Suhde on herkkä taitolaji

Minua on ravisteltu viimeisen puolen vuoden aikana normaalia enemmän. Syksyn harmaus näytti välillä melko mustalta ja nukkuminenkin oli haastavaa. Luin enemmän kirjaa yöllä kello kahden ja neljän välillä kuin iltaisin nukkumaanmennessä. Leukani tuntui painautuvan kohti rintaa, ja pervoilutkin tuntuivat karkaavan sinne kuuluisaan kaappiin. Syy oli kuitenkin selvillä, ja päätin tehdä asialle vihdoin jotain. Nyt ovatkin merkit ilmassa, että tästä voi tulla elämäni kevät.

Syksyn pimeinä hetkinä laiminlöin ystäviäni ja suhdettani nukkeen. Oli helpompaa käpertyä peiton alle kuin pitää yhteyttä toiseen. Muutamalle ystävälleni sanoitin mistä tuulee, mutta en läheskään kaikille, ja ikävä kyllä nukke kuului näihin jälkimmäisiin. Oli helppo olettaa, että jos toinen on poissa paikkakunnalla ja hektisesti töissä, niin hän ei välttämättä kaipaisi minua tai kuulumisiani. Vaikka todellisuudessa tilannehan oli luultavasti juuri toisinpäin. Omatuntoni välillä kolkutteli, sillä tiesin, että yhteydenpidossamme oli pitkä tauko. Niinpä loppujen lopuksi en hirmuisesti yllättynyt, kun sain nukelta viestin jossa kysyttiin "Onko nukke heitetty roskiin?"

Loistavaa, että nukke kirjoitti. Sain lopulta kerrottua syksystäni ja sen tuomista haasteista. Nukke kertoi, että olisi halunnut kuulla nämä kaikki heti ja totta kai hän oli myös oikeassa. Joskus tilanteet vaan luisuvat suuntaan, johon ei aina haluaisi.

Samainen keskustelumme nosti pöydälle toisenkin kissan jonka yhdessä hätistelimme tiehensä. Suhteemme on perustunut kovasti sessiopohjalle - jopa siinä määrin, että ystävyytemme ja sen ylläpito on unohtunut tai ainakin jäänyt hoitamatta. Näemme melko harvoin, ja ehkäpä siitä syystä olemme olettaneet, että paras käyttää nämä yhteiset hetket ihoon kepillä piirrellen. Olettaen ilman, että olisimme kunnolla pysähtyneet pohtimaan, onko tilanne oikeasti näin. Itse kerroin kokevani jopa paineita siitä, että näinä yhteisinä hetkinä pitäisi olla keppiä ja porkkanaa tarjottavana, vaikka voisimme mennä aivan yhtä hyvin leffaan. Oikeastaan en yllättynyt, kun nukke olikin samaa mieltä. Päätimme korjata tämän tilanteen ja aloitimme sen pitkällä kävelyllä joululomalla, johon kuulun lounas ja myöhemmin kahvit.

*****

Olen esitellyt nuken jonkin aikaa sitten hyvin erityiselle ystävälleni. Kutsun häntä tästä eteenpäin Rouvaksi. Kaikki lähti sivulauseesta, jonka tämä Rouva kerran sanoi. Nyt näyttää, että tämä toiveena esitetty lause on päätymässä toteen. Voitte siis varmasti kuvitella, että minulla, Rouvalla ja nukella on ollut paljon puhuttavaa ja jaettavaa keskenämme. Luottamuksemme on ollut kova, ja piirissämme on jaettu myös niitä kaikkein pimeimpiä salaisuuksia.

Sitten pikku Peikkonen yritti olla hauska, niin kuin se piru vie välillä yrittää olla ihan liiaksi. Tällä kertaa huumorilla sanottu lause (nuken ja Peikon yhteinen vitsi) kohdistuikin Rouvaan, joka ei voinut tietää mistä tässä oli kyse. En voinut mitenkään arvata, että tämä piikiksi muuttunut vitsi pureutuikin Rouvan kuplan läpi, jopa niin syvälle, jonne en minäkään sietäisi kenenkään minua piikittävän.

Kun tämä tapahtui, oli taivaan tietämätön, minne olin vitsini työntänyt. Huomasin kuitenkin Rouvan käytöksestä, että nyt jostain nihertää. Koetin kysyä asiaa suoraan, mutta en saanut siihen vastausta. Loppujen lopuksi kysyin asiaa nukelta, joka oli myös täysin tietämätön ja uumoili, että kyse ei ole mistään minuun liittyvästä. Muutama päivä kului hieman ihmetellen, kunnes sain sähköpostin otsikolla "Ärtynyt Rouva".

Onni onnettomuudessa oli, että vaikka minä vitseineni olin väärässä paikassa, ja vaikka Rouva ei saanut heti asiaa selvitettyä, teimme sen kuitenkin pölyn laskeudettua. Onneksi kyse oli vaan väärinymmärryksestä ja väärästä olettamuksesta. Nyt voimme jo nauraa asialle, mutta tämä oli hyvä muistutus siitä, kuinka herkkiä asiat saattavat olla ja siitä, että ei ole syytä olettaa mitään, vaan kysyä.

Sun kanssa mä en pelkää

Maaliskuu

Vietämme Peikon kanssa lauantai-iltaa kahden. Pitkän ja raskaan työviikon jälkeen. Olemme puhuneet paljon, rentoutuneet, harrastaneet seksiä, juoneet isot lasilliset viiniä.

Olemme juuri aloittamassa leffankatselun, kun Peikko vetää minut syliinsä. Tule kulta tänne, mulla on yksi juttu, jonka mä haluan kertoa sulle.

Kun sähän tiedät, että mulla on sellainen tosi vahva kuolemanpelko ollut pitkään. Kun mulla on tämä menneisyys ja nämä traumat. Että mä pelkään, että mulle tapahtuu jotain. En niinkään omasta puolestani, mutta lähinnä tyttöjen.

Ja minä alan itkeä. Mä en kulta halua, että sulle tapahtuu mitään. Hshhh, kulta - mulle ei ole tapahtumassa mitään.

