Karitsan katse ja sen tuomat tunteet

Luulen että ADHD.ni takia olen aina ollut enemmän tai vähemmän oman polkuni kulkija. En kuitenkaan sellainen, joka laittaisi Camel Boots.t jalkaan ja lähtisi reppu selässä valloittamaan Etelä-Amerikkaa vaan ennemminkin sellainen joka on aina valinnut taistelunsa tarkkaan ja muulloin vaan kävellyt pois. Esimerkiksi nuoruudessani säästyin monelta harmilta kun vaan kävelin pois jonkin hölmöyden keskeltä mitä testosteroiiniä täynnä oleva ryhmäpaine toi tullessaan. Toisaalta moinen kävely toi mukanaan kiusaamista, mutta minä jotenkin onnistuin kävelemään siitäkin pois.

ADHD on siitä viheliäinen, että se pistää aivoni vertailemaan itseäni muihin melkein ihan kaikessa. Melkein jokainen vastaantuleva uros kääntyy päässäni tehokkaammaksi, komeammaksi, parempi kuntoisemmaksi, menestyneemmäksi jne. Koska aivoni päivittäin ovat saaneet minut tuntemaan itseni jollain tavalla (miljoonalla tavalla) riittämättömäksi, ei liene iso uutinen että usein katselen itseäni hyvin hyvin kriittisesti. 

Työelämässä olen onneksi vihdoin löytänyt paikkani ja ytimekkäästi se tarkoittaa sitä, että työssäni vahvuuteni ja heikkouteni hyväksytään ja saan pääosin työskennellä supervoimieni kera. Harrastuksessani olen joutunut tekemään itseni kanssa tuottavan sopimuksen, mikä pitää ajatukseni ja jossitteluni minimissään. Siitä huolimatta, että vertailen itseäni Suomen aivan huippuihin jatkuvasti olen onnistunut tekemään rauhan asian kanssa ja opetellut suuresti nauttimaan kilpailutilanteista ja ennen kaikkea siitä että en anna tuumaakaan periksi ja teen parhaani loppuun asti. Minulle on nykyään täysin ok hävitä peli jos olen varmasti yrittänyt kaikkeni, mutta jos illan tunteina käyn päässäni läpi kisatilanteita ja huomaan olleeni pelin "ulkopuolella", niin itsesyytösten määrästä ei tule loppua. Yön tunteina lähetän vielä pelikavereilla anteeksipyynnön. 

Pitkälti edellä kerrotuista syistä en ole koskaan pystynyt katsomaan itseäni ulkoisestikaan kovin armollisesti. Minä käytännössä ajattelin, ehkäpä typerästi, että en ole se kaveri mihin kiinnitetään huomiota ulkoisesti. Toisaalta huolimatta ulkonäkörasitteistani olen aina tiennyt omaavani hitokseen kivoja ominaisuuksia ja ne ovatkin kantaneet minua pitkälle. Huolimatta siitä että tässä nyt dissaan ulkonäköäni, niin kyllähän realisti minussa kuiskuttelee näkökulmani olevan vaan vinoutunut.

Kun täytin hiljan 50, päätin olla itselleni armollisempi. Dad bod on kuumaa valuuttaa kinkymarkkinoilla, vaikka se edellä en itseäni mainostanutkaan. Partani on saanut kivaa pituutta ja harmautta, mistä pidän erityisesti. Olen muutaman kerran ollut sitä mieltä että olen ihan ok.

Saaliista tuntuu pompsahtavan esiin uusia fetissejä ja nyt alan kallistumaan siihen, että vallan lisäksi hänellä on myös partafetissi. Hän on ostanut minulle parran hoitotuotteita ja muistuttaa minua kovin että niitä pitää myös käyttää. Minä taas "unohdan" tämän hoitamisen suunnilleen joka kerta, koska sitten Saalis intohimoisesti itse hoitaa partani. Usein kun olemme sylikkäin, minun käteni vaeltelevat hänen rinnoilleen samalla kun hänen sormensa harovat partaani. Usein saalis kääntää päänsä minua kohti, painaa partani hänen nenälleen ja vetää syvään henkeä. 

