondia polvilleen väärinpäin vatsa nojaten selkäosaan, kädet roikkuen selkänojan ylin ja nilkat kiinnitettyneinä sohvan jalkoihin. Illalla sitten sohva oli pakko koeajaa. Leikimme ensimmäistä kertaa kirjastohuoneessa ja totesimme sohvan olevan lujaa vanhaa laatua.

Koska tämä postaus on myös vuoden viimeisimpäni, niin haluan tuoda esille vielä muutaman asian. Ensinnäkin haluan toivottaa kaikille lukijoille onnellista ja antoisaa uutta vuotta. Saatta joidenkin olla vaikea uskoa, mutta minulle uusi vuosi tulee varmastikkin olemaan parempi kuin vielä tämä käynnissä oleva. Toiseksi haluan kiittää teitä lukijoita. Blogia on luettu n. 12000 kertaa. Kolmanneksi meiltä on useastikkin kysytty miksi kirjoitamme tätä blogia? Olen myös alkanut saada anonyymeja viestejä, aina vaan enemmän, ja poimin sieltä viimeisimmän ja erittäin lämpimän joka vastaa edellisen kysymykseen melkeen täydellisesti. Tämän viestin myötä toivon teille kaikkea hyvää.

comment: kiitos tästä blogista! 

kiitos kiitos kiitos :) 

tälläiseen touhuun ei oma uskallus olisi riittänyt,

 jos en olisi tätä blogia seuraillut. 

hyvää uutta vuotta teille!