Niin mulla on tässä viime aikoina tullut sellaisia oivalluksia. Kun ollaan puhuttu siitä, että mä ehkä aloitan sen oman terapian. Ja mä olen muutenkin miettinyt paljon asiaa.

Mulle tuli viime vuoden lopussa sellainen ahaa-elämys. Kun mä yöllä aika usein tulen suhun kiinni ja rutistan sua. Niin kerran kun mä tein niin, niin mä ymmärsin ja tajusin, että sun kanssa mä en pelkää. Siis kuolemaa. Että kun mä olen sussa kiinni ja sun kanssa, niin mä en pelkää. Mun on niin hyvä olla.

Niin mä ajattelin, että koska mun on tässä niin hyvä olla, niin mä haluaisin mennä sun kanssa naimisiin...

*****

Litra kyyneleitä myöhemmin. Mäkin haluaisin kulta mennä sun kanssa naimisiin. Musta se olisi tosi ihanaa.

*****

Syyskuu

Se päivä oli tänään <3

Lokerot minussa

Ihanainen Pikkusisko kirjoitti BDSM-baarin kolumnissaan lokeroinnista, rooleista ja määrittelystä ajatuksia herättävän postauksen. jota on pakko hieman jatkaa.

Ihminen on aina olemassa toisen ihmisen kautta, halusimme tai emme. Pieni lapsi ei hahmota olemassaoloaan itsenäisenä olentona, vaan säätelee itseään äitinsä kautta. Peilisolut, kiintymyssuhdeteoria, mentalisaatio - you name it… rakkaalla lapsella on monta nimeä. Pääasia on kuitenkin, että kukaan meistä ei elä tyhjiössä, vaan olemme olemassa aina toisten ihmisten kautta. Myös me aikuiset. Tyhjiössä ilman muita ihmisiä ihmislapsi kuolee, samoin kävisi varmasti monelle aikuisellekin.

Näin ollen myös ihmisen tapa olla on suhteessa muihin ihmisiin. Vaikka meillä kaikilla on tietty perusluonne – ominaisuudet, olemme kuitenkin aina erilaisia eri ihmisten kanssa. Samoin eri ihmiset nostavat meissä pintaan erilaisia rooleja, käyttäymismalleja ja tapoja olla. Ihminen ei koskaan ole vakio, vaan hän on aina olemassa jonkun suhteen kautta. Tietysti tylsää tässä individualismia ihannoivassa yhteiskunnassa, jossa on kunnia-asia pärjätä yksin, mutta näin se nyt vaan menee.

Edellisestä on helppo johtaa, että me kaikki olemme seksuaalisia olentoja/pervoja suhteessa toisiin seksuaalisiin olentoihin – kulloiseenkin tai kulloisiinkin vastakappaleisiin. Meillä kaikilla on oma peruspervoutemme, mutta se muuttuu, jalostuu ja muovautuu aina kulloisenkin vastakappaleemme/vastakappaleidemme mukaan.

Mistä sitten johtuu tarve lokeroida itseään ja muita? Kun puhutaan kuitenkin seksuaalisesta marginaaliryhmästä, auttaa lokerointi löytämään paremmin niitä vastakappaleita. Mä tykkään tästä, tästä ja tuosta, mutta en tuosta. Mistä sä tykkään? Kun mennään erilaisille pervopalstoille ja -foorumeille, jotka perustuvat siihen, että ihmisellä on profiili, on lokerointi käytännössä katsoen tehty ja lukkoonlyöty. Lokeroinnin heikkous on siinä, että sitä on myöhemmin lähes mahdotonta muuttaa. Se mikä alussa palveli tarkoitustaan, on muuttunut rasitteeksi. 

Mielestäni lokerointi tai ehkä pikemminkin määrittely on tarpeellista tai olennaista myös siinä kohtaa, kun omaa pervoidentiteettiä on vasta hakemassa. Kun ei vielä oikein tiedä, kuka minä olen. Kun vasta aavistelee, ehkä ensimmäisen kerran uskaltaa kokeilla. Aloittelevaa pervoa määrittely saattaa auttaa. Tai lähinnä määrittelyn mukana tulevat termit. Ai toikin on tuollainen? Alistuva. Masokisti. Fetisisti. Helpotus siitä, että ei olekaan yksin. Että on löytänyt kaltaisensa. Oman viiteryhmänsä. Heimon. 

Ihmisellä on sisäänkirjoitettu tarve määritellä itsensä – meistä kukaan ei ole määrittelyistä vapaa. Kun tapaamme uuden ihmisen ensimmäistä kertaa, teemme ihmiseen liittyen ison joukon erilaisia määrittelyitä. Yleisin määrittely lienee sukupuoli mies/nainen –akselilla. Jos kriteerit eivät täyty, seuraa usein hämmennys. Ei mies, ei nainen, jotain muuta, mitä? Seuraavaksi yleisimmät määrittelyt teemme ikävä kyllä vartalon muodon ja iän mukaan. Saa olla eri mieltä. Kun ihmiseen tutustuu paremmin, menettävät nämä määrittelyt usein merkityksensä. Harva meistä miettii aktiivisesti omien ystäviensä sukupuolta, ikää tai ruumiinrakennetta.

Samoin käy usein myös pervodentiteetille. Kun on jollain tavalla hahmottanut, että minä olen tämä ja tätä minä haluan, muuttuu määrittely merkityksettömäksi – etenkin, jos mukana kuvioissa on vakituinen kumppani. Seuranhaun aktivoituessa määritellyn tarvekin aktivoituu.

