Blondi: Lapsellista pervoilua

Pervoblogeissa on pohdittu jokin aika sitten paljon lapsikysymyksiä. Miten yhdistää lapsiperhe-elämä ja pervoilu –teemaa ovat pohtineet ainakin Tetris, Eledal, Kurittajatar ja pikkusisko. Saman aiheen parissa kipuilee Balthazar BDSM-baarin kolumnissaan otsikolla Lapsellinen Kinky. Nykyään laiskana kirjottajana tartun mielenkiintoiseen aiheeseen vasta nyt.

Sellainen off topic muuten tähän, että seurailen tällä hetkellä kohtuullisen tiivisti muutamaa blogiyhteisöä, ei-pervo-sellaista. Blogimaailmassa pätevät näköjään samat lainalaisuudet, on blogin skene sitten mikä tahansa. Kun yksi löytää hyvän aiheen ja näkökulman, niin muutkin tarttuvat siihen. Mutta asiaan...

Me elämme Peikon kanssa uusperhearkea. Uusperheemme poikkeaa monesta muusta uusperheestä, koska siinä on tasan nolla liikkuvaa osaa. Ei vanhemmalta toiselle liikkuvia lapsia. Ei yhteydenpitoa entisten puolisoiden kanssa lasten elämään liittyen. Meidän kolmen hengen miniuusperheeseemme kuuluvat minä, Peikko ja Peikon lapsi. Ulkojäsenenä mukana perheessämme on Peikon jo omillaan asuva aikuinen lapsi. Lapset ovat itse valinneet, etteivät ole äitinsä kanssa missään tekemisissä – syyt valintaan ovat moninaiset.

Uusperhe määritellään siten, että siinä on mukana alle 18-vuotias vain toisen puolison lapsi eli perheen kaikki lapset eivät ole puolisoiden yhteisiä. Meillä lapsi on Peikon, minun statukseni on vapaaehtoisesti lapseton. Virallisesti olen myös uusperheen äitipuoli, joka yrittää kovasti sopeutua lapsiperhearkeen. Tosin Peikon lapsi on jo itsenäistyvä, lähes nuori aikuinen, joka alkaa orientoitua omaan elämään parin vuoden sisällä.

Minulla ei ole mitään kokemuksia pikkulapsiarjesta, siitä olen jäävi puhumaan. En osaa kuvitella, millaista on hoivata lasta 24/7. Olla läsnä ja saatavilla. Hoivaviettini on lievästi sanottuna puutteellinen eli minulla ei ole sellaista. Parin vuoden yhdessä elämisen jälkeen lapsi muistuttelee minuakin vieläkin välillä siitä, että jääkaapissa pitäisi olla jotain ruokaa. Vitsailemme hänen kanssaan siitä joskus, kun Peikkon on reissussa, ja olemme lapsen kanssa kahden kotona. Muista sitten, että sun täytyy pitää mut hengissä!

Pyörittelen työssäni paljon sellaista käsitettä kuin mentalisaatio eli kyky pitää toisen ihmisen mieli omassa mielessä. Usein puhutaan myös virittäytymisestä toisen ihmisen taajuudelle. Kyky mentalisaatioon, kuten moni muukin tärkeä ominaisuus, kehittyy varhaisissa vuorovaikutussuhteissa. Jotka ovat btw eräs lempiaiheeni.

Vaikka minulla on hyvin kehittynyt mentalisaatiokyky ja kykenen hyvin asettumaan toisen ihmisen nahkoihin, ei tämä aina päde suhteessa lapseen. Tai pätee, mutta toisin päin. Koska en ole koskaan tottunut siihen, että joku tarvitsee minua hoivaavassa mielessä, olen jatkuvasti tietoinen siitä, että lapsi on mielessäni. Hän vie sieltä paljon tilaa. En ole tottunut, että silloinkin kun ihminen ei ole fyysisesti läsnä, on hän kuitenkin mielessäni. Ja nyt puhun sellaisista ihmisistä, joita en ole itse valinnut elämääni. Kuten nyt lasta. Pidän hänet mielelläni mielessäni, mutta se, että lapsi on korvieni välissä, vie minulta paljon energiaa. Ei liikaa, mutta paljon. Että toinen tarvitsee. Kiintyy. Luottaa. Odottaa minulta asioita. Aivoni ovat uiskennellet 40 vuotta täydellisessä irtonaisuuden tilassa ja nyt niihin on pesiytynyt teini-ikäinen lapsi.