Parta on muuten pirun kiva fetissi jo siistäkin syystä kun se kulkee koko ajan mukana. Pussatessa voi antaa sen koskea muutaman hetken pidempää poskia ja kaulaa. Sitä voi haroa mietteliäänä samalla kun puhun ja tutkailla minne Saaliin ajatus harhautuukaan. Suuseksissä pääni nykyään kääntyilee hassusti ja  just kivasti, jotta partani osuu ainakin sisäreisiin ja usein syvemmällekin. Kun Peikko ottaa Saaliinsa rajusti ja upottaa samalla hampaansa Saaliiseensa hän usein pitää huolen siitä että partakin ottaa osaa tähän taistoon. 

Olen saanut Saaliin kiinni muutaman kerran katselemassa minua. Minä saatan olla keskittynyt vaikka lukemiseen tai tv.hen ja kun yllättäen katson Saalista kohti hän tuijottaa pyöreillä silmillään minua. Siinä katsessa minä näen paljon sellaista mitä en ole kuvitellut olevan mahdollista kohdallani. Hän säpsähtää katsettani ja kääntää katseensa nopeasti pois vienosti hymyillen.  

Toivottavasti et kuitenkaan saa kuvaa, että itsetuntoni laahaisi aina ja ikuisesti pohjamudissa, sillä se ei pidä paikkaansa. Minussa on onneksi niin iso ripaus realismia ja tunneälyä, jotta pystyn järkeilemään, että "se on vaan tunne". Kukaan meistä ei ole täydellinen, eikä edes paras. Minä harjoitan armollisuuttani itselleni päivittäin ja suosittelen sitä ihan kaikille. "Se on vaan tunne".

---

Ps. Viviana kysyi kommentissaan mikä on varsidildo ja hätäpäissäni lupasin laittaa siitä kuvan seuraavan (tähän) postaukseen. Mutta eipä se sopisi kuvituskuvaksi tähän tekstiin millään lailla, niin ajattelin avata leluarkkuni ja "luolani" seuraavassa postauksessa kuvien kera.

Terapiasessio

Nyt on hankala aihe, myönnän sen jo kättelyssä. Yleensä pyörittelen muutaman päivän uutta tekstiä ilman paperia, ja se vaan muodostuu pikku hiljaa päässäni. Sitten kun avaan läppärin, niin usein alitajunta ja mielikuvitus ovat tehneet tehtävänsä, ja teksti tulee helposti ulos. Lopputulos on mitä on. Nyt olen maiskutellut tämän aiheen parissa jo useamman päivän, mutta liitutauluni on yhä melko tyhjä. Joitain yksittäisiä lauseita ja sanoja sinne on ilmestynyt, mutta se punainen lanka puuttuu yhä.

Minulla oli terapiasessio. Tämän sanan keksin vasta kyseisen session jälkeen ja raapustin sen taululleni. Olen pohtinut onko sana liian raflaava, ja ajatteleekohan nyt joku, että yrittääkö Peikko olla joku BDSM-terapeutti? Ei yritä. Peikko vain pohtii.

Minä hoidan mielenterveyttäni esimerkiksi siten, että pulssini on lähellä maksimia. Kun altani löytyy hikilätäkkö ja kroppa haluaisi oksentaa, minä uskon itseeni ja maailmaani. Se myös sulkee möröt sinne minne ne kuuluuvatkin. Jälkeenpäin maailmani on paikallaan, ja jos edessäni olisi harmaa kivi, menisin silloin sen lävitse. Voimaannuttavaa.