Olen itsekin pervoidentiteettini löytymisen alkumetreillä lokeroinut itseni hyvin tiukasti. Minä olen alistuva nainen ja sillä selvä. Helppoa ja yksinkertaista. Matkan varrella roolit ovat kuitenkin muotoutuneet  ja hioutuneet edelleen, rajat siirtyneet ja pervoilusta on tullut elämäntapa ja toimintaa, joka usein määrittyy suhteessa vastakappaleeseen. Peikolle tulen aina olemaan alistuva nainen. Olen totta kai paljon muutakin. Tällä hetkellä enimmäkseen jotain muuta. Elämänkumppani, rakastettu, lapsen äitipuoli. Tällä hetkellä alistuvuuteni on melko lailla piilossa. Se on totta kai aina läsnä minun ja Peikon seksissä, mutta usein hyvin hienovaraisena pohjavireenä. Että kysyn aina luvan laukeamiseen, vaikka harrastaisimme miten vaniljaista seksiä tahansa. Että en koskaan runkkaa ilman lupaa. Että Peikolla on aina oikeus seksiin kanssani. Tällaisia. Näistä muodostuu minun alistumiseni kulmakivi. En tiedä, miten asia olisi, jos minulla olisi muita miespuolisia leikkikavereita. Mikä olisi minun juttuni silloin?

Suhteessa naisiin olenkin jo jotain ihan muuta. Aktiivinen aloitteentekijä. Paskadomme. Tykkään nöyryyttää. Puhua rumia. Koskea. Silitellä. Helliä. Nauttia pehmeästä ihosta – yhtä pehmeästä kuin omanikin. Suhteessa naisiin en ole määriteltävissä –mielenkiinnon kohteet riippuvat aina vastakappaleesta.

Pikkusisko puhui adjektiiveista ja verbeistä substantiivien sijaan. Ihminen on sitä, mitä hän tuntee ja mitä hän tekee. Minulle adjektiivit ovat aina olleet haastavia, koska en oikeasti tiedä, millainen pohjimmiltani olen. Olen kameleontti, joka mukautuu aina joukkoon. Voin olla juuri sitä, mitä minun missäkin kontekstissa halutaan olevan. Ulospäinsuuntautunut, supersosiaalinen tunnelmankohottaja. Vetäytyvä, sisäänpäin kääntyvä tarkkailija. Joukon viihdyttäjä. Realisti, joka on jalat maassa ja auttaa muitakin maadoittamaan itsensä tähän todellisuuteen. Empaattinen kuuntelija. Tiukka ammattilainen, jota muiden tunteet eivät hetkauta. Porukan älykkö. Tahallaan tyhmä kyseenalaistaja, joka ikään kuin ei ymmärrä. Adjektiivien kautta määrittely on lähes mahdotonta, koska voin olla mitä tahansa. Kaikki riippuu vastapelurista ja omasta fiiliksestäni. Sekä siitä, että aktivoituuko ulkopuolisuuden tunnelukkoni. Kanssapervojen tai oikein hyvien ystävien kanssa se on usein hiljaa, muiden kanssa en koskaan tiedä, mistä skeemamoodista itseni milloinkin löydän. 

En myöskään koskaan tiedä, miten muut minut näkevät. Siksi tulkinta saattaakin yllättää. Olimme Peikon kanssa mukana haastateltavina Imagen pervoaihessa artikkelissa. Mietin haastattelun jälkeen, että olin varmasti puhunut liikaa enkä ollut saanut itseäni ilmaistua selkeästi. Kunnes sain artikkelin luettavaksi ennen julkaisua.

Kas tässä toimittajan näkemys: Peikon avovaimo Blondi on analyyttinen ja aavistuksen varautunut nainen, jonka voisi kuvitella helposti humanistisen tiedekunnan käytäville.

Ai, tällainenko mä olinkin tänään?

Blondi: Täydellinen pervo?

”Näissä blogeissa, mitä olen lukenut, ihmiset tuntuvat olevan joko A niin pirun hyvännäköisiä, että ulkonäkö tai vartalon vanhentuminen ei nouse esille tai B yksinkertaisesti aihe ei ole merkityksellinen ihmisten ollessa sisältä itselleen riittäviä. Kumpikin vaihtoehto saa minut kateelliseksi.”

Meilikeskustelussa erään lukijan kanssa verkkokalvolleni kiinnittyi yllä oleva lause. Se ei ollut meilin pääpointti, mutta minun mieleeni se jäi pyörimään. Lisäksi tänä keväänä muutenkin lievästi ilmassa leijunut neljänkympin kriisi antaa hyvän syyn sanoittaa aihetta omasta näkökulmastani.

Olen usein kirjoittanut pervoilun sekä myös kirjoittamisen terapeuttisuudesta ja kaivan terapiakortin taas esille. Olen muistaakseni sivunnut blogissa omaa syömishäiriötäni, mutta jos en ole, niin tehdään se nyt.

Sairastuin syömishäiriöön vasta nuorena aikuisena n. 25-vuotiaana aloittaessani elämäni ensimmäisen ja samalla myös viimeisen laihdutuskuurin. Sitä ennen en ollut koskaan miettinyt, mitä syön tai miltä näytän. Jostain ajatus muutaman kilon tiputtamisesta lähti – minulle, valmiiksi jo normaalipainoiselle ihmiselle. Liityin laihdutusorganisaatioon, jossa ruuat jaoteltiin sallittuihin ja kiellettyihin. Tämä yhdistettynä tuolloiseen täydellisyydentavoittelijapersoonallisuuteeni sekä jokaviikkoiset punnitukset koituivat minun kohtalokseni.

Olen sairastanut epätyypillistä syömishäiriötä, johon ei ole kuulunut vahvoja fyysisiä oireita. En ole ollut langanlaiha enkä lihava. En ole koskaan oppinut oksentamaan lukuisista yrityksestä huolimatta enkä ole pystynyt olemaan täysin syömättä johtuen pahasta migreenistä.

Nyt ajatellen olen tietenkin kiitollinen, tuolloin ajattelin ainoastaan, että olen epäonnistunut syömishäiriössä. Kuitenkin ajatukset olivat ruuassa, syömisessä ja kehossani 24/7. Arvotin päivät täysin sen mukaan, mitä painoin ja mitä söin. Aamulla punnitus – jos paino oli laskenut, niin oli hyvä päivä, jos jotain muuta, niin kurinpitotoimet käyntiin. Oloni oli hyvä, jos onnistuin syömään vähän ja oikeanlaista ruokaa, masennusta ja ahdistusta jos söin mielestäni paljon ja vääränlaista ruokaa. Lopulta kielletyt ja sallitut ruuat hallitsivat koko elämää ja saivat ihan oman logiikan. Ammattiapua en hakenut syömishäiriööni koskaan, vertaistukea kylläkin.