Vaikka olen lapsen kanssa läheinen ja välimme ovat todella hyvät, ei minulla ole silti häneen samanlaista kiintymyssuhdetta kuin Peikolla, joka on lapsen biologinen isä. Minä kiinnyn lapseen vähitellen sosiaalisena vanhempana. Lapsi on varmasti itse jo omaksunut minut myös psykologiseksi vanhemmakseen, mutta minulla on vielä siihen matkaa. Kasvan vanhemmaksi pikkuhiljaa omassa tahdissani sen verran kuin olen kasvaakseni. Mitään äitimyyttiä en suostu toteuttamaan, vaan toteutan ihan omannäköistä vanhemmuutta.

Uskallan sanoa, että Peikko on tehnyt ison työn kasvattaessaan kaksi lasta kohtuullisen ehjiksi, omilla aivoilla ajatteleviksi edustuskelpoisiksi nuoriksi. Peikko on halunnut laittaa ja laittanutkin lasten kanssa olemiseen paljon aikaa ja energiaa. Toki myös siksi, että muuta vaihtoehtoa ei ole ollut.

Nyt kun meillä on kahden aikuisen hyvin toimiva parisuhde ja kaksi aikuista, jotka pitävät kotona asuvasta lapsesta huolen, olen suoraan sanonut Peikolle, että toivon hänen ottavan omaa aikaa ja panostavan itseensä. Ei minun eikä lapsen kustannuksella tietenkään, enemminkin siihen luottaen, että arki sujuu välillä ilman häntäkin. Alussa Peikko poti omista menoistaan huonoa omatuntoa, mutta keskustellen sain hänet ymmärtämään, että kyse on vain terveestä itsekkyydestä. Jota saa ja täytyy harjoitella. Jotta itse jaksaa paremmin. Jotta parisuhde voi paremmin. Jotta lapsella on mahdollista irtautua isästään. Niinpä Peikko on harjoitellut. Ja lapsi on itsenäistynyt hurjaa vauhtia.

Kumpikin Peikon lapsista tietää pervoidentiteetistämme. Tätä blogia pidempään lukeneet tietävät myös, että pervokorttia ja pervoilun vaikutusta lapsiin heiluteltiin ahkerasti nuoremman lapsen huoltajuusoikeudenkäynnissä. Peikko on puhunut aiheesta lapsille yleisellä tasolla ja heidän ikätasoaan vastavalla tavalla. Asiasta joskus varmasti puhutaan vielä, mutta vain siinä tapauksessa, että lapset itse osoittavat siihen kiinnostusta.

Kummastakin lapsesta on kasvanut erittäin suvaitsevainen ihminen. Kotona sekä minä että Peikko tuotamme aktiivisesti puhetta siitä, ettei ole oikeaa tai väärää tapaa seurustella tai kumppanin sukupuolella ei ole mitään merkitystä, kunhan ei vaan satuta itseään eikä muita.

Uskon, että lapset hyväksyvät seksuaalisen identiteettimme, mutta siinä on osia, jotka joudumme pitämään ainakin toistaiseksi piilossa. Eräs niistä on suhteemme ulkopuoliset leikkikaverit. Etenkin nuoremman lapsen suhtautuminen asiaan on vielä hyvin mustavalkoinen. Olemme käyneet hänen kanssaan keskusteluja mm. pettämisestä. Olisko se susta pettämistä, jos iskä suutelisi jotain vierasta naista? Antaisitko sä sille anteeksi, jos se pettäisi sua? On mielestäni turha toistaiseksi aloittaa keskustelua siitä, että parisuhteessa voi olla myös sovitusti muita osapuolia, ja jos asiat on puhuttu selviksi, ei kukaan petä ketään vaan asiat tehdään yhteisymmärryksestä. Tiedän, että kummankin lapsen mieli on tässä asiassa hyvin ehdoton, joten ehkä jätämme keskustelun monisuhteisuudesta tuonnemmaksi. Olisi ihanteellista pystyä kertomaan lapsille tärkeistä ihmisistä elämästämme, mutta kaikkea ei voi saada kerralla.