Olin pitkästä aikaa tehnyt muistiinpanoja ennen sessiotamme. Olin tehnyt havaintoja, huomioinut sivulauseita, kuunnellut rivien välistä ja tehnyt jopa olettamuksia, joita vastaan olen periaatteessa. Älä oleta, vaan kysy on mottoni. Näiden keskustelujen ja tapaamisten pohjalta minulla oli kuva epävarmasta naisesta, joka miettii jokaisen kauhukuvan ja negatiivisen mielipiteen, ennen kuin ehtii silmää räpäyttämään. Hän on opetellut itselleen maneereja ja naamareita, joiden taakse on hyvä piiloutua, kun eteen tulee liian tiukka paikka tai mörkö. Mutta tämä kaikki on vain minun kuvitelmani hänestä. Jos sinä näkisit hänet, suurella todennäköisyydellä kuvasi olisi kaunis, tyylikäs, iloinen ja itsevarma nainen. Niin minunkin oli aluksi.

Me päädyimme siis samaan asuntoon juomaan teetä ja juttelemaan. Joogakassini oli täynnä leluja, mutta sovimme, että menemme fiiliksen mukaan. Paniikkihan siitä meinasi tulla. Teetä vielä puolillaan kupissa sain vastaani seuraavan ongelman. En tiedä pystynkö ja miltä tuntuu olla alasti jonkun toisen edessä? Se selviää kokeilemalla, sanoin ja otin häntä kädestä kiinni ja talutin olohuoneeseen. Hän seisoi keskellä olohuonetta minun ollessa hänen takanaan. Kerroin, että NYT minä voin tehdä hänelle mitä haluan ja vakuudeksi nappasin tiukan otteen hänen rinnoistaan ja puristin niitä lujasti. Kävimme läpi turvasanat, joilla tilanteesta pääsee pois, jos olo kävisi liian tukalaksi. Sitten minä riisuin hänet. Vaatekappale kerrallaan, kehuen, kosketellen, silitellen, suudellen. Muutaman kerran hän nosti kätensä joko suunsa tai silmiensä eteen ja yritti piiloutua, mutta joka kerran käsi palautettiin alas, ja tein säännön että se kiellettyä. Samaan hengenvetoon kielsin sanonnan mä en kestä tai kaikki siihen rinnastettavat. Alastomana komensin hänen jalkansa auki. Ne aukesivat häpeillen liian vähän, ja komensin uudestaan. Silittelin ja hyväilin häntä. Miltä minä näytän? Oikein kauniilta.

Nainen pyysi päästä suihkuun, koska kiirestä johtuen hän ei ollut ehtinyt suorittaa siistiytymistä. Annoin luvan ja kerroin tulevani mukaan. Suihkussa katselin ja varmistin, että pesut sujuivat hyvin ja että pesutulos oli hyväksyttää. Minun pitäisi sheivata, enkä kehtaa kun olet siinä, nainen kommentoi. Onkohan sinulla vaihtoehtoja? Kerroin vielä katsovani todella tarkkaan, miten sheivaus sujuu, ja se sai hänen poskensa punastumaan. Kun työ oli tehty, niin varmistin, että tehtiinkö sheivaus niin kuin kotonakin, johon sain vastaukseksi että ei täysin kun en kehdannut. Ojensin sheivausvälineet takaisin ja komensin tehtävän loppuun. Hän teki työtä käskettyä. Lopulta hän pesi minut huolellisesti polvillaan suihkuhuoneen lattialla.

Talutin hänet makuuhuoneeseen ja kiinnitin häneen paljaaseen lantioonsa paksun nahkavyön. Kädet kiinnitettiin sängyn päätyyn ja lantio vyön kautta sängyn toiseen päähän. Tämän jälkeen nilkkoihin laitettiin kahleet, jotka nostettiin levitettynä samaan päätyyn kiinni kuin kädetkin. Tiedätkös - olet reva täysin auki minun edessäni. Nainen rimpuili mörköään vastaan, mutta nyt ei ollut vaihtoehtoja kuin olla. Minä silittelin häntä, hyväilin, kiusasin välineinä varsidildo, sormet ja hyrrä. Ensimmäisen ja toisenkin kerran, kun hän sanoi vakuuttavasti minulle voitko odottaa hetken, mun pitää hengittää, minä pysähdyin ja annoin hänen hengittää. Sen jälkeen en enää reagoinut, vaan lisäsin pyynnöistä huolimatta vauhtia ja huomasin, että hienosti nainen pärjäsi ilman hengittelytaukoja, jopa paremmin. Mahtaa olla metkaa taistella mörköjä ja orkkua vastaan.