Toipuminen syömishäiriöstä kesti kauan, vaikka en ehkä ollut ulkoisten mittapuiden mukaan kovinkaan sairas. Pääni oli kuitenkin useamman vuoden ollut täysin sekaisin. En usko, että voin koskaan parantua täysin syömishäiriöstä. Olen kuitenkin toipunut ja elän normaalia elämään. Mutta. Ruoka ei ole kuitenkaan minulle koskaan vain ja ainoastaan ruokaa, vaan siihen liittyy paljon erilaisia merkityksiä. Kehonkuvani tulee olemaan aina vääristynyt. Saatoin entisessä avioliitossani osoittaa exälleni kadulla kulkevaa naista, joka oli kokoa xxl ja kysyä, että olenko mä saman kokoinen kuin toi. Koska en oikeasti hahmottanut omaa kokoani. 

Vaakaa en omista enkä aio sellaista koskaan hankkiakaan. Olen myös päättänyt, että en enää koskaan laihduta. On ihan yhdentekevää mitä painan, en halua enää koskaan täyttää mitään kriteereitä. Minun kohdalla vaa´alle nouseminen olisi kohtalokasta ja laukaisisi syömishäiriön suurella todennäköisyydellä uudelleen. Edelleen, lähes 20 vuoden jälkeenkään en uskalla käydä vaa’alla.

Ai niin, se syömishäiriö. Luulin pitkään olevani terve ja toipunut. Kunnes tajusin, että en ole toipunut lainkaan. Syömishäiriö, suorittaminen ja täydellisyydentavoittelu vain muuttivat muotoaan. Oli vuorossa masennus ja vaikea työuupumus ja mitä näitä nyt onkaan.

Tänään, tällä hetkellä, peilistä näkyy ihan kelvollisen näköinen keski-ikäinen nainen, toisinaan taas jotain aivan muuta.

Olen aina ollut  kohtuullisen tyytyväinen kasvoihini. Ajatellut, että niitä ei voi muuttaa kuin kirurginveitsellä. Keho on taas kuin muovailuvahaa – siitä saa liikkumalla ja laihduttamalla mieleisensä (sanoo sairas mieli). Kasvoni eivät ole kauniit, enemmänkin oudot. Kovinkaan moni vaniljamies ei ole elämäni aikana katsonut perääni tai kiinnittänyt minuun oikeastaan mitään huomioita. Pervomiehiä ja lesbo- sekä bi-naisia kiinnostan jostain syystä enemmän poikatukkani ja outojen kasvojeni kanssa.

Olen perinyt äitini hyvät geenit ja näytän ikäistäni nuoremmalta. Myös tyyli tekee paljon. Silti, hyvinäkään päivinä en näytä enää kolmekymppiseltä itseltäni. Mikä on luonnollista, koska mittarissa on 40 plus. Silmäkulmissani on pieniä ryppyjä. Oikeaan silmäkulmaan ja suupieliin on tullut pigmenttimuutoksia. Kasvoni eivät ole enää nuoren ihmisen kasvot, vaan oikeasti aikuisen, vanhenevan naisen kasvot. Olen aina tuominnut esteettisen kirurgian muista kuin pakottavan painavista syistä, mutta mieleni alkaa muuttua tässä(kin) asiassa. Tällä hetkellä ajattelen, että voisin aivan mainioisti jossain kohtaa tehdä jonkin sortin kasvojenkohotusleikkauksen ja saada freesimman ilmeen useaksi vuodeksi. Ymmärrän myös nykyään niitä vanhenevia ihmisiä, jotka haluavat pistää botoxia huultensa juonteita silottamaan. 

Myöskään kehoni ei ole enää nuori. Kehon vanheneminen on kuitenkin hitaampaa kuin kasvojen. Kehoni on ulkoisesti hyvinä päivinä ihan jees. Mikään paikka ei roiku kovin pahasti. Kehoni ei ole kantanut eikä synnyttänyt lasta, joten niitä merkkejä minussa ei ole.

Vaikka kehoni ei ole täydellinen, toimii se kohtuullisen hyvin. Se sallii minun kävellä, harrastaa seksiä missä asennossa haluan, se tottelee minua joogassa, kunhan muistan kohdella sitä lempeästi. Kehoni on kuitenkin pysyvästi rikki monesta kohtaa, joten se tarvitsee säännöllistä huoltoa kiropraktikolla. Sitä täytyy kohdella hyvin, jotta se jaksaa arjessa – samanlaista huolenpitoa tarvitsee mieli.

Kuitenkin pervokontekstissa koen olevani viehättävä monellakin tavalla. Etenkin pervobileet ovat hyvä paikka saada tervettä egobuustia ja kohottaa itsetuntoa. Voi pukeutua ja meikata juuri niin kuin haluaa. Kantaa itsensä juuri sellaisena kuin on ylpeänä siitä, mitä on. Uskonkin, että tästä kumpuaakin se itseluottamus, joka mielestäni monella pervolla on – etenkin tilanteissa, joissa identiteettiä saa ilmaista vapaasti. Kun tietää mitä on, eikä häpeä sitä, niin kyllähän sellainen ihminen näyttää totta kai hyvälle. Riippumatta siitä, minkä näköinen tai kokoinen hän on. Tapaamani pervot ovat kaikki ihan tavallisia ihmisiä. Eri kokoisia, eri näköisiä. En uskon, että monestakaan meistä näkee arjessamme, mitä makuuhuoneissamme tapahtuu.

Itse en juuri manifestoi pervouttani siviilielämässä. Tietty koru kaulassa ja sormus sormessa voi kertoa asiaan vihkiytyneelle jotain, mutta muille ne ovat vain koruja. Teen työtä, jossa on kohtuullinen määrä edustamista ja kouluttamista, enkä usko, että erotun juurikaan muista alani ammattilaisista. Ehkä joku saattaa muistaa, että ai niin, se lyhyttukkainen, jännän näköinen nainen mutta siinä se.