Kotona asuva lapsi oli vielä pari vuotta sitten hirmuisen utelias erilaisista menoistamme. Minne te olette menossa? Kenen kanssa te menette? Mitä siellä tehdään? Mitä te teette siellä Tamperella/Helsingissä? Mistä te tunnette tuon ja tuon ihmisen? Aikansa intettyään lapsi alkoi saada sellaisia vastauksia kuin Ne on aikuisten menoja eivätkä ne kuulu sulle. Sulla on turva täällä kotona eikä sun tarvitse huolehtia meistä. Olemme myös alkaneet käyttää yhtenä vastauksena jos inttäminen ei lopu sitä, että kannattaa aina varoa mitä kysyy, koska joskus voi saada sellaisia vastauksia, mitä ei välttämättä halua kuulla. Tämä toki huumorilla höystettynä. Meillä on puhelimet mukana, sä saat meidät kiinni, jos tulee tarvetta. Sulla ei ole mitään hätää. 

Paljon tässä kyselemisessä on luontaisen uteliaisuuden lisäksi ollut kysymys siitä, että lapsen perusluottamus sai äidiltä poismuuton ja huoltajuusoikeudenkäynnin aikana todella ison kolauksen, ja lapsi taantui tunnetasolla paljon ikäistään nuoremmaksi. Pikkuhiljaa perusluottamusta on saatu kuitenkin korjattua, ja nykyään hän kestää jo olla sen tiedon kanssa, ettei tarkkaan tiedä, missä me olemme ja mitä me teemme. Puhuessamme pervoystävistämme käytämme osasta nikkejä ja osasta oikeita nimiä. Lapsi on jo tottunut siihen, että kaveriporukastamme osalla on kummalliset lempinimet. Ison osan ystävistämme hän on luonnollisesti tavannutkin vuosien varrella erilaisissa arjen aktiviteeteissa ja kyläilyissä.

Lelut meillä pidetään lukitussa laatikossa – isossa arkussa, joka on makuuhuoneessamme. Muutama perusseksilelu on lukitsemattomassa yöpöydän laatikossa. Josta lapsi tietää, ettei se ole hänen reviiriään. Olen kuitenkin aivan varma, että lapsi on käynyt kaikki asuntomme kaapit läpi ja nähnyt myös yöpöytäni sisällön. Ainakin minä olisin hänen ikäisenään ollut niin utelias. Olen kuitenkin sitä mieltä, että ne lelut kestävät päivänvaloa ja tuon ikäinen lapsi kantaa itse vastuun siitä, jos menee penkomaan selkeästi laatikoita, jotka ovat minun. Lisäksi piilo-opetusuunnitelmani on se, että seksileluissa ei ole mitään pahaa tai hävettävää. Että aikuisella ihmisellä voi olla niitä. 

Arkipantani roikkuu muiden korujen kanssa samassa nipussa, enkä piilottele sitä. Korsetit ja muutama muu bilevaate ovat ihan normaalissa vaatekaapissa omassa laatikossaan. Kun vedin korsettia päälle häävalokuvausta varten, lapsi oli aidosti kiinnostunut ja kysyi, että saako hän kokeilla. 

Vaikka voimme lapsen iästä johtuen tulla ja mennä jo hyvin vapaasti, on kahdenkeskinen aikamme, siis se aika, jolloin olemme kahdestaan kotona, melko lailla kortilla. Toisin kuin monilla uusperheillä, meillä ei ole lapsettomia viikonloppuja. 

Lisäksi lapsi viihtyy hyvin kotona ja vaikka sosiaalista piiriä sekä ystäviä on tullut vuosien varrella lisää, on yleensä kahdenkeskinen aikamme kotona joitain tunteja. Ja tuossa ajassa ei meidän kummankaan päämme taivu minkäänlaiseen rajumpaan sessiointiin. Siksi valitsemmekin usein helpomman vaihtoehdon ja harrastamme kohtuullisen tavallista, mutta taivaallisen nautinnollista seksiä, johon kuuluu yleensä ainakin hyrrä ja kasa dildoja. Meillä on onneksi melko usein käytössä myös Nuken asunto, jonne keskitämme pidemmät leikit.

Olen kutenkin tällä hetkellä asian kanssa jo hyvin sinut. Tuntuu siltä, että Peikkoa asia häiritsee enemmän. Minulla on hyvä olla. Nyt. Tässä parisuhteessa. Tässä perheessä. Tässä elämässä.