Irroitin hänet köysistä, ja hän pyysi minut viereeni siksi aikaa, kun hän runkkasi itsensä maaliin. Katselin kuinka helposti se käy isolla kokemuksella.

- Mun sisällä ei ole yli 10 vuoteen ollut muuta kuin penis.

- Nyt siellä oli läjäpäin sormia ja tällainen iso dildo juurta myöten. Heiluttelin dildoa hänen edessään, ja hän käänsi katseensa pois.

- Mä en ole koskaan halunnut työntää mitään sinne,  kun minusta tuntuu, etten ole sieltä normaali. Pelkään,  että löydän sieltä jotain pelottavaa.

- Sä olet ihan normaali, sieltäkin.

Soidinmenot

Olen viime aikoina pohtinut paljon Ds-dynamiikka ja ystäviäni tämän aihepiirin alla. Ds-dynamiikka saattaa olla sovittuine sääntöinen, käytöstapoineen, rituaaleineen, yms. hyvinkin monimutkainen tapa elää, mutta oman kokemukseni mukaan yksi osa-alue on piristävän suoraviivainen. Seksiin tai leikkeihin ei liity mitään pelejä, kauppaa tai draamaa. Jos minun tekee mieli, blondi on silloin käytettävissäni. Poislukien tietysti järkevät syyt kuten esim. migreeni. Mutta kaikki muut arkiset, joskus työpaikan kahvipöydissä naureskellut syyt, kuten en ole käynyt suihkussa, minulla on just nyt hyvä kirja, mua ei huvita ovat poissa laskuista. Enkä tuollaisia syitä kyllä ole kuulukkaan. Hyvin suoraviivaista ja erittäin toimivaa.

Oikeasti tarkoitukseni ei ollut kehaista, että saan kun haluan, vaan pohtia asiaa askelmaa pidemmälle. Minulla on ollut aivan järjetön onni viime aikoina törmäillä aivan huikeisiin ihmisiin. Nämä törmäilyt ovat tapahtuneet housut jalassa, vaikka vastapuolella onkin saattanut olla rinnat tai takamus hellänä törmäyksen jälkeen. Erityisen onnekas olen siksi, että minulla on mahdollisuus tehdä näitä asioita ilman, että draamaviisari kotona kääntyisi punaiselle tai edes keltaiselle.

Mutta eihän tällaisia törmäilyjä tapahdu kuitenkaan ilman luottamusta, tutustumista ja suunnittelua. Luottamuksesta olemme kirjoittaneet jo niin paljon, että en tiedä osaanko enää tuoda esille mitään uutta. Tietysti näissä tilanteissa, joissa leikit ihmisen kanssa ensimmäistä kertaa, luottamus on jo rakentunut etukäteen tarpeeksi. Ollaan saatettu törmätty aikaisemmin esim. bileissä, käyty kahvilla , sen lisäksi esimerkiksi vaihdettu ajatuksia meilitse. Sitten molemmat hyppäävät vähän tuntemattomaan ja toivottavasti nauttivat.