Merkityksellistä on totta kai myös se, että oma kumppani, minun tapauksessani Peikko, kehuu ulkomuotoani ja olemustani. Riippumatta siitä, miten nuhruinen tai väsynyt arjessa olen, puhuu hän aina minulle arvostavaan sävyyn. Saa minut tuntemaan itseni kauniiksi ja haluttavaksi.

Mutta koska tästä aiheesta ei tule loppua, täytyy minun todeta, että A. en ole pirun hyvännäköinen (paitsi bileissä...) ja B. useimmiten en lainkaan riitä itselleni. Avaan täten keskustelun pervojen ulkonäköpaineista, vanhenemisesta ja itsetunnosta. Sana on vapaa.

Blondi: Veteenpiirrettyjä viivoja

Olemme Peikon kanssa pohtineet viime aikoina paljon rajojamme ja sääntöjämme. Luottamusta ja sen rikkomista. Meillä on nykyään elämässämme yhteinen nukke, josta pidämme parhaamme mukaan huolta. Nukke on Peikon leikkikaveri, ehkä jopa vähän myös minun. Tosin minulla on asian, tai siis oman estoisen pääni kanssa vielä jonkin verran työstettävää. Että minäkin joskus voisin leikkiä jonkun muun kanssa? Muutakin kuin piiskata tuttuja bileissä.

Nukke on Peikon ensimmäinen vakituinen leikkikaveri meidän parisuhteemme aikana. Vaikka muitakin on ollut, on kyse ollut lähinnä yksittäisistä tai muutamista leikkikerroista. Joista ei ole ollut tarkoituskaan tulla mitään vakavampaa tai jotka eivät ole toimineet niin hyvin, että niistä olisi tullut jotain vakavampaa.

Nyt elämässämme on ihminen, joka näyttää asettuvan kuvioomme hyvin vakituisemmaksi osaksi. Sekä ihmisenä, ystävänä että pervona. Kokonaisuutena. Jotenkin asiat tuntuvat loksahtelevan paikoilleen omalla painollaan luonnollisesti. Ilman suuria ponnisteluja.

Samalla olen taas kerran päässyt tutkailemaan omaa mustasukkaisuuden tunnettani tai oikeastaan sen puuttumista. Jostain syystä iso kasa yhteiskunnallisia yksiavioisuuden normeja yrittää tunkea päähäni. Että minun tällaisessa tilanteessa pitäisi olla mustasukkainen. Olen todella miettinyt ja pohtinut asiaa. Tutkinut itseäni. Kääntänyt ja vääntänyt. Ja ihmetellyt mustasukkaisuuden puutetta. Olen myös miettinyt sitä, että onko minussa jotain vikaa, kun en ole mustasukkainen? Tai voinko olla niin tunnevammainen, että en yksinkertaisesti tunnista tunnetta? Kuitenkin kaikki ärtymyksen ja ahdistuksen oireet loistavat poissaolollaan, kuten myös psykosomaattiset kivut, jotka yleensä kertovat että päässäni ei ole kaikki kunnossa. Onneksi olen kuitenkin saanut lievän mustasukkaisuuden kokemuksen, joten tiedän, että kykenen tunteeseen.

Eilen Peikko oli sovitusti nuken kanssa liikenteessä. Olimme sopineet, että yhteinen ilta on ok, koska minä en kuitenkaan edes ole kotona, vaan töissä ja koulutuksessa. Eli aika ei ole poissa yhteisestä ajasta. Tulin eilen illalla kotiin melko väsyneenä. Lapsi oli kotona kipeänä, enkä olisi jaksanut pitkän päivän jälkeen olla läsnä. Olin lisäksi luvannut käydä piipahtamassa vanhemman lapsen luona ihan muissa asioissa – sellaisissa, jota Peikko ei olisi voinut hoitaa. Huomasin pienen ärtymyksen tunteen liittyen Peikon poissaoloon. Mutta tunne liittyi hyvin vahvasti siihen, että hän ei ollut kotona jakamassa tilannetta kanssasi eikä siihen, että kenen kanssa hän oli liikenteessä. Sama ärtymyksen tunne olisi herännyt, vaikka hän olisi ollut kuntosalilla tekemässä treeniä. Voidaanko tämä tunne luokitella mustasukkaisuudeksi?

*****

Uuden ihmisen tullessa elämäämme olemme saaneet miettiä myös rajoja. Muistan joskus kirjoittaneeni, että minusta ei tuntuisi hyvältä, jos Peikko harrastaisi penetraatioseksiä jonkun muun kuin minun kanssani. Tuon lauseen jälkeen totesin kuitenkin, että jos hän sitä kuitenkin haluaisi, olisi se minulle todennäköisesti ok tilanteesta ja ihmisestä riippuen. Veteen piirretty, keinotekoinen viiva.  Nyt olemme tilanteessa, jossa tällaista on tehty. Minun luvallani ja suostumuksellani. Huomasin taas jälleen kerran tutkiskelevani, että miltä asia minusta tuntuu. Tai pitäisikö sen nyt tuntua jotenkin erityiseltä? Ei tuntemuksia. Toki turvaseksiasiat puhuttivat ja niistä keskustelimme Peikon kanssa pitkään. Peikko puolestaan on käynyt saman keskustelun nuken kanssa, ja olemme päässeet ratkaisuun, joka tyydyttää kaikkia osapuolia ja on myös turvallinen.

Meistä kahdesta Peikolla on selvästi enemmän työtä mustasukkaisuuden tunteiden kanssa. Koska koko ajan kun hän pohtii omia tekojaan ja rajojaan, käy hän myös dialogia itsensä kanssa. Olisinko minä valmis antamaan blondille samat oikeudet? Karkeasti sanottuna olla toisen miehen pantavana. Vastaus on pohdiskelun jälkeen ainoa mahdollinen eli positiivinen.

Alan vähitellen uskoa yhä vahvemmin siihen, että kun rakkautta jakaa, sen määrä myös lisääntyy. Että rakkauden määrä on ikään kuin lisääntyvä luonnonvara. Kun sitä hoitaa, hellii ja jakaa, tulee sitä myös lisää. Jaettavaksi sekä parisuhteeseen että sen ulkopuolelle. Jotenkin tämän oivalluksen myötä myös polyamoria näyttäytyy ymmärrettävämpänä. Olen ollut aiemmin sitä mieltä, että seksiä voi kyllä jakaa monien ihmisten kesken, mutta rakkautta ei. Nyt alan uskoa, että sekin on mahdollista.

Teemme Peikon kanssa mielenkiintoista matkaa, emmekä tiedä vielä yhtään, mihin se johtaa. Suunta vaikuttaa kuitenkin oikealta, joten se riittää tässä vaiheessa. 

Blondi: Parisuhdekurssi, luurankoja ja joogaa

Olimme Peikon kanssa viikonloppuna parisuhdekurssilla. Kumpikin elämämme ensimmäisellä sellaisella.

Joitain läheisiämme ajatus on kummastuttanut – samoin aluksi perheemme teiniä. Ai parisuhdekurssi? Mihin te sellaista tarvitsette? Onko teidän parisuhteessa joku vialla? Teinin kanssa keskustelu oli nopeasti käyty. Ei kun me mennään kurssille siksi, että meidän parisuhde tulee entistä paremmaksi. Ok, no sitten. Kerroimme kurssin ohjelmasta ja aiheista sekä näytimme hänelle kurssiohjelman. Toi on ihan kuin sellainen aikuisten protuleiri, totesi hän tyytyväisenä ohjelman nähtyään, eikä asiasta tarvinnut enää puhua. Kurssin jälkeen kerroimme hänelle yleisellä tasolla siellä käsitellyistä aiheista. Sanojen sijaan jotkut reagoivat myös paljon puhuvalla hiljaisuudella. 

Mielestäni parisuhteen hoitaminen on vähän sama asia kuin gynekologilla tai hammaslääkärillä käyminen. Lääkärissäkin käydään vuosittain eikä vain silloin, kun on jotain akuuttia vaivaa. Pitämässä huolta itselle tärkeistä asioista. Meille kurssi tuotiin ikään kuin tarjottimella työpaikkani tarjoamana koulutuksena. Jotta voin auttaa muita, täytyy minun olla sinut omien varjojeni kanssa. Myös parisuhteessa olevien. 

Kurssi oli antoisa ja täynnä suuria tunteita. Olen tottunut käsittelemään omia varjojani vuosien varrella eri keinoin, joten niiden kaivaminen ei jännittänyt. Aloin jännittää siinä vaiheessa, kun aidosti ymmärsin, että menen kurssille Peikon kanssa kaksin ja käsittelemme asioita yhdessä. Kurssi keskittyi oman menneisyyden ymmärtämiseen ja siihen, miten omat menneisyytemme näkyvät parisuhteessamme. Teimme ohjaajien johdolla paljon avaavia harjoituksia, osa pitkiä ja rankkoja, joissa menneisyyden kipupisteitä kohdattiin sekä itse työskennellen että muiden työskentelyä katsoen ja havainnoiden.

Olen muutenkin avautunut viimeisen kuukauden aikana Peikolle eräästä isosta luurangosta, jota olen säilyttänyt kaapissani. Luuranko liittyy entiseen parisuhteeseeni, ei Peikkoon. Silti asia on vaivannut minua. Koko suhteemme ajan noussut välillä mieleeni. Vienyt minulta paljon energiaa. Pitäisikö minun kertoa? Kuuluuko Peikon tietää?

Eräänä iltana töksäytin sitten asian suustani kyynelten saattelemana. Peikko suhtautui asiaan hyvin. Kerroin, miksi haluan hänen tietävän. Asia ei ollut Peikolle kovin merkityksellinen, mutta kerroin sen siksi, että en halua, että välillämme on salaisuuksia. Pointti ei ollut itse asia, vaan se, että yhden avioeron koettuani haluan elää sellaisessa parisuhteessa, jossa kipeätkin asiat kerrotaan ja nostetaan pöydälle. Mielestäni luurankojen kanssa on helpompi tanssia kuin yrittää pitää ne kaapissa. Asia ei ole vaivannut mieltäni sen jälkeen, kun sain sen ulos suustani. Seuraavana päivänä tullessani töistä kotiin minua odotti Peikon tuoma kukkakimppu. Kiitokseksi siitä, että uskalsin kertoa. Osoitukseksi siitä, että meidän parisuhteemme perustuu rehellisyydelle.

*****

Syksy on ollut minulle ja Peikolle kuten koko uusperheellemme rauhallista aikaa. Parisuhteemme kukoistaa, ja elämä on sopivan seesteistä. Alistuminen on enemmän tai vähemmän taka-alalla ajatuksissani, vaikka leikittyä tuleekin säännöllisen epäsäännöllisesti. Olemme myös tarkoituksella pitäneet taukoa pervobileissä käymisestä – bileet alkoivat ikävästi toistaa itseään. Bileissä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta annostelemme ne jatkossa harkitummin, jolloin myös jännitys ja mielenkiinto säilyvät paremmin.

*****

Olen taas pitkän tauon jälkeen saanut joogarytmin kuntoon. Teen astangaa pari-kolme kertaa viikossa - keho ja mieli nauttivat säännöllisestä joogarytmistä. Olen päättänyt tällä kertaa joogata niin lempeästi, että kehoni kestää fyysisesti haastavan astangajoogan. Astangajooga on ollut tavalla tai toisella mukana elämässäni useita vuosia. Harjoitus koostuu voimakkaan hengityksen tahtiin tehtävistä liikkeistä, asanoista. Liikkeet toistuvat aina samassa järjestyksessä. Kun järjestyksen oppii, voi harjoitellessa heittää aivot narikkaan ja keskittyä hengittämään. Toisto tekee harjoituksesta minun psyykeelleni sopivan. Aina samat liikkeet samassa järjestyksessä. Kuitenkaan harjoitus ei ole koskaan samanlainen. Keho ja mieli ovat joka kerta erilaisia ja toimivat aina eri tavoin. Toisto harjoituksessa mahdollistaakin kehon ja mielen tutkailemisen huikaisevalla tavalla. Tänään lähden tekemään joogaharjoitusta hieman väsähtäneenä aamuisesta migreenikohtauksesta yhä toipuvana. Kuitenkin kiitollisena siitä, että jooga on tällä hetkellä täysipainoisesti arjessani läsnä. 