Yksi iso tekijä, joka osaltaan minut pitää käynnissä tässä kaikessa, on mutkattomuus. Minun ei tarvitse esittää kenenkään kanssa mitään soidintanssia, enkä minä odota sitä myöskään muilta. Voin sanoa haluni ja toiveeni suoraan, ja niin saa tehdä myös minulle. Voi pahus kuinka virkistävää se onkaan. Ei tarvitse skypettää kahta kuukautta, ylipuhua toista ja kehua itsensä taivaisiin, jotta toinen uskaltautuu treffeille. Päinvastoin, parhaassa tapauksessa joku saattaa tulla suoraan kysymään, että voisitko vähän hyrräillä minua? No eipäs Elvistellä, näin on tapahtunut tasan kerran.

Olen ollut aina vähän ujo silloin, kun pitäisi astua sen viimeisen kynnyksen yli. Esimerkiksi silloin kun sanot ensikertaa ihmiselle: nyt mennään tuonne pukille ja minä piiskan sinut. Jopa silloin kun tiedän 100 % varmuudella, että toinen siitä tykkäisi ja 90 % varmuudella, että hän lähtisi. Nyt kun olen tosissani onnistunut vähentämään näitä soidintanssiaskeliani, niin aivan upeita asioita on tapahtunut.

Blondi: Täydellinen pervo?

”Näissä blogeissa, mitä olen lukenut, ihmiset tuntuvat olevan joko A niin pirun hyvännäköisiä, että ulkonäkö tai vartalon vanhentuminen ei nouse esille tai B yksinkertaisesti aihe ei ole merkityksellinen ihmisten ollessa sisältä itselleen riittäviä. Kumpikin vaihtoehto saa minut kateelliseksi.”

Meilikeskustelussa erään lukijan kanssa verkkokalvolleni kiinnittyi yllä oleva lause. Se ei ollut meilin pääpointti, mutta minun mieleeni se jäi pyörimään. Lisäksi tänä keväänä muutenkin lievästi ilmassa leijunut neljänkympin kriisi antaa hyvän syyn sanoittaa aihetta omasta näkökulmastani.

Olen usein kirjoittanut pervoilun sekä myös kirjoittamisen terapeuttisuudesta ja kaivan terapiakortin taas esille. Olen muistaakseni sivunnut blogissa omaa syömishäiriötäni, mutta jos en ole, niin tehdään se nyt.

Sairastuin syömishäiriöön vasta nuorena aikuisena n. 25-vuotiaana aloittaessani elämäni ensimmäisen ja samalla myös viimeisen laihdutuskuurin. Sitä ennen en ollut koskaan miettinyt, mitä syön tai miltä näytän. Jostain ajatus muutaman kilon tiputtamisesta lähti – minulle, valmiiksi jo normaalipainoiselle ihmiselle. Liityin laihdutusorganisaatioon, jossa ruuat jaoteltiin sallittuihin ja kiellettyihin. Tämä yhdistettynä tuolloiseen täydellisyydentavoittelijapersoonallisuuteeni sekä jokaviikkoiset punnitukset koituivat minun kohtalokseni.

Olen sairastanut epätyypillistä syömishäiriötä, johon ei ole kuulunut vahvoja fyysisiä oireita. En ole ollut langanlaiha enkä lihava. En ole koskaan oppinut oksentamaan lukuisista yrityksestä huolimatta enkä ole pystynyt olemaan täysin syömättä johtuen pahasta migreenistä.

Nyt ajatellen olen tietenkin kiitollinen, tuolloin ajattelin ainoastaan, että olen epäonnistunut syömishäiriössä. Kuitenkin ajatukset olivat ruuassa, syömisessä ja kehossani 24/7. Arvotin päivät täysin sen mukaan, mitä painoin ja mitä söin. Aamulla punnitus – jos paino oli laskenut, niin oli hyvä päivä, jos jotain muuta, niin kurinpitotoimet käyntiin. Oloni oli hyvä, jos onnistuin syömään vähän ja oikeanlaista ruokaa, masennusta ja ahdistusta jos söin mielestäni paljon ja vääränlaista ruokaa. Lopulta kielletyt ja sallitut ruuat hallitsivat koko elämää ja saivat ihan oman logiikan. Ammattiapua en hakenut syömishäiriööni koskaan, vertaistukea kylläkin.