Pervot, jotka vihaavat miehiä, jotka eivät ymmärrä sanaa ei

Olen joskus kirjoittanut huhuista ja varoitteluista, mutta kun pikkusisko kirjoitti upean tekstin paskapuheesta (go Shriverini), sitten samaa asiaa pohdittiin blondin postauksen kommenttiraidoilla, ja kun vielä itsekin olen päässyt tätä samaa herkkua maistamaan, niin lienee hyvä hetki kierrättää omaakin ongelmajätettäni.

Varoittelua on ytimekkäästi kahta sorttia, aiheellista ja aiheetonta. Sama pätee myös varoittelijoista varoitteleviin. Motiivit näihin varoituksiin ovat mitä monimuotoisemmat, joskin uskon että yli 90% tapauksista menee joko mustasukkaisuuden, katkeruuden tai kateellisuuden piikkiin. Exät, exän nyksät ja nyksän exät ovat loistava ja helppo kohde. Samalla kun kirjoittaa uuteen treffi-ilmoitukseensa olevansa keskustelutaitoinen, voi puskaratioon tuutata eetterillisen sontaa exästään. Tuleepa samalla nostettua vähän kolhiintua itsetuntoa toisten kustannuksella.

Kateellisuus on uskomaton luonnonvara. Ärsyttävän naapurin uusi Mersu vituttaa, vaikka kuinka tietäisi, että velalla se hankittiin. Saatika jos keskustelupalstalla olet ollut eri mieltä toisen massun kanssa piiskaustekniikasta ja joku sattuu kysäisemään mielipidettä tästä henkilötä, niin kusipään paperit siitä eteenpäin jaellaan.

Asiathan monimutkaistuvat, ainakin miesten keskuudessa, jos kuvioihin sotketaan uusi tai kokematon subi. Jos tämä subi vielä laittaa deitti-ilmoituksen ja keskustelee muutaman ehdokkaan kanssa ja jopa vähän ristiin. Saattaa subirukka tarvita vähintään vuokaaviota, jotta saa varoittelijoiden varoittelijoista varoittelevat kansiin ja järjestykseen.

Itse olen leikkinyt liikennevaloilla, kun sitä on pyydetty. Useimmiten näytän vihreää valoa, kertomalla, etten tunne ko. Herraa tai subia muuten kuin nettikeskusteluiden perusteella eli en juuri ollenkaan. Toisaalta usein tarjoudun kyselemään yhdeltä luotettavalta taholta lisää, mutta vain tältä yhdeltä, johon kovasti luotan. Jos satun tietämään tai taholta kuulemaan jotain epäilyttävää, kerron sen sellaisena eteenpäin. En kerro asiaa totuutena, jollen ole siitä varma, vaan kerron että tällainen huhu liikkuu, jolloin henkilö voi itse kysellä asianomaiselta lisää. Mutta voin sanoa, että kyllä se silti kirpaisee, jos joku leikkikaveri kysyy suositusta toisesta Masterista. Takaraivossa hakkaa ajatus, että en minä sinua kenellekään muulle halua - en, vaikka et ole minun. En, vaikka meillä ei ole suhdetta. En vaikka minulla ei olisi sinulle aikaa. Silti sormeni ovat painautuneet vihreälle napille. Ei toisen onni ja mahdollisuus saisi olla muilta pois.

Tutkimuksen mukaan softan kehityksessä löydetyt bugit korreloivat suoraan siiheen, paljonko bugeja on vielä löytymättä. Eikä suinkaan niin, että jos softasta löytyy paljon bugeja, voisi olettaa, että niitä ei ole enää paljoa jäljellä. Vaan juuri päinvastoin. Haluaisin väittää, että sama koskee huhuja. Omiin korviini on kantautunut kaksi huhua itsestäni, joten olen varma, että ainakin toinen mokoma vielä leijailee vapaana. Sinänsä lienee kohtalon ironiaa, että se ainoa kerta, kun olisin jotenkin voinut huhun itsestäni hyväksyä, ei ole siirtynyt puskaradion lähetyksiin. Tai enhän voi olla varma, onko radioni vain väärällä taajuudella.

Olen kerran ollut todistamassa humalaisen truumassun väkivallantekoa, jonka hän selvittyään lajitteli tietenkin normaalin BDSM-kuvionsa alle. Olin eri mieltä ja aloitin keskustelun hänen kanssaan. Keskustelussa oli mukana muitakin henkilöitä. Tämän väkivallanteon jälkimainingeissa kaksi subia vaihtoi hamsteriaan, ja tietenkin syy oli minun. Siltikin vaikka kumpikaan subi ei "siirtynyt" minulle tai sitä olisin edes yrittänyt. Mutta mikä parasta, en enää edes muista sitä huhua, joka lähti minusta liikkeelle. Ja mikä mukavinta - tästä herrasta on välillä kyselty suosituksia.

Olin kerran bileissä menossa piiskaamaan erästä kaunista neitoa. Piiskauksen jälkeen häntä lähestyi pariskunta, joka kertoi Peikon oleva mies, joka ei ymmärrä sanaa EI. Myöhemmin sain kuulla, että samainen pariskunta olisi yrittänyt houkutella piiskattavaani kolmanneksi pyöräksi siinä onnistumatta. Huoh. Mutta tiedoksi tälle pariskunnilla ja miksei muillekin. En ymmärrä leikkiessäni sanaa EI, vaan rakastan sitä. Mieluiten kuulen sen turhautuneena, kiihkeänä, orgasmin hetkellä tai piiskan iskeytyessä ihoon. Jos vastakappaleeni haluaa oikeasti lopettaa hän tietää minkä väristä nappia hän painaa.

Blondi: Höpinää arvoista

Lapsella loppui koulu. Juhlistimme sitä ja hyvää todistusta herkullisella lounaalla keskustan rennossa ravintolassa. Lapsi aina hämmästelee, että miten me käymme usein ulkona syömässä tai kahvilla. Useimmiten minä ja lapsi kahden, meidän aikaa viettäen. Eikö tämä ole kallista? Miten meillä on tähän rahaa? Vastaan aina samoin. Kyllä meillä on tähän rahaa. Ei tämä edes ole kovin kallista. Mä laitan tähän mielelläni rahaa, koska olen tehnyt tätä koko aikuisikäni. Se on jokaisesta ihmisestä itsestään kiinni, mihin omat rahansa laittaa. Mä laitan enemmin ulkona syömiseen ja kahvitteluun kuin vaikkapa autoon tai isoon asuntoon. Ja sitä paitsi meitä on kaksi työssäkäyvää ihmistä, niin kyllä meillä on tähän rahaa.

Lapsi ja Peikko eivät ole kumpikaan tottuneet käymään ravintoloissa. Ilmeisesti Peikon avioliitossa sellaista ei tehty tai jos tehtiin, niin asiasta tehtiin hyvin iso numero ja sitä seurasi niin iso riita, että oli helpompi pysyä kotona. Näin olen ainakin tulkinnut.

Koska olen itse elänyt koko aikuisikäni vajaata vuotta lukuun ottamatta kahden aikuisen taloudessa, olen aina tottunut siihen, että käyn paljon ulkona syömässä ja laitan muutenkin rahaa itseeni. Arvostan hyvää ravintolaruokaa ja hyvin tehtyä kahvia. Pikkuhiljaa olen saanut myös Peikkoa ja lasta opetettua tähän. On ok ja hyväksi panostaa omaan itseen. Voi ostaa välillä jotain kalliimpaa ja kestävämpää ja vaikka sitten vähemmän. Köyhän yksinhuoltajaperheen lapsena mieleeni tulee aina äitini lausahdus siitä, miten köyhän ei ole varaa ostaa halpaa. Aina asia ei tietenkään ole näin yksinkertainen, mutta kertoo lapsuudenkotini arvoista paljon. 

Kulunut viikko on sujunut remontin ja remontin suunnittelun merkeissä. Ei mitään isoa, pintaremonttia ja uudet kalusteet minun ja Peikon makuuhuoneeseen, uudet maalit ja pientä sisustusesinettä lapsen huoneeseen. Kun Peikko muutti luokseni/kun muutimme Peikon kanssa yhteen, emme tehneet yhteiselle makuuhuoneellemme mitään. Se oli lähes sellainen kuin se oli ollut exäni kanssa. Asia ei häirinnyt Peikkoa eikä se häirinnyt minua. Nyt kun asiaa on kypsytelty rauhassa, on suunnitelma yhteisen, meidän oman makuuhuoneen laittamisesta ottanut tulta alle. Kaikki alkoi Peikon ääneen esittämästä haaveesta, että hän haluaisi nukkua Futon-sängyssä. Hyvin nopeasti Futon sai seurakseen uuden hyllyn ja uudet maalit makuuhuoneeseen. Eilen ja tänään olen maalannut makuuhuoneemme kauniin turkoosilla, kirkkaimmalla mahdollisella sävyllä. Lapsi on sutinut omansa täydellisen poltetun oranssin värillä.

Eniten olen kuitenkin nauttinut siitä, että olen saanut laittaa vanhaa tavaraa pois. En roskiin, vaan kierrätykseen. Minun vankkana ja myös erinomaisen toimivana ohjenuoranani on jo vuosia ollut, että kun yksi tavara tulee sisälle, vähintään kaksi vanhaa lähtee pois. Olen parin viime viikon aikana hävittänyt kaikki vanhat cd-levyni ja vinyylini, ison läjän kirjoja, vintistä olen lahjoittanut useamman sinne kertyneen huonekalun pois. Joka kerta, kun pääsen jostain tavarasta eroon, koen mielihyvää ja puhdistumisen tunnetta. Lapsi on jo tottunut siihen, että meiltä tavara lähinnä hupenee koko ajan. Meidän naapurit varmasti ajattelee, että noilla ei ole kotona mitään. Toteaa lapsi, kun raahaamme rappukäytävään taas yhtä isoa Ikea-kassillista kirjoja ja saa ottaa tästä –lappua. Lapsen omakin suhde tavaraan on hyvin kriittinen, ja hänen huoneessansa on minimaalisen vähän tavaraa, samoin vaatekaapissa vaatteita.

En ole koskaan tietoisesti yrittänyt elää ekologisesti, mutta arvoni ovat luontaisesti sellaiset. Ei autoa, asutaan fiksusti pienissä toimivissa neliöissä sellaisessa sijainnissa, josta pääsee pyörällä ja kävellen joka paikkaan, ei osteta turhaa, kierrätetään mahdollisimman paljon.

Sama sääntö pätee meillä pervoilussakin. Kumpikaan meistä ei ole välineurheilijoita tai turhan krääsän perään. Ne harvat jutut, joita ostetaan, pyritään ostamaan laadukkaina, jotta lelut kestäisivät mahdollisimman pitkään. Sama pätee pervovaatteisiin, joita kummallakin on vain muutama vaatekappale. Mutta totta kai välillä täytyy hankkia myös jotain extravaganzaa, oli kyse sitten pervoilusta tai muusta elämästä. Niinpä ajattelinkin esiintyä tämän lauantain isoissa pervopippaloissa uudet, huikean korkeat Minna Parikat jalassa. Jos siis näet juhlissa huojuvan blondin, jolla ei ole aavistustakaan, miten niin korkeilla koroilla kävellään, niin tule ihmeessä moikkaamaan…