Toipuminen syömishäiriöstä kesti kauan, vaikka en ehkä ollut ulkoisten mittapuiden mukaan kovinkaan sairas. Pääni oli kuitenkin useamman vuoden ollut täysin sekaisin. En usko, että voin koskaan parantua täysin syömishäiriöstä. Olen kuitenkin toipunut ja elän normaalia elämään. Mutta. Ruoka ei ole kuitenkaan minulle koskaan vain ja ainoastaan ruokaa, vaan siihen liittyy paljon erilaisia merkityksiä. Kehonkuvani tulee olemaan aina vääristynyt. Saatoin entisessä avioliitossani osoittaa exälleni kadulla kulkevaa naista, joka oli kokoa xxl ja kysyä, että olenko mä saman kokoinen kuin toi. Koska en oikeasti hahmottanut omaa kokoani. 

Vaakaa en omista enkä aio sellaista koskaan hankkiakaan. Olen myös päättänyt, että en enää koskaan laihduta. On ihan yhdentekevää mitä painan, en halua enää koskaan täyttää mitään kriteereitä. Minun kohdalla vaa´alle nouseminen olisi kohtalokasta ja laukaisisi syömishäiriön suurella todennäköisyydellä uudelleen. Edelleen, lähes 20 vuoden jälkeenkään en uskalla käydä vaa’alla.

Ai niin, se syömishäiriö. Luulin pitkään olevani terve ja toipunut. Kunnes tajusin, että en ole toipunut lainkaan. Syömishäiriö, suorittaminen ja täydellisyydentavoittelu vain muuttivat muotoaan. Oli vuorossa masennus ja vaikea työuupumus ja mitä näitä nyt onkaan.

Tänään, tällä hetkellä, peilistä näkyy ihan kelvollisen näköinen keski-ikäinen nainen, toisinaan taas jotain aivan muuta.

Olen aina ollut  kohtuullisen tyytyväinen kasvoihini. Ajatellut, että niitä ei voi muuttaa kuin kirurginveitsellä. Keho on taas kuin muovailuvahaa – siitä saa liikkumalla ja laihduttamalla mieleisensä (sanoo sairas mieli). Kasvoni eivät ole kauniit, enemmänkin oudot. Kovinkaan moni vaniljamies ei ole elämäni aikana katsonut perääni tai kiinnittänyt minuun oikeastaan mitään huomioita. Pervomiehiä ja lesbo- sekä bi-naisia kiinnostan jostain syystä enemmän poikatukkani ja outojen kasvojeni kanssa.

Olen perinyt äitini hyvät geenit ja näytän ikäistäni nuoremmalta. Myös tyyli tekee paljon. Silti, hyvinäkään päivinä en näytä enää kolmekymppiseltä itseltäni. Mikä on luonnollista, koska mittarissa on 40 plus. Silmäkulmissani on pieniä ryppyjä. Oikeaan silmäkulmaan ja suupieliin on tullut pigmenttimuutoksia. Kasvoni eivät ole enää nuoren ihmisen kasvot, vaan oikeasti aikuisen, vanhenevan naisen kasvot. Olen aina tuominnut esteettisen kirurgian muista kuin pakottavan painavista syistä, mutta mieleni alkaa muuttua tässä(kin) asiassa. Tällä hetkellä ajattelen, että voisin aivan mainioisti jossain kohtaa tehdä jonkin sortin kasvojenkohotusleikkauksen ja saada freesimman ilmeen useaksi vuodeksi. Ymmärrän myös nykyään niitä vanhenevia ihmisiä, jotka haluavat pistää botoxia huultensa juonteita silottamaan. 

Myöskään kehoni ei ole enää nuori. Kehon vanheneminen on kuitenkin hitaampaa kuin kasvojen. Kehoni on ulkoisesti hyvinä päivinä ihan jees. Mikään paikka ei roiku kovin pahasti. Kehoni ei ole kantanut eikä synnyttänyt lasta, joten niitä merkkejä minussa ei ole.

Vaikka kehoni ei ole täydellinen, toimii se kohtuullisen hyvin. Se sallii minun kävellä, harrastaa seksiä missä asennossa haluan, se tottelee minua joogassa, kunhan muistan kohdella sitä lempeästi. Kehoni on kuitenkin pysyvästi rikki monesta kohtaa, joten se tarvitsee säännöllistä huoltoa kiropraktikolla. Sitä täytyy kohdella hyvin, jotta se jaksaa arjessa – samanlaista huolenpitoa tarvitsee mieli.

Kuitenkin pervokontekstissa koen olevani viehättävä monellakin tavalla. Etenkin pervobileet ovat hyvä paikka saada tervettä egobuustia ja kohottaa itsetuntoa. Voi pukeutua ja meikata juuri niin kuin haluaa. Kantaa itsensä juuri sellaisena kuin on ylpeänä siitä, mitä on. Uskonkin, että tästä kumpuaakin se itseluottamus, joka mielestäni monella pervolla on – etenkin tilanteissa, joissa identiteettiä saa ilmaista vapaasti. Kun tietää mitä on, eikä häpeä sitä, niin kyllähän sellainen ihminen näyttää totta kai hyvälle. Riippumatta siitä, minkä näköinen tai kokoinen hän on. Tapaamani pervot ovat kaikki ihan tavallisia ihmisiä. Eri kokoisia, eri näköisiä. En uskon, että monestakaan meistä näkee arjessamme, mitä makuuhuoneissamme tapahtuu.

Itse en juuri manifestoi pervouttani siviilielämässä. Tietty koru kaulassa ja sormus sormessa voi kertoa asiaan vihkiytyneelle jotain, mutta muille ne ovat vain koruja. Teen työtä, jossa on kohtuullinen määrä edustamista ja kouluttamista, enkä usko, että erotun juurikaan muista alani ammattilaisista. Ehkä joku saattaa muistaa, että ai niin, se lyhyttukkainen, jännän näköinen nainen mutta siinä se.

Merkityksellistä on totta kai myös se, että oma kumppani, minun tapauksessani Peikko, kehuu ulkomuotoani ja olemustani. Riippumatta siitä, miten nuhruinen tai väsynyt arjessa olen, puhuu hän aina minulle arvostavaan sävyyn. Saa minut tuntemaan itseni kauniiksi ja haluttavaksi.

Mutta koska tästä aiheesta ei tule loppua, täytyy minun todeta, että A. en ole pirun hyvännäköinen (paitsi bileissä...) ja B. useimmiten en lainkaan riitä itselleni. Avaan täten keskustelun pervojen ulkonäköpaineista, vanhenemisesta ja itsetunnosta. Sana on vapaa.

Subille sirkushuveja?

Kärsin aina välillä tirehtöörisyndroomasta. Kyllä keksin nimen juuri ja ihan itse. Tällä syndroomalla tarkoitan tilannetta tai mielentilaa, jossa kuvittelen blondini kaipaavaan jotain muuta, kuin mitä olisi tarjolla. Seuraamme BDSM-aihetta netissä melko aktiivisesti, ja ovathan nämä sivustot täynnä ”täydellisiä” sessiokuvauksia, valokuvia tai kehuja uusista hienoista leluista. Saattaahan sitä pikku Peikolle tulla pieniä kuvitelmia, että pitäisiköhän meilläkin olla tuota kaikkea?

Takaraivossa tietenkin tykyttää se oikea vastaus: ei pidä. Alussa, kun hiutaleena katselin silmät lautasina pervomaailmaa, niin kaikki näytti ihmeelliseltä. Luin sessiokuvauksia ja mietin, että ovatko ne totta vai kaikessa ihmeellisyydessään jonkun hyvän tarinankertojan fantasiaa. Ja ne kuvat! Ei ole totta, että joku on voinut sitoa tuon täydellisen kropan omaavan naisen noin kauniisti. Minä en varmasti onnistu koskaan sitomaan noin saati löytämään noin upeaa naista. No onneksi toinen onnistui kuitenkin.

Muistan ensimmäinen BDSM-henkisen bileillan, johon osallistuin. En saanut silmiäni irti yhdestä naisesta (hän oli liikkeellä näyttävän miehen kanssa), sillä hän ei ollut esteettisyydessään tästä maailmasta. En koskaan ollut nähnyt livenä mitään niin kiihottavalla tavalla kaunista. Omassa ajatusmaailmassani nostin hänet välittömästi mielikuvissani rakentamalleni jalustalle.   

Myöhemmin saman illan aikana katselin esitystä lavalla. Esitykseen osallistui pariskunta, joka veti D/s-henkisen shown. Muistaakseni esitys piti sisällään pientä tanssia, piiskausta, kiehnausta, kiusaamista, sitomista… Muistan pohtineeni miten upea ammattimainen esitys olikaan. Pohdin, että mitähän esiintyjät mahtavat tehdä työkseen. Jalusta oli taas rakennettu.

Hieman myöhemmin aloin pyöriä suomenkielisillä BDSM-foorumeille enemmänkin, ja muutaman onnistuneen kontaktin jälkeen löysin itseni istumassa junassa kohti miittiä, jonne oli tulossa muutamia varsin ”nimekkäitä” kansallisia pervoja. Suurimman osan heistä olin jo etukäteen asetellut jonnekin itseni ja taivaan puoleenväliin, joko heidän kertomustensa, valokuviensa tai ”tietämyksen” takia. Miitin lopputulos oli hyvin ikävä, mutta kaiken kaikkiaan opetus oli loistava.

Nykyään osaan laittaa pervomaailmani paremmin järjestykseen. Katselen (teknisesti) kauniita kuvia mieluusti. Hyvät D/s-videot kiinnostavat kertakatselun verran, erinomaiset ehkä kahden. Sessiokuvauksia luen vähän huonosti (eivät ole minun juttuni). Rankkaan ihmiset hyvien tekojen mukaan, en omakehujen tai uhoamisen. Pidän mielessäni sen, että netissä kerrotaan ne parhaat sessiokuvaukset ja julkaistaan ne parhaat kuvat. Niinhän mekin pitkälle teemme. Näin olen vähän vahvempi ja tiedän, ettei minun kannata haaveilla olevani jotain muuta kuin mitä oikesti olen. Eikä muuten sinunkaan.

Ps. Tässä tekstissä positiiviseen sävyyn mainitut henkilöt ovat nykyään ystäviäni.

Blondi: Itse olen hypännyt pervomaailmaan vasta vajaa pari vuotta sitten. Täytyy sanoa, että matkani on ollut hyvin erilainen kuin Peikon. En ole juuri joutunut hakemaan itseäni, koska tapasin lähes ensimmäisellä kerralla sen täydellisen vastakappaleen. Joka tyydyttää oikeastaan kaikki tarpeeni. Ja jos haluan jotain muuta, on minulla lupa hakea se sovittujen rajojen sisällä muualta. Ehkä alistuvalla osapuolella on muutenkin helpompaa, koska ei tarvitse oikeastaan osata mitään juttuja. Minähän olen se tekemisen kohde! Toki täytyy myöntää, että olen varustettu melko hyvällä ja terveellä itsetunnolla, joten en ole jaksanut miettiä omia puutteitani tai epätäydellisyyksiäni tai juuri verrata itseäni muihin. Jos minun pitäisi määritellä alistuvan osapuolen tärkein ominaisuus, niin vastaisin ilman muuta, että hyvä itsetunto ja ymmärrys omasta arvosta ja ainutlaatuisuudesta. Niillä pääsee pitkälle ja säästyy monilta kolhuilta.